Suositeltu

Kungsleden 2020 varustelista

Viikonloppuna teimme ”shakedown-vaelluksen”, eli pidemmän vaelluksen kenraaliharjoituksen, jolle otetaan mukaan samat varusteet, jotka aikoo ottaa mukaan pidemmälle vaellukselle. Saimme erinomaisen harjoitussään, sillä koko viikonlopun satoi ihan hemmetisti, kengät olivat märkinä ja hyttysiäkin oli sen verran että joutui käyttämään hyttysverkkoa.

Koska olin hankkinut jo paljon varusteita PCT:lle, ja vaellan muutenkin juuri nyt joka viikonloppu, en joutunut ostamaan hirveästi uusia tarvikkeita tätä vaellusta varten. Kungsledenin varustelistani on vähän painavempi, koska sää voi olla kylmempi, joten mukana on vähän enemmän vaatteita, enkä ole viilannut grammaa ihan niin hc:sti kuin olisin tehnyt pidemmällä vaelluksella, jossa on kuljettava huomattavasti pidempiä päivämatkoja. Mukana on myös enemmän ns. luksustarvikkeita, kuten fyysinen kartta, jota en luultavasti kantaisi PCT:llä, koska sitä varten on olemassa erittäin hyviä kännykkäsovelluksia.

Iso kolmonen/nelonen

Reppu: Atompack 40+ – 40-litrainen reppu pehmustetulla lantiovyöllä, lantiotaskuilla ja load-lifterseillä
Patja: Thermarest Neo-Air xlite women’s – 168 cm pituisena täydellinen ilmapatja 166-senttiselle
Quilt: EE Enigma custom -17 C 950-täytteellä (olen vaelluksella aina jäässä öisin, joten päivitin makuupussin tähän superlämpimään quiltiin)
Teltta: Hilleberg Anaris, jonka sherpani lupasi kantaa, koska pidin sitä kohtuuttoman painavana. Otan mukaan varalta ylimääräisiä kiiloja

Lisäksi nukkumisjärjestelyissä ovat mukana:

Tyyny: Exped airpillow UL – olen nukkunut tarpeeksi kauan käyttäen poisliukuvaa varustepussia tyynynä, joten luksusvarusteenani on nyt tyyny
Makuupussin suoja: Rab Silk Neutrino – tänä vuonna stf-mökeissä on pakko olla mukana joku lakana, joten tilasin ultrakevyen linerin, toivottavasti se riittää

Päällä olevat vaatteet

Kengät: Altra Lone Peak 4,5 polkujuoksukengät
Paita: Tierra Correspondent – pitkät hihat suojaavat auringolta ja hyttysiltä, lisäksi paita on ruotsalaiselta valmistajalta, ja kuivuu nopeasti
Lippis: Joku random

Sukat: Merinovarvassukat
Gaitersit: Dirty Girl – suojaavat sukkia roskilta ja mudalta
Aurinkolasit: Omilla vahvuuksilla

Rintaliivit: Icebreaker – kevyet ja merinoa, joka ei haise niin karmivalle hikoillessa

GPS-kello: Suunto 9

Aluhousut: Flora Merino – ensimmäiset löytämäni alkkarit jotka eivät tunkeudu kävellessä persvakoon

Silmälasit: Ymmärrettävästi ei yhtäaikaa päässä arskojen kanssa, mutta lisäsin ne tähän listaan silti

Tuulitakki: Qechua Speed Hiking – halppistakki jonka löysin Decathlonista, painoa alle 100 g

Housut: Salomon Wayfarer Alpine – melko kevyet, lähes tuulihousumaiset vaellushousut.

Pakatut vaatteet

Takki: Patagonia puff – lämmin takki on käytännöllinen leirissä, ja lämpö-paino -suhteeltaan erinomainen. Synteettinen ei mene muodottomaksi kastuessaankaan

Tuulihousut: As Tucas – ultrakevyet tuulihousut, joita voi käyttää jos on vähän lämpimämpi sää, mutta silti suojautua hyttysiltä

Sadetakki: OR Helium II Men’s – ihan ok mutta kaipaisi säädettävää kiristintä huppuun

Sadekiltti: ULA – kätevämpi ja kevyempi kuin sadehousut, joita ei kuitenkaan jaksaisi pukea ja riisua

Buffi: Lightweight Merino Wool

Nukkumishousut: Svala leggins – kärsämäkeläistä laatutyötä

Nukkumispaita: Joku vanha XXL:stä ostettu merinopaita

Nukkumissukat: Kevyet merinosukat, joilla voi hätätilanteessa vaeltaa viimeisenä päivänä ennen sivistykseen saapumista

Aluhousut: Engel Merino tai Flora Merino -kahdet, en luota että saan niitä joka päivä kuivatettua

Hyttysverkko: Phoxx Mosquito Head Net – hyttisiä riittää pohjoisessa

Ekstra sukat: Halppismerinovarvassukat

Sadehanskat: Omm Kamleika, ei täydelliset mutta suojaavat vähän sateelta

Hanskat: Hellner Running Glove – fleecehanskat. Lisäksi lähetän ehkä Saltoluoktaan toiset hanskat Kebnekaiselle kiipeämistä varten.

Fleece: Montane Allez Micro – ultrakevyt fleece

Pipo: Kari Traa Merino

Keittiö ja ruoanlaitto

Keitin: Soto windmaster

Aterimet: Toaks Titanium-lusikka pitkällä varrella

Astiat: Wildo Fold-a-cup -kuppi ja lautanen, koska sherpa kantaa kattilan, niin etten voi itse syödä suoraan siitä kuten yksinvaelluksella teen

Pussi ruokia varten: ICA:sta ostettu pesupussi

Vesipullo: 1 – 1,5 litran kapasiteetti
Sytytin: Bic

Kaasua: 250 g kanisteri, pari ylimääräistä lähetetty paketeissa

Vedenpuhdistustabletteja: Micropure, varmuuden vuoksi

Veitsi: Deejo-miniveitsi

Lisäksi muutama kuivamuonapussi per päivä, pähkinöitä, patukoita, kuivattuja hedelmiä ja muuta popsittavaa, pikakahvia ja puurohiutaleita. Osa lähetetään paketteina Jäkkvikiin ja Saltoluoktaan. Matkan varrelta saa myös ostettua ruokaa rajallisista STF-kauppojen valikoimista, eli enempää kuin 4-5 päivän ruokaa ei tarvi kantaa kerralla mukana.

Elektroniikka

Powebank: Anker 10 000 mAh

Puhelin: Samsung S8 – toimii myös kamerana, kirjastona ja karttojen backuppina

Kuulokkeet: Jotkut halvat paskat Urbanearsilta

Latausjohdot puhelimelle, powerbankille ja gps-kellolle zip-lock -pussissa

Hygieniatuotteet

Aurinkorasva

Leukotape jalkojen teippaukseen + bleed stopper akuutteja nenäverenvuotoja varten (krooninen ongelma)

Hammasharja – sahattu pienemmäksi, jotta mahtuisi zip lock-pussiin

Hammastahna – minipakkaus

Käsidesi

Neula + lankaa

Huulirasva

WC-paperia pakattuna zip-loc -pussiin

Resorb-pusseja akuuttiin nestehukkaan

Vitamiineja: C + B12, sekä suolatabletteja

Korvatulpat – hyttysten ininää ja rasittavien ihmisten ääniä vastaan

Kynsisakset

Pinsetit

Hammaslankaa

Muuta

Vaellussauvat: Black Diamond trail Ergo Cork + kärkisuojat

Kakkalapio: Deuce of Spades – koska älä jätä p-aa näkyville luontoon!

Kynä + vihko

Silmälasikotelo

Suojapussi quiltille: Sea to Summit UL 13 litraa

Repun sateensuoja: Gossamer Gear Polyeten repun sisäpuolelle

Kartta: Friluftsatlas Kungsleden

Roskapussi

Lompakko: Ziplock-pussi

Ylimääräinen pullonkorkki – koska ne menee aina hukkaan

Pyyhe: Tätä en ota yleensä mukaan vaellukselle, mutta mahdollisia saunakäyntejä varten pakkasin mukaan pienen harsokankaan, jota voi käyttää myös huivina tai teltan kuivaamista varten.

Mukaan otettavaa ruokaa ja vettä ei yleensä lasketa ns. peruspainoon, mutta kantanen mukana noin litran vettä ja korkeintaan neljän päivän ruokavaraston. Kaksi ruoka-, juoma- ja provianttipakettia lähetimme eilen Jäkkvikiin ja Saltoluoktaan. Systembolagetin tuotteita voi myös tilata Ammarnäsiin ja Jäkkvikiin.

Koko lista painoineen (kyllä, jokaisen tavaran painon merkitseminen kuuluu kevytretkeilyn perusteisiin):

Koko päivitetty lista nähtävissä täällä: https://lighterpack.com/r/qyp25o

Suositeltu

Juhannusvaellus Sörmlandsledenillä

Juhannuksena oli poikkeuksellinen helle, mutta vaelsimme Sörmlandsledenillä kuten lähes joka viiikonloppu tänä kesänä. Olen hyvää vauhtia kävelemässä jo toista kertaa ympäri reitin ”pääreittiä”, jonka pituus on yhteensä yli 650 km.

Otimme junan jo torstai-iltana Hälleforsnäsiin, ja teimme minimaalisen 1,5 km vaelluksen (tai tuskin sitä vaellukseksi voi kutsua) lähimmälle laavulle. Siellä istuimme syöden illallista ja viilensimme oluita järvessä. Laavun ohi kulki melko paljon lenkkeilijöitä, ja joku pari tuli laavulle kuhertelemaan vaikka olimme jo menossa nukkumaan laavun vieressä olevaan telttaamme.

Laskin että juhannusaaton reitillä on ainakin kymmenen järveä, joten päätin käydä uimassa vähintään seitsemässä niistä juhannuksen kunniaksi. Tämä operaatio osoittautui haasteellisemmaksi kuin luulin. Ensimmäisen pulahduksen tein jo heti aamuseitsemältä kiviseen lampeen, jonka vesi oli erityisen matalalla. Jo toinen järvi osoittautui vaikeaksi uintipaikaksi, sillä siinä ei ollut kunnon rantaa ja jouduin menemään järveen epämiellyttävien lumpeiden seasta upoten pehmeään pohjaan niin että en meinannut päästä järvestä pois.

Hällarenin lounastauolla jopa partnerini innostui pulahtamaan järveen, vaikkei hän ole mikään himouija. Yksi järvi osoittautui olevan paljon kauempana kuin Sörmlandsledenin opas väitti, ja kävelimme kilometrikaupalla ylimääräistä. Ranta osoittautui kauniiksi, mutta partnerini oli jo tässä vaiheessa hieman ärsyyntynyt siitä että talloimme järkyttävässä kuumuudessa vielä ylimääräisiä kilometreja.

Käveltyämme 31 kilometria tulimme Malmköpingiin, jonka campingalueella pääsimme syömään. Paikalle oli tullut avaruussukkulan kokoisilla asuntovaunuilla matkaavia perheitä, ja terassilla soitti hirveä trubaduuri, jonka tahtiin känninen Metallica-paitaan pukeutunut mies yritti koko ajan tanssia, mutta häntä kiellettiin tekemästä sitä, koska ilmeisesti juuri (yksinkin) tanssiessa Cov-19 leviää.

Jatkoimme vielä talsimista hyttysiä täynnä olevan metsän läpi, ja minun oli hypättävä toiseksi viimeiseen ”järveen”, vaikka se haisi aivan paskalta ja oli vielä hirveämpi kuin edellinen puoliksi umpeen kasvanut lammikko. Jälleen meinasin upota mustaan veteen, ja kumppani oli jo tässä vaiheessa nähtävästi ärsyyntynyt eikä halunnut seistä hyttysten syötävänä odottamassa uimiseni päättymistä.

Saavuimme hienon ja viidakkomaisen Henaredalenin luonnonpuiston läpi päämääräämme laavulle, jossa pulahdimme päivän viimeiseen järveen. Olimme kävelleet huikeat 38 kilometria 28 asteessa, ja kaaduimme väsymyksestä telttaan. Valitettavasti laavulla oli myös lapsiperhe, joka herätti meidät huudoillaan jo epäinhimillisen aikaisin aamulla.

Lauantaina kävelimme vielä 26 kilometria kaunille Finnsjölle, ja otimme matkalla huikkaa pullosta, jota emme olleet jaksaneet edellispäivänä korkata. Finnsjö on yksi hienoimmista leiripaikoista Sörmlandsledenillä. Sunnuntaina käveltäväksi jäi 16 kilometria hikisessä säässä metsien läpi Åkers Styckebrukiin, jossa kävimme tunkkaisessa pizzeriassa pizzalla, mistä on tullut lähes jo vaellusviikonloppujen päättämisen perinne.

Suositeltu

Kungsleden – valmisteluja

Kun matkakumppanini, eli partnerini kysyi vapaata elokuuksi hän saikin kieltävän vastauksen, koska hänen työpaikassaan kaikkien on pidettävä lomansa heinäkuussa. Niinpä jouduimme muuttamaan suunnitelmaa, ja lähdemmekin Kungsledenille jo kolmen viikon päästä. Paniikissa oli tilattava viimeiset varusteet (mm. uudet polkujuoksukengät ja fleece) sekä junaliput. Varasimme myös yhden yön Ammarnäsissä, koska tänä vuonna STF:n mökeissä saa yöpyä vain, jos on varannut majoituksen etukäteen.

Koska heinäkuu on muutenkin suosituin kuukausi ja moni ruotsalainen on muuttanut ulkomaanmatkasuunnitelmansa Kungsledenin vaellukseen uskon että mökit tulevat olemaan varattuja jo vähintäänkin viikkoja etukäteen. On kuitenkin mahdotonta tietää pitkällä vaelluksella tarkalleen minä päivänä saapuu mihinkin kylään, joten emme voineet varata muita majoituksia vielä. Kumppanini on kuitenkin hankkinut uuden teltan, minun ul-skeptisyydestäni huolimatta uuden Hillebergin Anaris-mallisen, jota testasimme viime viikonloppuna, ja joka vaikutti oikein lupaavalta. Teltta on kaksikerroksinen, mutta kerroksia ei tarvitse pystyttää erikseen, jolloin sateessa telttailu on hieman helpompaa. Teltassa on myös suuret absidit, ja se on Hillebergin teltaksi suhteellisen kevyt, 1400 grammaa.

Juhannukseksi on nyt luvattu poikkeuksellisen hyvää säätä. Menemme taas vaeltamaan Sörmlandsledenille, kohta olen vaeltanut toista kierrosta jo puolikkaan. Tällä kertaa luvassa on hellevaellus Hälleforsnäsin ja Åkers Styckebrukin välillä. Odottelen parhaillaan myös pakettia USA:sta, sieltä on tulossa uusi EE Enigman quilt, jonka tilasin keväällä jäädyttyäni muutaman kertan makuupussissani. Se onkin sitten viimeinen pitkä vaellusviikonloppu ennen Kungsledenin läpivaellusta!

Suositeltu

Kesän 2020 muuttuneet suunnitelmat

Tänä vuonna monet suunnitelmat ovat menneet mäkeen, ja niin myös meikäläisen PCT-läpivaellus. Muutama viikko sitten lentoni peruttiin virallisesti, ja PCTA on suositellut kaikkia läpivaeltajia pysymään poissa reitiltä tai ainakin rajoittamaan vaelluksen lähialueisiin. Tätä neuvoa eivät toki kaikki noudata, tälläkin hetkellä PCT:llä on monta läpivaeltajaa, jotka eivät piittaa Cov-19-viruksen levittämisriskistä enempää kuin omasta vaelluksestaan.

Myös vaellusforumeilla (esim. Facebookissa) keskusteluryhmissä on yllytty jopa agressiivisiin riitoihin, kun osa vaeltajista ei halua kuullakaan siitä että vaeltajat voisivat levittää virusta, ja osa taas tuomitsee ehdottomasti ne jotka lähtevät itsekkäästi vaeltamaan suosituksista huolimatta. Itse en joutunut onneksi valitsemaan, sillä eurooppalaisena en päässyt reissuun muutenkaan. Tuskin olisin nähnyt oman reissuni niin tärkeänä että olisin lähtenyt vaeltamaan, vaikka se teknisesti olisi ollut mahdollista. Mutta kyllähän se on v-ttanut aika rankasti, että se haave johon on panostanut viimeiset kaksi vuotta kaatui ja elämän suurimman seikkailun sijasta joutuu jatkamaan koko vuoden konttorissa istumista ja tänä vuonna vielä ekstratylsässä Ruotsissa istuskelua.

PCT:n sijasta aloin pohtia vaihtoehtoisia vaellusreittejä. Oli selvää etten voi lähteä pitkälle 5 kuukauden vaellukselle tänä vuonna ja haluan niin sanotusti säästää virkavapaan ensi vuoden läpivaellusta varten. Niinpä jouduin ilmoittamaan töissä että olenkin sitten kesän ja syksyn täällä. Aluksi suunnittelimme partnerini kanssa Kalottireitin vaeltamista, mutta nyt näyttää siltä ettei Norja toivota tervetulleeksi ruotsalaisia turisteja tänä vuonna. Joten joudumme matkailemaan kotimaassa, eli Ruotsissa, ja matkakohteeksi on päätynyt klassinen Kungsleden, jolle myös moni tänä vuonna PCT:lle aikova ruotsalainen on menossa. On suorastaan kohtalon ivaa että PCT:n sijasta päädymme Kungsledenille, niin monelle läpivaellusta suunnittelevalle on sanottu: ”Etkö voisi vain vaeltaa Kungsledeniä?”

Kungsledeniltä jostain Saltoluoktan huudeilta. Kuva Jokkmokkguiderna

Kungsleden on siis Ruotsin tunnetuin vaellusreitti (ei kuitenkaan pisin kuten turistioppaissa virheellisesti usein mainitaan) Ruotsin Lapissa. Reitin pituus on noin 440 kilometria riippuen vähän mitä reittiä kulkee ja tekeekö esimerkiksi ylimääräisen matkan Kebnekaiselle (2060 m), joka on Ruotsin korkein huippu ja lähes matkan varrella. Useimmat vaeltavat vai reitin pohjoisimman osan, me ajattelimme vaeltaa koko reitin ja aloittaa vaelluksen etelästä. Reitti alkaa siis Hemavanista ja päätyy Ruotsin pohjoisimpaan osioon Abiskoon. Matkan ajankohdaksi suunnittelemme elokuuta, joten kuun lopulla saapuessamme pohjoiseen ehkä kaikista suosituimpien etappien pahi turistiryntäys alkaa olla ohi (tai sitten ei, tänä vuonna mikään ei tunnu noudattavan yleisiä sääntöjä). Voi olla että ainakin ulkomaisia turisteja on vähemmän, toisaalta ”kaikki” ruotsalaiset ovat menossa vaeltamaan tänä kesänä, kun ei muuallekaan pääse.

Kungsleden on melko helppo reitti, ja korkeinkin kohta reitillä on vain reilun kilometrin korkeudella. Maasto on kuitenkin suurimmaksi osaksi tunturia, joten sadetta ja tuulta piisaa varmasti, ja lämpötilakin voi olla melko matala varsinkin öisin. Tänä vuonna Ruotsin turistiyhdistyksen pitämiin majoihin on myös varattava paikka, jos niissä aikoo yöpyä. Saunaan pääsee kuitenkin vaikkei mökeissä yöpyisikään – tämän asian olen tutkinut tarkasti sauna-abstinenteissani.

Roslagsledenin etappi numero kuusi

Siihen asti tyydymme viikonloppuvaelluksiin. Aikomuksenani on joko vaeltaa tai tehdä pyöräreissuja koko kesän ajan. Viime viikonloppuna olimme esimerkiksi vaeltamassa Roslagsledenillä, jonka olen kävellyt nyt kokonaan vähitellen läpi. Saimme myös esimakua tunturisäästä, kun lauantaina satoi ihan helkkaristi ja kävelin märissä sukissa (ultrakevyellä vaeltajalla on tietenkin vain yhdet vaihtosukat) koko hemmetin päivän. Ihan hyvä tottua siihen tunteeseen ennen Kungsledeniä.

Suositeltu

Cov-19 ja suunnitelmanmuutoksia

Kuten monille muille tämän vuoden PCT-vaeltajille Corona-virus on tuottanut muutoksia suunnitelmiin. Kaliforniassa on ulkonaliikkumiskielto (tai ainakin melkein). Viime viikolla PCTA (Pacific Crest Trail Association) lähetti kaikille tämän vuoden PCT-vaeltajille viestin, jossa heitä pyydettiin perumaan tai siirtämään PCT-läpivaellusta. Käytännössä tämä tarkoitti kaikkien NoBojen vaellussuunnitelman peruuntumista. Muutama hullu uhmaa kieltoja ja ovat vaeltamassa siitä huolimatta, mm. tyyppi joka juuttui St. Jacinto-vuorelle lumimyrskyyn ja kuoli siinä. Vaeltaja oli tipahtanut alas jäiseltä polulta.

Myös SoBojen suunnitelmat tuleva muuttumaan mitä todennäköisimmin. SoBo-kauden alkuun on enää alle kolme kuukautta jäljellä, ja siinä ajassa virusta tuskin tullaan selättämään. Moni kansallispuisto on suljettu nyt, samoin kaupungit joissa vaeltajat käyvät täyttämässä varastojaan. Vaeltajat ovat erittäin potentiaalisia viruksenlevittäjiä, koska he ovat jatkuvasti liikkeessä ja käyvät levittämässä virusta hotelleissa, posteissa, kaupoissa ja muissa julkisissa tiloissa, vaikka suurin osa ajasta ollaankin poissa sivistyksestä.

Tämä tietenkin v-ttaa ihan hitosti meitä, jotka olemme laittaneet kaiken likoon läpivaelluksen vuoksi. Ei ole hirveän hauskaa pistää elämän suurinta tavoitetta jäihin ja ollakin loppuvuosi töissä konttorissa. Tiedän toki, että monet ihmiset menettävät paljon enemmän ja tämä on luksusongelma, mutta ei se nyt jaksa tarpeeksi lohduttaa tässä tilanteessa.

Osa ruotsalaisista vaeltajista oli jo ehtinyt lentää USA:an ja aloittaa vaelluksen. Osa keplotteli vielä itsensä rajojen sulkemisen jälkeen Meksikon kautta maahan, vain joutuakseen keskeyttämään vaelluksen ennen kuin se oli alkanut. Yritän miettiä suunnitelmia kuitenkin laajemmin kuin vain ”miten minä pääsen läpivaeltamaan” – on ihan järkevät perusteet sille miksi koko maailmassa ihmisten liikkumista rajoitetaan, ja jos suositus on olla menemmättä vaeltamaan niin sitä suositusta kannattaa silloin noudattaa.

Mitä siis tapahtuu nyt? Seuraan vielä tilanteen kehittymistä, mutta olen 98% varma että PCT:n läpivaellukselle en tänä vuonna pääse. Vaellus siirtynee siis seuraavaan vuoteen. Aion kuitenkin tehdä B-suunnitelman pitkähköä vaellusta varten tänäkin vuonna, jos siihen on mahdollisuus.

Suositeltu

PCT-tapaaminen

Viikonloppuna tapahtui kolme PCT:iin liittyvää asiaa: sain vaellusluvan hyväkyksyttyä, kävin PCT Sweden-tapaamisessa ja tein vuoden ensimmäisen ulkonayöpymisen.

Virallinen aloituspäiväni on nyt 24. kesäkuuta. Se tarkoittaa että aloitan Hart’s passilla Washingtonissa tuona päivänä, kävelen 45 km pohjoiseen Kanadan rajalla olevalle PCT-monumentille, ja sieltä lähden kävelemään takaisin kohti Meksikoa. En ole vielä kuullut toisesta henkilöstä, jolla on sama aloituspäivä, mutta heitä on enimmillään 14. Eräs ranskalainen oli saanut 25. päivä ja halusi mieluiten aloittaa jonkun toisen kanssa, koska pelkää lunta niin paljon.

Löysin myös sattumalta PCT Ruotsi-ryhmän, ja heillä oli sattumalta eilen tapaaminen, jonne menin mukaan. Paikalla oli noin kymmenen henkilöä entisiä ja tulevia PCT:n läpivaeltajia. Mukana oli myös eräs vaeltaja, jota olen seurannut Instassa pitkään, hän vaelsi ensin Kungsledenin, Te Araroan, sitten PCT:n, CDT:n (USA:n keskivaltioiden läpi menevä läpivaellus, Continental Divide Trail), ja aikoo vielä tänä vuonna kävellä Appalachian Trailin, eli suorittaa ”Triple Crownin”.

Oli todella inspiroivaa tavata ihmisiä, jotka eivät kysele miksi ihmeessä se reitti on pakko kävellä kokonaan. Heistä PCT:n käveleminen oli elämäämullistava kokemus, ja parasta mitä he olivat ikinä tehneet. Kuulimme myös aika kauheita juttuja reitiltä, mm. kuinka eräs bussiin tullut mummo oli oksentanut kun siellä olevat vaeltajat olivat haisseet niin pahalta, tai kuinka vaeltajat joutuivat odottamaan reitin varrella viikkokausia lihasrasitusvamman takia. Myös kauheista jokienylityksistä ja lumimääristä puhuttiin, useimmat näitä koskevat enemmän NoBoja kuin meitä SoBoja. Paikalla ei ollut yhtään muuta SoBoa, en ole vielä kuullut kenestäkään ruotsalaisesta, joka olisi menossa siihen suuntaan. Suomalaisia on tietääkseni menossa ainakin kaksi.

Olen lukenut reitistä niin paljon, että aivan täysin uutta tietoa en saanut vaeltajilta. Oli kuitenkin todella inspiroiva tavata heitä, istua jämähdin samaan paikkaan 4,5 tunniksi enkä halunnut edes käydä vessassa, koska en halunnut missata yhtään PCT-juttua. Aihealueet liipaisivat myös CDT:tä. Aloinkin miettiä onkohan kukaan suomalainen vaeltanut CDT:ia?

Tärkein illan aikana painotettu juttu oli se ettei kannata ylisuunnitella vaellusta, esim. kuinka monta kilometria päivässä kävelee. Alussa ei ainakaan kannata kävellä yhtään liikaa, vaan ottaa rauhallisesti (SoBoilla tosin aikapainetta on hieman enemmän, ja korkeuserot astuvat kuvioihin heti ensimmäisenä päivänä). Myös ruokapaketteja ei kannata lähettää liikaa, koska paketin päämääränä olevaan kaupunkiin saapuu kuitenkin aina joskus lauantai-iltana, ja posti on kiinni sunnuntaisin.

Myös Post-Trail Depression eli vaelluksenjälkeinen masennus tuntuu olleen jokaisella. Yksi vaeltajista oli matkustanut t-banalla kotiintultuaan, menettänyt hermot kahden pysäkin jälkeen ja poistunut metrosta ulos itkemään. Kun reitillä ei ollut kenenkään mukaan yhtään päiväää joka olisi ollut ahdistava tai surkea, vaikka joitakin stressaavia asioita tapahtuikin. Toisin kuin arkipäivässä.

Eilen aloitin Nuku yö ulkona-haasteen, jossa nukutaan joka kuukausi vähintään yksi yö ulkona. Koska en ollut ehtinyt tammikuussa ulos nukkumaan iski hieman paniikki, kun viikonloppu oli kuukauden viimeinen. Telttojeni puuttuvat osat eivät vieläkään ole tulleet USA:sta, joten jouduin lainaamaan työkaverin paskan halpisteltan. En jaksanut lähteä PCT-tapaamisesta kauempaa iltamyöhällä, vaan kävelin lähettyvillä olevaan Flottsbron hiihtokeskukseen (joka on nyt lumenpuutteesta johtuen kiinni) ja nukuin siellä. Läpikulkemallani alueella puskaraiskattiin viime viikonloppuna nainen, joten olin hieman paranoidi kun kävelin pimeän metsän läpi ulkona. Raiskaajat onneksi harvemmin jaksavat vaeltaa uhrinsa perässä pitkästi metsiin, vaan tyytyvät raiskailemaan kotona ja kaupunkialueilla. Minulla oli kuitenkin mukana puolustussuihke, jolla voi täräyttää mahdollista hyökkääjää naamaan ja värjätä tälle muutamaksi päiväksi uv-värit naamaan.

Maa oli jäässä, joten en saanut teltan kiiloja kiinni maahan (enpäs ole ennen pohtinutkaan miten jäisessä maassa saa ei- itsestäänseisovan teltan pystyyn). Teltta lepatti sitten kivasti yöllä yltyvässä tuulessa, ja katosta tipahteli päähän vesitippoja, joita muodostui kondensaation takia.

Toivottavasti tämä oli viimeinen halpisteltassa yöpymäni yö ja saan omat telttani kuntoon helmikuun aikana!

Suositeltu

Guruvaeltaja joka eksyy takapihalla

Vietin viikonlopun tehokkaasti sekä ensimmäisellä lihastreenillä kuukausien tauon jälkeen, kotibileissä että vuosikymmenen ensimmäisen vaelluksen parissa. Uudenvuoden lupaukseni on etten kieltäydy mistään kutsuista, joten ”jouduin” sitten osallistumaan pippaloihin työkaverin kutsumana. Jouduin myös juomaan siellä suunniteltua enemmän, kun juomia tarjottiin, ja syömään puoliksi syötyjä vegohotdoggeja. Ne olivatkin oikein kivat muuttopippalot. Jossain vaiheessa keittiössä kiersi huhu, jonka mukaan olisin menossa vaeltamaan jotain hurjan pitkää reittiä. Sen jälkeen ihmiset tulivat aivan vaikuttuneina kyselemään reitistä, ja olivat aivan otettuja pelkästä aikeestani vaeltaa niin pitkästi. Huom! kyseessä eivät olleet vaellusharrastajat, tosin ainakin yksi (hieman hamppua polttanut tyyppi tosin) vaikuttui niin tästä suunnitelmasta että hän kutsui minua inspiraatioksi ja aikoi laajentaa sienestysharrastustaan myös vaellukseen (en kysynyt millaisista sienistä oli kyse). Minulta kyseltiin myös vaellusneuvoja kuin olisin erikoisasiantuntija, vaikka vastahan itse aloitin useamman päivän vaellukset. Aloin tuntea jo hieman painetta kun tutut ja tuntemattomat suhtautuvat kuin olisin lähdössä kuukävelylle.

Myös töissä kerroin hr-pomolleni ja firman pomolle lähtöpäivästä, ja virallisesti nyt viimeinen työpäiväni ennen reissua on 18. kesäkuuta. Toimistolle palaan 1. joulukuuta. Joudun myös kertomaan matkasta huomenna viikkokokouksessa, tosin suurin osa työkavereista taitaa jo suunnitelmasta tietää. Eräs työkaveri oli myös suunnitelmasta kuullessaan ”imponerad” ja kehui taas että ”oletpas rohkea!”, tiedä häntä miten tämä pitäisi tulkita. Hän myös kyseli reitistä ja ei ymmärtänyt miksi reitti pitäisi vaeltaa kokonaan, miksi en esim. kävelisi hitaasti ja vähemmän, koska tällöinhän vaeltaminen on paljon mukavampaa. Niin, mukavinta varmaan olisi ajaa taksilla reitille, käydä katsomassa vähän maisemia ja ajaa takaisin mukavaan porealtaalla varustettuun hotelliin. Mukavuus ei ehkä ole ykköstavoite tällaisella vaelluksella, vaikka toisaalta mikään ei ole mukavampaa kuin saada rojahtaa telttaan yli 30 km vaelluspäivän jälkeen, ja kulahtanut vaellusruokakin maistuu aivan 3-tähden Michelin-ravintolan aterialta.

Tänään aloitin vaelluskauden, kun sääkin oli tammikuuksi poikkeuksellisen lämmin (noin 5 astetta plussan puolella). Aurinkokin oli esillä, ja vaeltamani Huddingeleden oli paikoitellen aivan täynnä vaeltajia, tai no ehkä tarkemmin määriteltynä mukavuudenhaluisia grillaajia. Puhelimeni akku on mennyt jotenkin tehottomaksi, ja ei kestänyt montaa tuntia ennen kuin puhelin taas kuoli. Onneksi olin ladannut gpx:n gps-kellooni, muuten olisin ollut aivan hukassa. Reitti tosin on aika hyvin merkitty.

Tavoitteenani oli mennä 15 km Flottsbron mäelle, ja kävellä sieltä kotiin. Kuitenkin jossain Vårbyn kohdalla reitti yhtäkkiä päättyi tietöiden takia ja jouduin kiertämään muutaman kilometrin ylimääräisen reitin. Tämän takia olin myöhässä aikataulusta. Olin myös unohtanut ottaa sytkärin, joten jouduin syömään ruokani kylmänä. Sytkäri tai kaasu puuttuu AINA.

Alkoi tulla jo pimeä kun lähestyin Flottsbrota – eikä minulla ollut otsalamppua, koska a) en ollut löytänyt sitä ja b) minun piti olla jo perillä ennen pimeää. Kävelin paniikissa ja yhtäkkiä minua ympäröi parisenkymmentä (!!!) ärhäkkäästi haukkuvaa perhoskoiraa. Huusin vain että ”Helvetti” ja yritin huitoa niitä sauvoilla pois kimpustani. Ne olivat jonkun pariskunnan (koiratehtailu?) koiria, ja he etsivät pimeässä jotain kadonnutta koiraa (mistä pirusta yhden koiran puuttumisen edes huomaa sellaisessa joukossa?). Olin jo noin kilometrin päässä Flottsbrosta, kun päätin ettei pilkkopimeässä ole järkeä jatkaa keskellä metsää, puhelimeni oli kuollut enkä voinut tarkistaa pääseekö sieltä eteenpäin Albyhyn vai onko palattava vielä sama metsäreitti takaisin. Niinpä luovutin ja kävelin kolme kilometriä takaisin Vårbyhyn, jossa korvasin kulutetun energian spontaanisti tapojeni vastaisesti Maxissa.

Vaelluspäivän saldo oli noin 21 kilometria, muutama kilometri suunniteltua pidemmästi.

Suositeltu

PCT-hakemus osa 2

Tänään oli toinen hakupäivä PCT:lle. Kaikki pohjoisesta päin aloittavat hakevat aloituspäivää tänään. SoBoja (SouthBound) varten myönnetään tänä vuonna vain 15 aloituspaikka per päivä kesäkuun puolivälistä heinäkuun loppuun välisellä ajalla.

Hakeminen on ilmaista, mutta sitä varten täytyy kirjautua PCTA:n järjestelmään, ja sieltä annetaan summittainen jonotuspaikka. Päästessään jonossa ensimmäiselle sijalle saa valita jäljellä olevista aloituspäivistä sen jota hakee, ja muutaman viikon päästä hakemuksesta PCTA joko hyväksyy tai hylkää hakemuksen.

Oppineena edellisen hakupäivän virheistä kirjauduin tällä kertaa neljällä laitteella järjestelmään, ja hyvä niin, koska silti paras jonotuspaikkani oli 2882. SoBo-vaellus ei kuitenkaan ole vieläkään yhtä suosittua kuin NoBo, joten haluamani päivät olivat vielä jäljellä, ainoastaan heinäkuun 1. ja kesäkuun 25. olivat täynnä. Valitsin kesäkuun 24., vaikka aloituspäiväksi suositellaan yleensä keskimäärin heinäkuun ensimmäistä viikkoa. Näin sään muutaman ekstravaelluspäivän – jos lumet ovat ehtineet sulaa tarpeeksi Washingtonissa. Lumi onkin syy siihen, miksi vaellusta pohjoisesta päin ei yleensä voi aloittaa paljoa aikaisemmin.

Halfway Anywhere:n vuosittaisen tutkimuksen mukaan keskimäärin 26. kesäkuuta SoBona aloittaneet olivat viime vuonna tyytyväisiä aloituspäiväänsä. Koska viime vuosi oli aika luminen voisi hyvällä tuurilla olettaa että reitin voisi aloittaa kaksi päivää aikaisemmin – sitähän on tosin mahdotonta tietää vielä tässä vaiheessa. Monilla amerikkalaisilla ei ole mitään kokemusta lumesta, joten he kuvailevat lumitilannetta ehkä pahemmaksi kuin se onkaan. Toisaalta itselläni ei juuri ole kokemusta lumisten vuorien ylittämisestä, joten kuumottavia hetkiä varmasti on luvassa kesäkuussa!

Nyt voin joka tapauksessa aloittaa tarkemman reitin suunnittelun, ja ehkä jopa varailla lentoa kun saan PCTA:lta aloituspäivän vahvistuksen.

Suositeltu

Lyykian reitti ja muutoksia suunnitelmiin

Lyykian reitiltä ei aina löytynyt optimaalisia telttapaikkoja.

En ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Marraskuun olin vaellureissulla Turkissa, jossa vaelsin noin 300 kilometria Lyykian reittiä. Tarkoitus oli vaeltaa koko reitti, noin 500 kilometria, mutta Kaşin kohdalla kaaduin ja nyrjäytin sormen. Sen jälkeen oli hieman haasteellista pystyttää telttaa, tai edes solmia kengännauhoja. Koska reitti osoittautui odotettua vaikeammaksi en halunnut riskeerata henkeäni jatkamalla vaellusta yksikätisenä, joten myin telttani pilkkahinnalla, otin bussin Fethiyeen ja vaelsin siellä vielä yhden helpon päiväetapin ja lopetin vaelluksen. Vaelluksen sijaan matkustin Ankaraan moikkaamaan kavereita, ja ehdin hengailla hieman Antalyassakin.

Koko matka löytyy vlogattuna täältä.

Maisemat kompensoivat vaelluksen tuottamaa kärsimystä.

Sormi ei ole parantunut vieläkään, ja se jää luultavasti pysyvästi käyräksi. Tietenkin kyseessä on vieläpä oikean käden keskisormi. Mutta oh well, tekevälle sattuu. Toivon ja uskon ettei PCT ole yhtä huonosti merkitty ja vaarallinen kuin Lyykian reitti, vaikka korkeuserot ja matkan pituus ovatkin huomattavasti suurempia. Eivätkä turkkilaiset aamiaiset houkuta jämähtämään yöpymispaikkaan suunniteltua myöhempään.

Joulukuussa tein muuttoa ja päätin ilmoittautua toukokuun Tukholman maratonille, niin että saisin välietapin läpivaellusta varten treenaamiselle. Päätin nimittäin myös Lyykian reitillä kuumuudessa hikoillessani, että Californian aavikoiden läpi vaeltaminen kesäkuussa ei ole meikäläisen juttu. Aionkin siis vaeltaa PCT:n SoBona eli aloittaa pohjoisesta ja kulkea etelään päin. Suurin osa läpivaeltajista kulkee pohjoiseen päin (noin 90 %), koska periaatteessa eteläänpäin kulkijoilla on lyhyempi aikaväli, kun Sierra Nevadan vuoristo pitäisi ylittää ennen kuin sinne sataa kunnolla lunta. Koska PCT:n suosio on räjähtänyt ei ole kuitenkaan enää mahdollista saada haluamaansa aloituspäivää, joten saamallani aloituspäivällä minä joutuisin esimerkiksi aloittamaan reitin vasta 22. toukokuuta – silloin Californiassa nautitaan jo 40-45 Celsiuksen päivistä, mikä on minulle aivan liian kuuma vaelluslämpötila.

Mitä enemmän olen lukenut SoBo-vaelluksesta sitä miellyttävämmältä se alkaa kuullostaa. Tuohon suuntaan vaellettaessa välttyy suurimmaksi osaksi ruuhkalta, joka on vääjäämätön Meksikon rajalta aloittaville vaeltajille. Sierra Nevada on yleensä suurimmaksi osaksi sulana, toisin kuin NoBo-vaeltajien kohdalla. Myös Californian aavikko on viileämpi, eivätkä kalkkarokäärmeet biletä samalla vauhdilla reitillä kuin kuumemmalla säällä. Suurin haaste on se että vaellus alkaa ehkä koko reitin haastavimmalla osiolla, Washintonilla, jossa on suuria korkeuseroja, ja on vaellettava pitkiä päiviä (25-30 km/päivä) heti alusta asti, jos ei halua kantaa mukanaan kahden viikon ruokalastia.

SoBo-vaellukselta on blogannut esimerkiksi Suvi vuonna 2018.

Olen ollut flunssassa koko vuosikymmenen, joten niin vaellus- kuin juoksuharjoitukset ovat olleet tauolla. Tiistaina on toinen PCT:n aloituspäivien haku, jolloin aion kyttäillä useammalla laitteella kirjautuneena (edellisen hakupäivän virheestä oppineena) varmistaakseni että saan vaihdettua itselleni haluamani SoBo-aloituspäivän. Sen jälkeen voin alkaa varailla lentoja Seattleen ja tehdä muita konkreettisempia suunnitelmia.

Suositeltu

PCT lupa ja aloituspäivä

Tiistaina 29. lokakuuta oli vihdoin virallinen ”Permit day”, eli päivä jolloin Pacific Crest Trail Association avaa järjestelmän, jota kautta läpivaelluslupaa on mahdollista anoa maalis-toukokuun välille. Koska Sierra Nevadassa on vielä paljon lunta noin kesäkuun puoliväliin saakka, ja koska Washingtonissa tulee ensilumi yleensä jo lokakuun alussa on vaellus ajoitettava niin, että Sierran alkuun (eli Kennedy Meadowsiin) saavuttaisiin vasta aikaisintaan kesäkuun puolivälissä, mutta vaellus ehdittäisiin suorittaa ennen lokakuuta tai ainakin ennen isompia lumipyryjä.

Tiesin jo etukäteen että kaikki ns. parhaat päivät eli huhtikuun ja sitä lähinnä olevat päivämäärät tulevat menemään heti, joten olin tuhansien muiden hakijoiden tapaan kyttäämässä PCTA:n portaalissa heti kun haku avattiin kello 10.30 Pacific-aikavyöhykkeen aikaa eli puoli seitsemältä illalla Ruotsissa. Siellä sivustolle saapunut saa arvotun jonotusnumeron, ja päästyään jonossa sijalle 0 voi valita jäljellä olevista aloituspäivistä haluamansa ja anoa sitä.

Olin kirjautunut järjestelmään kahdella tietokoneella, mutta monella muulla oli ilmeisesti huomattavasti enemmän kirjautumislaitteita, koska lopulta jonossa oli 13 000 kirjautujaa. Minä sain toisella tietokoneella sijan 8000+, ja toisella 7000+. Lupia myönnetään siis syksyllä 35 kpl/päivä, eli yhteensä reilut 3000. Loput 15 myönnetään toisessa haussa tammikuussa.

Jouduin siis jonottamaan yli kolme tuntia ennen kuin oli minun vuoroni valita päivämäärä. Tässä vaiheessa tiesin jo PCT:n FB-ryhmän kautta, että huhtikuun paikat olivat loppu, niin myös maaliskuun viimeiset viikot. Kun pääsin järjestelmään toukokuun alkuviikoilla oli vielä yksi paikka, mutta klikattuani sitä järjestelmä sanoi päivän olevan varattu.

Lopulta ehdin juuri ja juuri varaamaan toukokuun 22. päivän. Se on aivan järkyttävän myöhä päivämäärä, olisin halunnut aloittaa reitin mieluiten huhtikuun alussa, niin että voin vaeltaa hieman lyhyempiä päiviä alussa. Toukokuun lopussa aloittaminen tarkoittaa sitä, että reitin ensimmäinen osio, joka on aavikkoa (vaivaiset 1300 km) tulee olemaan infernaalisen kuuma. Edes californialaiset eivät suosittele vaeltamaan reitillä silloin. Vesilähteet saattavat olla kuivuneet, joten varalta mukana on kannettava vähintään 7 litraa vettä – mikä tarkoitta lisäpainoa rinkkaan. Lisäksi pahin pelkoni eli kalkkarokäärmeet ovat vauhdissa juuri tuolloin – joudun varmaan tarkastamaan paikat hysteerisinä joka kerta kun käyn paskalla tai istahdan alas. Toisaalta Sierran lumi on varmaan sulanut jo tarpeeksi, mikä on hyvä koska flip floppaaminen eli poistuminen reitiltä pidemmäksi aikaa on nyt kielletty Sierra Nevadan osalta, tai ainakin joutuu hankkimaan uuden luvan reitille jos siltä poistuu pidemmäksi aikaa – mitä voi joutua tekemään jos lumimäärät ovat aivan hirveitä tai toteaa kesken reitin lumen sulamisjokien tulvivan vielä aivan ylitsepääsemättöminä.

Reitin kävely 4,5 kuukaudessa tarkoittaa sitä että joka päivä on käveltävä 30 kilometria – keskimäärin. Siihen sisältyvät siis myös päivät joina ei vaella ollenkaan, käy kaupungissa tankkaamassa, pesemässä pyykkiä, lähettämässä postipaketteja, parantelemassa mahdollisia vammoja tai on sairaana. Käytännössä joudun siis marssimaan koko ajan 40-50 kilometrin päiviä, jos aloitan reitin tuona päivänä.

Aion ostaa lentolippuni niin että voin vaihtaa päivämäärää, ja kyttäilen tulevina kuukausina mahdollisia peruutuspaikkoja. Valitettavasti muitakin kyttääjiä on paljon, koska moni ei saanut aloituspäivää ollenkaan – reitti on tänä vuonna suositumpi kuin koskaan. Vaihtoehto B olisi siirtää matkaa heinäkuulle ja kulkea se pohjoisesta etelään – silloinkin reitti on kuljettava noin neljässä kuukaudessa, mutta ainakin silloin säät olisivat hieman suopeammat, eikä Sierra Nevadassa ole paljoa lunta enää/vielä syys-lokakuussa. Toisaalta eteläänpäin vaeltajia on niin paljon vähemmän, että se tarkoittaisi melko yksinäistä vaeltamista, ja kaiken lisäksi reitin aloittamista Washingtonin vuoristossa, joka on yksi reitin vaativimmista osioista.

Jään miettimään asiaa Turkin vaellusreissuni ajaksi. Lauantaina lennän siis Turkkiin ja vajaan kuukauden vaelluksen aloitan sunnuntaina tai maanantaina.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 15:1, 16:2 ja PCT-vinkkejä

Viime viikonloppuna liityin taas Meetup-vaellusryhmän tapaamiseen, jossa vaellettiin Sörmlandsledenillä. Ryhmä on vaellusryhmä, jonka tapaamisiin saa vapaasti osallistua, ja jonka tapaamisia saa myös vapaasti järjestää jos huvittaa. Tämän vaelluksen ukrainalainen vetäjä on himovaeltaja, joka kävelee yleensä ihan järjetöntä vauhtia, joten ajattelin että hänen järjestämälleen vaellukselle osallistuminen on hyvää treeniä. Aloitimme ja päätimme tämän 35 kilometrin vaelluksen Läggestan asemalle, jonne pääsee Tukholmasta SJ:n junilla.

Vaelluksella oli myös yksi vaeltaja, joka oli juuri tullut PCT:n läpivaellukselta. Haastattelin tietysti häntä varusteista, kokemuksista ja suosituksista. Hän sanoi kadehtivansa minua, koska minulla vaellus oli vielä edessä. Tuollaisen vaelluksen jälkeen ei pysty lopettamaan vaeltamista ainakaan heti, vaan hän oli suunnitellut heti uusia lyhyempiä vaelluksia.

Ainakin seuraavia kokemuksia hänellä oli reitiltä:

  • Tarppi riitti hyvin majoitukseksi, paitsi Washingtonissa (jossa sataa aina vettä ja/tai lunta). Suuren osan reitistä hän nukkui taivasalla. Hän käytti itse asiassa ponchotarppia, mikä on aika ekstremeä.
  • Yksi karhuhavainto ja useita kalkkarokäärmeitä. Ei puumahavaintoja, yksi punailves. Eläimet reitillä eivät ole vaarallisia. Ihmiset ovat asia erikseen.
  • Hanki kevyemmän mallin karhukanisteri Sierralle jos mahdollista, vaikka se onkin kalliimpi. Kanisterin voi vuokrata Kennedy Meadowsista ja jättää Sierra Cityyn.
  • Aloita aiemmin. Tämä vaeltaja oli aloittanut vaelluksen vasta toukokuun puolivälissä ja suorittikin sen neljässä kuukaudessa, huolimatta giardiasta ja jostain ”henkisistä syistä” jotka pakottivat hänet välillä pois reitiltä. Koska hän ei filtteroinut vettä giardiaa voikin reitillä odottaa, se on todella yleinen. Itse aion filtteroida tai käyttää puhdistustabletteja kaikkia juomavettä varten. Hänestä reitin aloittaminen huhtikuun alussa tai maaliskuun lopussa on liian aikaisin, koska silloin vain jumittuu jonnekin odottamaan Sierran lumimyrskyjen loppumista.
Kuva: PCTOregon
  • Käy vaeltamassa Yosemiten-kansallispuistossa. Vaikka PCT sivuaa osittain Yosemitea kuulemma parhaita paloja ei itse reitillä näe. Hän kuitenkin suositteli ehdottomasti olemaan kiipeämättä vaaralliselle Half Dome-vuorelle, josta tipahtaa joku vuosi kuoliaaksi pari ihmistä.
  • Mikään ruoka ei riitä lopulta. Hänelle ”vaeltajannälkä” iski kunnolla Sierra Nevadan jälkeen, tällöin hän söi ruokansa puolessa ajassa siitä mitä oli suunnitellut. Kuitenkin hän laihtui 15 kiloa matkan aikana (giardialla voi olla osuutta asiaan, laihduin itse 10 kiloa kahdessa viikossa Intian-reissulla kun minulla oli mahdollinen giardia). On mahdotonta kantaa tarpeeksi ruokaa mukanaan, jos tankkauspaikkojen välillä on esimerkiksi 6 päivää.
  • Itsensä etukäteen lihottaminen on hyödytöntä. Tätäkin joku vaeltaja oli yrittänyt, joutuen keskeyttämään vaelluksen 2 viikon jälkeen koska oli niin huonossa kunnossa. On tärkeämpää treenata vaeltamista kuin koittaa väkisin saada varakiloja matkalle – ne joutuu kuitenkin kantamaan mukanaan, mikä taas puolestaan kuluttaa enemmän kaloreita.
  • Cold-soaking on itsensäkiduttajille. Tämä vaeltaja kantoi mukanaan pientä keitintä koko matkan, ja niin itsekin aion tehdä, vaikka monet vaeltajat vain ”kylmähauduttavat” ruokansa jossain muovikanisterissa säästääkseen keittimen painon.
  • Hän suositteli myös useita kaupunkeja, joista en muista puoliakaan. Ainakin North Sierra city ja Big Bear olivat hyviä, Mike’s placea kannattaa välttää koska siellä on erittäin epäystävällistä väkeä – toisaalta paikka on ainoa paikka josta saa haettua vettä ennen pitkää Mojaven aavikkoa. Myös monet postikonttorien työntekijät vaikuttivat epäystävällisiltä.
  • Ruokapaketteja ei tarvi lähettää vielä Californiassa, mutta sen jälkeen ilmeisesti kannattaa, koska reitti kulkee vain pienten paikkojen/kylien läpi, ja niissä on rajoitettu valikoima ja ylihinnat. UPS on parempi kuin USA:n postilaitos, ja myös Amazonista voi tilata ruokapaketteja odottamaan seuraaviin pysähdyspaikkoihin.
  • Monille vaeltajille PCT on vain pubikierros, joten monet vaeltajat vetävät paljon viinaa ja huumeita reitillä. Kuulostaa raskaalta yhdistettynä 4300 km vaellukseen, mutta nuorena jaksaa…
  • Vaikka reitillä kulkee melko paljon porukkaa (tänä vuonna koko reitin käveli noin 1000 ihmistä) kaikki päätyvät jotenkin kävelemään samaan tahtiin, joten voi olla ettei pohjoispäässä näe päiväkausiin ketään nobo:ja (pohjoiseen päin käveleviä), koska he kävelevät samaan tahtiin päivän tai pari edellä tai jäljellä. Jos pysähtyy esim. johonkin kaupunkiin voi yhtäkkiä tavatakin ihmisiä, jotka viimeksi tapasi 3000 km aiemmin.
  • Ihmisten ystävällisyys on aivan ällistyttävää (paitsi esim. postin ja Mike’s placen työntekijöiden). Polkuenkelit järjestävät ruokaa ja juomaa keskelle metsää vaeltajia varten, kuskaavat heitä ilmaiseksi ja usein esim. ravintolassa seuraavan läpivaeltajan ruoka on jo valmiiksi maksettu. Monet enkelit kuskaavat vaeltajia ilmaiseksi, majoittavat heitä kotonaan, laittavat näille ruokaa ja pesevät jopa näiden pyykit.
  • Jos pystyy kävelemään 30 kilometria päivässä pystyy kävelemään koko reitin fysiikan puolesta. Reitin aloittaa monta amerikkalaista, jotka eivät ole eläissään kävelleet metriäkään ja joilla on aivan liian painavat reput. Koska tämä vaeltaja pystyi kävelemään alussa 30 kilometrin päiviä, käveli hän loppumatkasta 50-60 kilometrin päiviä. 9-10 tuntia treeniä päivässä tekee ihmeitä kunnolle.

Kaiken kaikkiaan tämän vaeltajan sanat vahvistivat sitä mitä olin jo aiemminkin lukenut reitistä, mutta hän uskoi ettei minulla olisi ongelmaa jaksaa vaeltaa reittiä – jos ei iske joku vamma, esim. yleinen nilkan nyrjähtäminen tai henkinen romahtaminen, joka ilmeisesti iskee aina jossain Pohjois-Kalifornian tai Oregonin paikkeilla.

Suositeltu

Sörmlandsleden vaellettu – etapit 59-62

Pari viikkoa sitten vaelsin loput Sörmlandsledenin pääetapit, eli nyt olen vaeltanut kaikki 62 etappia, yhteensä noin 680 kilometria (muutaman sivuetapin kanssa). Vaelsin noin 45 kilometria kahdessa päivässä.

Etapille 58 pääsee bussilla Tukholmasta, se sijaitsee Mörkön eteläpuolella ja maisema on viehättävää maaseutua meren lähistöllä. Nyt lähes pakkasessa tuntuu kaukaiselta tuo viikonloppu, jolloin lämpötila oli vielä lähellä 20 astetta. En saanut jälleen kerran vaellukselle mukaan kavereita, jotka peruivat reissun mitä erinäisin verukkein. Ehkä täytyy vaan hankkia uusia kavereita, jotka arvostavat vaeltamista ja joiden mielestä 20 kilometria ei ole maraton.

Skanssundetissa on ravintola, jossa oli jäätelöbuffet. Mikä sen parempaa kesken vaelluksen! Olen lukenut että kesäaikaan baarista saa myös paikallisia maustettuja snapseja. Vedin siis jäätelöä naamaan ja kävelin lauttaan, jonka avulla salmen voi ylittää ilmaiseksi. Sen jälkeen jatkoin etappeja 59-60, jotka olen jo aiemmin kävellyt.

Pääsin laavulle illalla, siellä istuskeli piippua polttava vanhempi nainen, joka oli sieniretkellä. Hänen lähdettyään hyppäsin järveen, jonka pohja oli yllättävän matala. Vesi oli aika tummaa ja tunsin pohjassa jotain karvaista. Luultavasti merilevää, mutta aloin kuvittelemaan ruumiin jonka hiukset hivelevät jalkojani, ja minulla tuli kiire pois vedestä. Laiturilla ei kuitenkaan ollut rappusia, joten teloin lähes itseni kun lähdin aina liukumaan laiturin alle yrittäessäni nousta pois vedestä. Kun lopulta pääsin pois olivat kaikki ihokarvat ihan ruskeita. Sain vaatteet päälle kaksi sekuntia ennen kuin laavulle tuli kaksi miestä, jotka minut nähdessäni päättivät jatkaa matkaa (mahdollisesti koska näytin merihirviöltä). Samoihin miehiin törmäsin useamman kerran seuraavana päivänä, tosin he kävelivät paljon nopeammin kuin minä.

Yöllä heräsin vain pari kertaa, kerran luullessani lintujen repivän roskapussiani auki. Menin ulos teltasta ja näin kuinka täysinäinen kuu mollotti taivaalla ja valaisi järven ja metsää. Lintu pyörikin ylläni olevassa puussa eikä ollut käynyt roskien kimppuun. Oli niin kylmä että suusta tuli höyryä hengittäessä. Yöllä yksin metsässä oleminen on aika spuukia, mutta jostain syystä minua pelottaa se vain etukäteen, teltassa ollessa harvoin pelottaa, jos ei varta vasten ala muistelemaan viimeksi näkemäänsä tv-sarjaa, jossa yksinäinen nainen murhataan (eli kaikki jännityssarjat).

Seuraavat etapit olivat vähän tylsempiä, säästäkin tuli harmaa. Matka kulki onneksi aivan loistavan vohvelipaikan ohi Grödingenin lähellä, söin siellä neljä vohvelia naamaani, kun yhdessä tilauksessa olikin aina tuplavohveli. Sen jälkeen jatkoin matkaa melko huonovointisena. Alkoi myös sataa, mutta ajattelin että viimeisen etapin kuuluukin olla vähän haasteellinen, muuten ei tunne saavuttaneensa mitään. Matka kulkikin umpeenkasvaneiden polkujen läpi, ja korkealle mäelle järven rannassa. Tässä vaiheessa jorma alkoi jo kasvaa otsaan ja hermot mennä, kun luulin että olisin jo perillä aikoja sitten. Rämpiessäni puunjuurten yli taisin kiroilla suomeksi, ja tietenkin silloin taas törmäsin edellispäivän vaellusmieheen, joka kysyi ”Är du ok”. Sanoin olevani vain hieman väsynyt. Pian sen jälkeen näinkin viimeisen viitan, jossa etappi 62 yhdistyy etappeiin 7. Avasin mukanani olleen pienen kuohuviinipullon ja hörpin sen järven rannalla perillä Lidassa, joten kotimatkalla olin kivassa seitinohuessa.

Ilmoitin saavutuksessani Sörmlandsledenin Facebook-ryhmässä, ja ihmiset pitivät siellä koko reitin vaellusta huikeana saavutuksena. Myös kansliasta otettiin minuun yhteyttä, ja kysyttiin voidaanko kirjoitukseni julkaista Sörmlandsleden-lehdessä. Voin myös hakea diplomia, joka myönnetään helmikuussa kaikille koko reitin vaeltaneille. Tänä vuonna diplomin sai vain kuusi henkilöä koko Ruotsissa. Vaikka Sörmlandsledenille on helppo päästä monet käyvät siellä vain vaeltamassa lyhyitä etappeja, ja säästävät pitkät vaellukset suositummille reiteille, esimerkiksi Kungsledenille joka on kaikkien vaellusreittien kuningas Ruotsissa.

Sörmlandsleden ei ole kuitenkaan kohdaltani kaluttu loppuun, viikonloppuna nimittäin lähden vaellusryhmän kanssa vaeltamaan pari sivuetappia, joita en ole vielä kävellyt. Vaellukselle on tulossa myös eräs tyyppi, joka on juuri läpivaeltanut PCT:n, joten aion haastatella häntä hänen kokemuksistaan.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 13:2 ja 13:1

Kauhukseni huomasin etten ollut vaeltanut heinäkuun jälkeen, lukuunottamatta pientä pyrähdystä Kaarinan luontoreiteillä. Aikaa on mennyt mm. juoksutreeniin, koska juoksin taas puolimaratonin Tukholmassa – mikä sinällään on ihan hyvää treeniä kunnon kannalta.

Liityin siis Tukholman Meetup-ryhmän vaellukselle, joita järjestetään lähes joka viikonloppu jossakin päin Tukholmaa. Eräs hullu ukrainalainen himovaeltaja on aloittanut myös ”vaella koko Sörmlandsleden” -projektin, ja oli edennyt nyt projektissa etapille 13 asti. Vaelsin mukana sivureitit 13:1 ja 13:2, jotka ovat pääreitille kaupungeista tai vastaavista paikoista liittyviä sivureittejä. Tällaisten sivureittien avulla on mahdollista suorittaa koko Sörmlandsleden julkisia kulkuneuvoja käyttäen – vaikka se joskus vaatii hieman suunnittelua.

Lähdimme vaellukselle Nykvarnista ja vaelsimme neljän muun vaeltajan kanssa Gnestaan asti. Kävelimme reilut 30 kilometria noin 6 tunnissa, mikä taisi olla henkilökohtainen ennätykseni. Ei ihme että olin päivän jälkeen aivan naatti ja hedari iski. Tällaisten ryhmävaellusten haittapuoli kun on ettei itse voi määrätä tahtia tai sitä miten usein pitää tauon. Päivä oli myös aivan uusi virallinen eurooppalainen vaelluspäivä, enkä olekaan ikinä nähnyt näin paljon porukkaa metsissä. Useimmat olivat toki ajaneet autolla johonkin kilometrin päähän ja tulleet sieltä koirien, lasten ja huonekalujen kera grillaamaan makkaransa.

Tänä viikonloppuna aion vaeltaa loput Sörmlandsledenin pääetapit, yhteensä noin 40 kilometria, ja sitten onkin enää muutama viikko siihen kun lähden vaeltamaan Lyykian reittiä Turkkiin!!!

Suositeltu

”Eikö sinua pelota naisena” ja muut kysymykset – FAQ Pacific Crest Trail

Koska usea ei ole koskaan kuullutkaan läpivaelluksesta tai PCT:sta, tässä vastauksia muutamiin kysymyksiin, joita minulle on esitetty useastikin.

Kenen kanssa sinä sinne menet? Lähteekö sinne muita? YKSINKÖ sinä sinne menet?!?!?

Jep, me myself and I. Enpäs ole sattunut löytämään seuraa joka haluaa vaeltaa yli 4000 kilometria, ja jonka kanssa haluaisin vaeltaa yli 4000 kilometria. Mutta no worries, NoBo (pohjoissuuntaan menevät) sesongin aikana reitillä ei voi välttyä muilta vaeltajilta, sillä päivää kohti myönnetään 50 reitin aloituslupaa – ja tämä kiintiö on yleensä aivan täynnä maalis-toukokuu – akselilla. Yleensä leiriytymispaikat ovat ainakin alkureitillä niin täynnä porukkaa että telttapaikan löytäminen on vaikeaa, ja reitti käy suositummaksi joka vuosi.

Entä jos sinulta ryöstetään lompakko?

En aio ottaa lompakkoa, se on turhaa painoa. Pankkikortti vedenpitävään pussiin ja varakortti matkaan. Backup-henkilölle ehkä kirjautumistunnukset mobiilipankkiin. Onhan tässä nyt hitto vieköön Lähi-Idässäkin selvitty! (Tosin, tilastollinen fakta, USA on vaarallisempi)

Entä jos sinun silmälasisi hajoaa? Kai nyt otat varalasit mukaan!

Läpivaelluksella tärkeintä varusteiden kanssa on yrittää pitää ne niin kevyinä kuin mahdollista. Ylimääräisille varavarusteille ei ole sijaa. Minulla on silmälasien lisäksi aurinkolasit vahvuuksilla. Piilolaseja en pysty käyttämään.

Eikö sinua pelota? Eikö sinua pelota lähteä NAISENA YKSIN tuollaiselle reissulle? Kyllä olet rohkea! MINÄ en kyllä viitsisi tollaiselle lähteä!

Tuntemattomien asioiden pelkääminen kuuluu ihmisen luontaisiin ominaisuuksiin. Minusta mikään ei ole pelottavampaa kuin elämätön elämä, viettää se istuen konttorissa ympäri vuoden. Naissukupuolella ei ole tilastollisesti suurempi riski tulla kolkatuksi amerikkalaisilla vaellusreiteillä kuin miehillä, joten koko kysymys on epärelevantti ja perustuu stereotypioihin naisesta heikompana sukupuolena. Naisten keho itse asiassa soveltuu keskimäärin hyvin pitkän matkan juoksuun ja kävelyyn, ja PCT:n aikaennätys on naisen hallussa, jos sukupuoli nyt on jonkun mielestä tärkein tekijä sen määrittämisessä voiko ihminen vaeltaa vai ei.

Onko seksuaalisen väkivallan pelko se sukupuolittunut tekijä, jonka takia juuri naisten pitäisi välttää yksin vaeltamista? Millä todennäköisyydellä raiskaaja etsii uhrinsa vaellusreitillä, eikä esimerkiksi kaupungissa? Suurin osa raiskaajista on raiskatun tuttavia, yleensä mies, poikaystävä, ex-partneri tai muu lähituttava. Suurin osa raiskauksista tapahtuu kotona. Jos naiset jättävät asioita tekemättä väkivallan pelon takia, eikö väkivalta ole juuri silloin onnistunut alistamaan naisen ja rajoittamaan tätä? Suurin osa raiskaajista on miehiä, miksi miehiltä ei kysytä ennen vaellusreissua: ”Eikö sinua pelota että raiskaat jonkun siellä?”

Aiotko nähdä jotain nähtävyyksiä?

PCT on yksi maailman kauneimmista vaellusreiteistä, joten niin voi sanoa. Koska päivässä on käveltävä keskimäärin noin 30 kilometria, reitiltä poikkeamisia ei kauheasti ehdi harrastaa. Reitti kulkee kuitenkin useiden kuulusien paikkojen ohi, esim. Eagle Rockin, Timberline Lodgen, Crater Laken, Yosemiten kansallispuiston, ja jopa Twin Peaksin metsien sekä Double R:n kahvilan lähistöllä. Suurin osa nähtävyyksistä on luonnonnähtävyyksiä, esim. kansallispuistoja, tulivuoria tai vesiputouksia.

Voinko tulla mukaan viikoksi? Voinko tulla vierailemaan reitille?

Muutama kaveri on ilmoittaunut että tulee moikkaamaan minua reitille. Kaunis idea, mutta kuten sanottu joka päivä on käveltävä keskimäärin 30 kilometria. Tämä ei jätä siis aikaa kaupungeissa hengailuun. Loppumatkasta päivän kilometrimäärä voi olla jopa 40 tai 50 kilometria. Jos siis aikoo hengailla kanssani on vaellettava tämä määrä päivässä – vuoristoista reittiä. Alkumatkasta on vaikea saada vaelluslupia, joita reitille tarvii, koska reitti on niin täynnä. On myös mahdoton arvioida missä kohtaa 4300 km pitkää reittiä olen minäkin päivänä tai viikkona. Jos vierailja liittyy reitille esim. heinäkuussa, olen tuohon mennessä kävellyt joka päivä 3-4 kuukautta 8-10 tuntia päivässä – voi olla aika vaikea jaksaa saman verran, jos ei itse ole treenannut viimeisten kuukausien aikana yhtä paljoa. Koska saan olla maassa vain 6 kuukautta, reitin jälkeenkään ei ole todennäköisesti aikaa jäädä hengailemaan Yhdysvaltoihin. Joten tervetuloa mukaan matkalle, mutta en pysty hidastamaan tahtia tai pitämään päivien taukoa, jos meinaan Kanadaan ajoissa.

Etkö voi matkustaa reitille laivalla?

Tämäkin olisi hienoa, mutta Tukholmasta San Diegoon ei ole ihan suoraa laivayhteyttä. Jos lähtisin esim. New Yorkiin laivalla ja sieltä maateitse koko maan halki San Diegoon, joutuisin varamaan matkaan ainakn 3-4 viikkoa enemmän aikaa/suunta, puhumattakaan budjetin laajentamisesta. On muutenkin hankala saada töistä vapaata puoli vuotta, joten tämä ehkä tekee asiasta hankalamman. Puhumattakaan siitä että olisin puolikuollut jo aloittaessani vaellusta.

Mitä siellä syödään? Eihän siellä voi kovin monipuolisesti syödä? Ei kai sinulla ole vara laihtua!

Kaupungeissa pääsee ravintolaan ja kauppaan, eli noin päivänä parina viikossa, mutta muuten mukana on kannettava ruokaa muutaman päivän tarpeisiin. Yhdistettynä päivittäiseen kävelymäärään ruoan pitää olla mahdollisimman kaloripitoista. USA:ssa on tarjolla paljon kuivattua ruokaa, lisäksi mukana pitää olla runsaasti kevyitä raskaskalorisia välipaloja kuten pähkinöitä ja patukoita. Itselle voi lähettää myös paremmin varustetuissa kaupungeissa postin kautta kuivaruokaa seuraavaan postiin. Suurin osa vaeltajista laihtuu jonkin verran, mutta ehkä tärkeämpää kuin lihottaa itsensä reittikuntoon on olla mahdollisimman hyvässä kunnossa ennen reitin aloittamista. Jos tahallaan hankkii kymmenen ekstrakiloa ennen reittiä ne on myös kannettava mukana kävellessä. Aion kuitenkin sijoittaa ja panostaa syömiseen, enkä elää patukoilla tai kylmällä ruoalla kuten jotkut ”stupid light” -vaeltajat tekevät – ja näyttävät keskitysleirin vangeilta Manning Parkiin saapuessaan.

Kai sinä otat aseen mukaan?

Tätä kysymystä esitetään amerikkalaisilla keskustelupalstoilla paljon. Kumpaanhan on suurempi riski, että joku pöljä amerikkalainen ampuu vahingossa toisen mukaansa ottamalla aseella, vai että kimppuun hyökkää karhu joka on pakko ampua?

Kai sinulla on kunnon vakuutus? Joka kattaa ruumiskuljetukset ja muut?

Otan kunnon vakuutuksen joka kattaa ”kaiken”, myös helikopterikuljetukset, joita en toivottavasti joudu käyttämään elävänä enkä kuolleena. Me kaikki tiedämme miten paska amerikkalainen terveydenhoitojärjestelmä on.

Eikö sitä voi vaan vaeltaa osissa?

Läpivaelluksen pointti on että se vaelletaan kerralta. Ei tunnu miltään once in a lifetime -seikkailulta kertoa vanhoilla päivillään että ”minä se kävin 10 vuoden ajan samalla reitillä vaeltamassa aina muutaman viikon”. Tällöin joutuisi myös vaeltamaan aina eri ihmisten kanssa, vaelluksella muodostuva ”reittiperhe” on eräs tärkeimmistä läpivaelluskokemuksista monien mielestä.

Otatko mukaan aurinkopanelin?

Olen tutkinut kyllä varusteasioita loputtomuuksiin asti, joten kiitoksia kaikista hyväntahtoisista päivävaeltajien varustevinkeistä. 99,9 % läpivaeltajista luopuvat aurinkopanelista, jos ovat sen erehtyneet ottamaan mukaan, koska reitillä ei paista todellakaan aina aurinko, aurinkoisessa paikassa ei ehdi pysähtyä 5 tunniksi lataamaan panelia ja sitä joutuu kuitenkin ottamaan varavirtalähteen mukaan – joten otan siis mukaan powerbankin, jolla voi ladata kännykän /gps-kellon useamman kerran kaupunkien välillä.

Mitä jos tulee karhu/murhaaja?

Jos karhu tulee vastaan niin pitää koittaa ottaa hyvä kuva ennen kuin se pätkii pakoon. Karhu ei halua syödä ihmisiä, vaan näiden ruokia. Tästä syystä karhujen esiintymisalueilla laitetaan ruoat ja roskat karhukanisteriin, joka pidetään yöllä kaukana teltasta.

Mitä vaellusmurhiin tulee Appalachian Traililla on murhattu yhteensä 12 ihmistä vuodesta 1974 lähtien. Verrattuna muuhun USA:aan tällä reitillä on 1000 kertaa pienempi riski tulla murhatuksi kuin muualla maassa. USA:ssa murhataan joka päivä 47,3 ihmistä. Tämäkin luku on minimaalinen siihen verrattuna miten paljon ihmisiä kuolee liikenteessä joka päivä (keskimäärin 102 – siis ei vuodesta 1974 lähtien tai joka vuosi, vaan JOKA PÄIVÄ) – vaarallisinta koko reitillä on siis tien ylittäminen.

PCT:llä murhia ei ole tiettävästi tehty, joten tilastollisesti siellä on 0 % riski tulla murhatuksi. Toisin sanoen jos menee USA:an niin turvallisin paikka on jossain metsässä, esim. PCT:llä. Esim. Suomessa murhataan vuosittain noin 100-150 ihmistä. Näistä uhreista 70% on miehiä. Yleensä surma tapahtuu kun sekä uhri että rikoksen tekijä ovat humalassa.

Yhteenvetona: On relevantimpaa kysyä autoilemaan tai baariin lähtevältä mieheltä kuin vaellukselle lähtevältä naiselta ”eikä sinua pelota?”.

Suositeltu

Sörmlandsleden, etapit 44, 36:3 ja 36:2

Sörmlandsleden-projektissani on jäljellä enää kolme etappia. Yllättävän pitkä on tuo 600 km, jonka pituinen Sörmlandsleden on pelkästään pääetapit laskettuina. Aloitin projektin viime vuoden keväällä, ja olen lähinnä vaeltanut reittiä viikonloppuisin. Julkisilla kulkuvälineillä liikkuminen etapille on haaste, ja välillä olen joutunut suunnittelemaan reitille liikkumiset tarkkaan ja tekemään useamman päivän vaelluksia.

Tällä kertaa tarkoituksena oli vaeltaa vain 15 km etappi numero 44 sekä osa 45:sta, joita en onnistunut suorittamaan viimeksi kun sain jonkun ihme nestehukan. Koska 44:lle ei pääse julkisilla viikonloppuna tein vaelluksen, joka yhdisti myös pari sivuetappia ja sisälsi hieman tylsää maantievarsikävelyä.

Nyköping on ihan jees kaupunki, ja reitti kulkee osittain kaupungin keskellä virtaavaa jokea pitkin. Matkalla ohitetaan myös yksi monista reitin linnoista, keskiaikainen Nyköpingshus. Näin myös jokivarteen kerääntyneen spurguporukan, joka nautiskeli antimiaan hyvien näkymien kera. Ei aina Ruotsissakaan olla niin kuninkaallisen arvokkaita.

Viikonloppu oli taas kuuma, 30 asteen tienoilla, ja reitillä oli poikkeuksellisen vähän varjoa, se kun kulki mm. peltojen ja laidunmaiden läpi. Aurinkorasvakin loppui kesken kaiken, joten yritin suojautua auringolta rätti pässä pitkine hihoineni. Yövyin kansallispuistoon sijoitetulla taukopaikalla, joka on järven rannassa. Voin sanoa että järveen hyppääminen vaellettuani 24 kilometria 30 asteessa oli taivaallinen kokemus. Tämä tuntuu nyt kaukaiselta kirjoittaessani tätä Suomessa, jossa on noin 15 astetta.

Yöllä heräsin taas kun villisika röhki jossakin. Kuuntelin tuleeko se lähemmäs, ja varauduin jo soittamaan musiikkia kännykällä sian pelotteluksi. Villisikoja tuntuu olevan melko paljon Sörmlannissa, osa metsistä on myllerretty ylösalaisin eikä yölliset röhkimiset ole harvinaisia. En ole onneksi törmännyt näihin otuksiin, sillä ne liikkuvat yleensä öisin ja välttelevät ihmiskontakteja. Saisin varmaan sydänkohtauksen jos näkisin torahampaisen karjun keskellä metsää, vaikkei niiden ihmisten kimppuun usein tiedetä hyökänneenkään.

Toinen vaelluspäivä oli vielä edellistä kuumempi, perille tullessa oli mittarissa 33 astetta. Reitillä ei ollut myöskään kuin yksi järvi, ja sillä vain yksi sopiva uimapaikka, jossa hyppäsin veteen vaatteet päällä välittämättä paikkaan leiriytyneestä riippukeinuilijasta. Löysin myös maasta makuualustan, joka oli tippunut joltakin. Epäilin että sen kadottanut ei ihan heti tulisi takaisin, joten otin alustan mukaan ja kyselin reitin FB-ryhmässä olisiko joku hukannut alustansa.

Viimeinen peltoreitti tuntui järjettömän pitkältä. Kävelin myös ensin väärään suuntaan. Löytäessäni taukopaikan, jossa oli vesihana huljutin päätäni hanan alla ja nukahdin hetkeksi varjoisalle penkille. Ehkä tuossa välissä tarjosin oivan aterian punkille, jonka löysin selästäni vasta kaksi vuorokautta myöhemmin. Niitä pirulaisia kun on vaikea yksin löytää.

Nyköpingissä jouduin odottamaan junan lähtöä vielä kaksi tuntia. Vedin naamaan sushit ja makoilin jokivarren penkillä, jossa ohikulkijat varmaan pitivät minua kodittomana spurguna.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 31-26

Viimeinen etappi Kolmårdenissa suoritettu. Lähdin reissuun perjantai-iltana ja vaelsin kaksi vuorokautta, yli 60 kilometria. Etapit olivat aika helppokulkuisia, joten matka taittui suhtkot helposti, vaikka lauantaina vaelsinkin yli 30 kilometria.

Kolmårdenista Stavsjöhön kulkee minibussi, jossa on niin vähän matkustajia että kuski muisti minut viime kerralta ja tiesi missä jään pois. Perjantaina kävelin vain noin 6 km lähimmälle leiripaikalle, siellä olikin jo yksi vaeltaja, joka vaelsi Sörmlandsledeniä ilman kummempaa päämäärää.

Lauantaina kävelin Sörmlandsledenin korkeimman kohdan yli, se on 123 metriä merenpinnan yläpuolella, eli ihan huikeasta vuoresta ei ole kyse. Huipulla on lintutorni, jonne voi kiivetä uhmaamaan korkeanpaikankammoaan.

Polulla oli myös yllättävän monta muuta vaeltajaa, melkein joka laavulla joku. Yhdellä laavulla tapasin miehen jonka kanssa puhuin, hän oli vaeltamassa vain yhden etapin mutta hänellä oli isompi rinkka kuin minulla. Kun kerroin vaeltaneeni lähes koko reitin hän piti minua jonakin vaellusguruna ja kyseli vinkkejä minulta. Sanoin vain että pakkaa vain välttämättömät tavarat mukaan, ja vinkkasin että vesifiltteri on kätevä väline olla mukana, niin että välttyy painavien vesimäärien raahaamiselta.

Itsehän en neuvoani toki noudattanut vaan olin unohtanut filtterin kotiin, piti siis ottaa vettä lähteistä ja toivoa parasta. Yleensä vesi oli puhdasta (muutamia pieniä ötökkähiukkasia lukuunottamatta), mutta lähellä Katrineholmia yhdessä lähteessä norotti erittäin pieni vesinoro, josta keräsin vaivalloisesti puoli pulloa epäilyttävälle haisevaa vettä. Tässä vaiheessa tietenkin veteni oli loppu, joten oli pakko ottaa vettä tästä kohteesta. Marssin vauhdikkaasti seuraavalle lähteelle – ja sekin oli tyhjä. Noin 15 viimeistä kilometria meni siis lähes ilman vettä – marssinkin heti Katrineholmin kauppakeskukseen ostamaan ison pullollisen. Kaikkia amatöörivirheitä ei voi vieläkään välttää satojen kilometrien vaelluksen jälkeen.

Lauantaina tuli vesikuuro, mutta olin sopivasti juuri silloin lounastauolla laavun katoksen alla. Saavuttuani perille suunniteltuun päämäärään totesin laavun olevan varattu, siellä oli lapsiperhe ja monta aikuista, sekä koira joka haukkui minua. Koska halusin nukkua rauhassa ja ajoissa jatkoin matkaa vielä kilometrin oppaassa mainitulle taukopaikalle, joka oli vain mitättömän pieni nuotiopaikka ja pari penkkiä kallion päällä, niin että rantaan ei päässyt. Pystytin telttani kuusen taakse ja keittelin risotot. Juuri päästyäni telttaan alkoi sade, joka kesti koko yön ja loppui sopivasti kello 7 aamulla. Uusi Big Agnes Tiger Wall 2-telttani, johon olin vaihtanut toisen BA- yhden hengen telttani, piti veden teltan ulkopuolella hienosti. Teltta on myös tilava ja siellä mahtuu jopa istumaan, mutta 1 kg teltan ero toiseen 400 g telttaani on huomattava, eikä tämä mukavampi teltta luultavasti pääse läpivaellukselle.

Suositeltu

6 kuukautta virkavapaata?

Kerroin pomolleni läpivaellussuunnitelmastani. Hän kuten monet muut joille asiasta kerron ei varmaan tajunnut täysin mistä on kyse. Keskustelu meni suunnilleen näin:

Minä: ”Ajattelin kävellä ensi vuonna kuusi kuukautta. ”

Pomo: ”Ok. Onko se varmaa?”

Minä: ”No minun on haettava ensin aloituspaikkaa, se varmistuu vasta joulukuussa.”.

Pomo: ”Ok.”

Minä ”Elämä on lyhyt ja haaveita ei kannata siirtää loputtomiin, bla bla bla.”

Pomo: ”Ymmärrän. No onhan siihen vielä pitkä aika.”

Minä: ”Niin, ajattelin vaan tiedottaa hyvissä ajoin, voidaan puhua tästä lähempänä ajankohtaa.”

Pomo: ”Ok. Hyvä tietää.”

Kuva: PCTA/Owen Rojek

En nyt siis ole ihan varma saanko (tietysti palkatonta) virkavapaata, mutta työnkuvani kannalta ei ole täysin katastrofi vaikka olisin puoli vuotta poissa, asiat on periaatteessa järjesteltävissä niin että hallussani oleva projekti jää jäähylle tai hiljenee puolen vuoden ajan, tai joku muu tulee hoitamaan hommaa… Ainakaan täyttä tyrmäystä en saanut. Kollegat ovat pitäneet virkavapaita kirjan kirjoittamisia tai muita hommia varten, ja vanhempainvapaalla on yksi sun toinenkin. Toisaalta vanhempainvapaa on juridinen oikeus, läpivaellusvapaa ei toistaiseksi ole sitä 😀

Olen myös saanut luvan ottaa 4 viikkoa lomistani marraskuussa, jolloin kävelen Lykian reitin. Harvassa työssä tämä on mahdollista.

Kollegoista olen kertonut suunnitelmasta vain yhdelle, hän yritti keksiä miten voisin yhdistää työn ja vaelluksen. En usko että on realistinen tai miellyttävä tavoite yrittää paiskia töitä sen ohessa kun kävelee 30 kilometria päivässä autiomaiden ja vuoristojen läpi, ilman nettiyhteyttä ja vain satunnaisesti kaupunkeihin pysähtyen. Näistäkin pysähdyksistä suurin osa kulunee pyykinpesun, suihkussakäynnin, tankkauksen, ruokavarastojen täyttämisen ja muun reitin organisoinnin kanssa.

Suositeltu

Huddingeleden + Gålö Havtornsuddslingan

Olen kunnostautunut vaellustreenauksessa ja vaeltanut joka viikonloppu toukokuun puolivälistä (?) lähtien. Säät ovat olleet poikkeuksellisen hyviä, joten sateessa ei ole juuri tarvinnut rämpiä.

Viime viikonloppuna lähdimme poikakaverini kanssa vaeltamaan vasta pari kuukautta sitten avattua Huddingeledeniä. Hän ei ole himovaeltaja, joten tavoitteena ei ollut pitkä vaellus. Lähdimme vaellukselle Farstasta, ja muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme vaellusreitin, joka alkaa Trångsundista ja jatkuu Flemingsbergiin asti, yhteensä pituutta reitille tulee noin 80 km. Me kävelimme vain muutaman kilometrin ennen leiriytymistä Kvarnsjön-järvelle.

Reitti on hyvin merkitty, mutta mitään gpx:ää ei ollut olemassa, ja etäisyyksien arvioiminen oli vähän hankalaa. Löysimme järven, ja leiripaikan joka osoittautui oikein miellyttäväksi. Järvelle tuli myös myöhemmin illalla pari muuta vaeltajaa. Sää oli taas kuuma ja hyppäsimme järveen viilentymään. Telttailimme poikakaverin isän vanhassa klassisessa teltassa, jonka pystyttäminen kestää varmaan jotain tunnin. Taas osaa arvostaa nykyajan helppoja telttoja tämän teltan jälkeen. Järvellä oli mäkäräisiä, ja jotenkin ne onnistuivat päätymään telttaankin, niin että jouduin nukkumaan hyttysverkko päässä. Poikakaveriani ne eivät syöneet ollenkaan. Hän sen sijaan oli umpijäässä, koska nukkui ohuemman makuupussin ja huonompilaatuisen makuualustan kanssa kuin minä. Hän ei ollut myöskään tajunnut että makuupussi on lämpimämpi, jos sen laittaa kiinni.

Toisena päivänä jatkoimme vaellusta kohti Paratiisia, joka on suosittu vaelluskohde Tukholman eteläpuolella. Oli taas kuuma ja järviuinti tuli tarpeeseen, ennen kuin jatkoimme matkaa. Joka puolella oli porukkaa kuin pipoa, eikä meinannut löytyä edes paikkaa jossa pääsi käymään kakkosella ilman että joka puun takana pyörii jotain porukkaa.

Kaiken kaikkiaan ihan ok reitti, mutta ei ehkä maailman mielenkiintoisin.

Juhannusta lähdimme ”kaikkien” tukholmalaisten tapaan viettämään saaristoon. Olin onnistunut taivuttelemaan kaverini edes lyhyelle vaellukselle pelkän telttailun sijaan. Otimme junan Västerhaningeen ja sieltä bussin Gålöön, joka ei ole oikeastaan saari vaan niemi. Siellä hengailimme ensin Gålö havsbadetissa, jossa oli niin matala vesi että piti kävellä järjettömän pitkälle ennen kuin pääsi uimaan. Siinä vaiheessa jalat olivat jo niin jäässä että oli pakko palata takaisin ennen kuin oli ehtinyt edes pulahtaa veteen. Veden mataluudesta johtuen paikka houkutteli paljon lapsiperheitä. Saimme seurata draamaa, kun kaksi lasta olivat ajautuneet vesilelun kanssa kauemmaksi rannasta, ja joku mies lähti heitä pelastamaan. Heidän äitinsä sai jonkinlaisen hermoromahduksen lasten lopulta pelastuttua takaisin rantaan.

Söimme lounaan paikan ainoassa ravintolassa, siellä oli oikein hyvä buffet jossa oli tarjolla myös vegaanivaihtoehtoja. Menimme sulattelemaan ruokaa juhannussalon liepeille, ja siellä oli järjestetty lapsille (!) lätynsyöntikisa. Ei ehkä ihan tervein harrastus lapsille, mutta mitäpä ei viihteen vuoksi tekisi. Itse olimme liian täynnä pystyäksemme edes katsomaan kun toiset syövät överit, ja sen mukana tulevaa potentiaalista lasten oksentelua. Tässä vaiheessa toinen perhe oli hukannut kersansa, ja seurasimme kuinka kaksivuotiaalle etsittiin vanhempia. Seurueemme miespari pohtikin pitäisikö heidän käydä ilmoittautua vanhemmiksi – ehkä se olisi heidän ainoa mahdollisuutensa vanhemmuuteen? Vanhemmat löytyivät kuitenkin, ja juontajat joutuivat selittämään että kyseessä oli väärinymmärrys siitä kenen mukana kersa oli – ettei vaan kukaan luulisi että kyseessä olivat lapsen heitteillejättö!

Lähdimme vaeltamaan Havtornsuddenia päin, ja vastoin odotuksiamme niemelle oli pystyttänyt telttansa myös useampi juhannuksenviettäjä. Me löysimme kuitenkin lopulta tuuliselta rannalta paikan, johon voi pystyttää telttansa hieman kaltevaan asentoon. Kävelimme tämän jälkeen niemen nokkaan, ja jäimme hengailemaan vähemmän tuuliselle paikalle juoden viiniä, ja taisi pari meistä uskaltautua uimaankin. Rannan ohi ajeli veneilijöitä, ja taisi jossain vaiheessa hyljekin pistää päänsä pinnalle rannan lähettyvillä. Kun myöhemmin illalla soitimme kitaraa tulivat joutsenet hämmästyttävän lähelle rantaa kuuntelemaan ulinaamme – ne eivät varmaan ikinä olleet kuulleet sellaista tulkintaa Like a Virginista, tai ehkä luulivat että kyseessä on joku vieraan lajin avunhuuto?

Kun aurinko laski lähdimme takaisin tuuliselle telttapaikallemme, ja istuimme vielä rannassa hoilaamassa Susan Boylea ja muita kappaleita, joita ei olisi alkuperäisiksi tunnistanut. Telttamme viereen oli myös pystytetty jättiteltta, jossa luulimme olevan yöpyjiä, vaikka tosiasiassa he tulivat telttaansa vastan paljon myöhemmin ja puhuivat äänekkäästi yömyöhälle. Hieman soiteltuamme alkoi sataa, ja me menimme kavereidemme suurempaan telttaa keskustelemaan siitä pitäisikö pelata jatsia vai ei. Lopulta keskustelu kääntyi siihen että peleistä ei voi väkisin tykätä, eikä siihen voi käännyttää. Emme siis pelanneet mitään, vaan menimme lopulta nukkumaan.

Koko yön poikakaverini valitti taas kylmää, ja kun nousin katsomaan häntä näin että hän ei nukkunut makuualustallaan, joka oli rullautunut 45 asteen kulmaan teltan seinää vasten. Hän oli tajunnut sulkea makuupussin tällä kertaa – tosin nurinpäin. Jossain vaiheessa aamua huomasin että hänen jalkansa töröttivät ulos teltan aukosta, sen kaltevuus kun valutti telttailijan vähitellen alamäkeen. Hänestä sillä ei ollut väliä, sillä eihän hän palellut jaloista. Ehkä yleistä lämpötilaa olisi voinut auttaa teltan aukon sulkeminen. Ei ollut myöskään kumma että telttaan pääsi hieman muurahaisia. Mutta sehän on lähes pakollinen osa telttailua.

Hyvä vinkki ennen teltan pystytystä on tarkistaa, ettei maa ole kalteva. On myös käytännöllistä sulkea ainakin teltan väliverkko, niin etteivät jalat valu ulos teltasta.

Aamulla nukuimme pitkään ja keitimme pannukahvit, minkä jälkeen oli taas energiaa vaeltaa viimeiset kolme kilometria takaisin bussipysäkille. Myös niemen toinen puoli oli kaunis ja vehreä, aivan erilainen kuin kallioinen ja mäkinen niemen itäpuoli.

Ensi viikonloppuna vaeltamiseen saattaa tulla tauko, sillä joudun kirurgiseen hammasoperaatioon keskiviikkona.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 45 – 55

Tuskin olin ehtinyt palautua Armenian reissusta, kun koitti seuraava viikko, jolle olin myös varannut vaellusreissun. Oli nimittäin Ruotsin kansallispäivä torstaina, ja vapaat täytyy maksimoida! Jäljellä oleva Nyköpingin ja Trosan välinen reitti myös vaati vapaita, kun käytössä ei ole autoa reitille kulkemiseksi.

Nyköpingissä reitti kulkee aivan keskustan vieressä, jokivartta pohjoiseen ja metsään. Kävelin 10 kilometria lähimmälle laavulle, ja kävelin sen melko ripeästi parissa tunnissa. Muurahaisia pyöri laavulla, joten pystytin ihan suosiolla teltan järven rantaan. Aamulla heräsin kun joku tai jokin juoksi huohottaen telttani ohi seitsemän jälkeen, luulin ensin että se on villisika (vakiopelkoni metsässä) mutta sitten tajusin että sen täytyi olla joku hullu lenkkeilijä.

Kansallispäivä oli todella kuuma, 28 astetta auringonporotusta. Kävelin parikymmentä kilometria Masugnsjölle päin ja olin kuolemankielissä. Varsinkin metsässä oli erittäin tukalaa ja ilma oli pysähtynyt. Kävelin Svärtan kirkolle. Olin paahtumispisteessä tässä vaiheessa, ja kun pääsin kirkolle tein ruokaa, mutta siellä oleva pöytä oli tietenkin keskellä auringonpaistetta. Myös saavuttuani laavulle siellä oli erittäin kuuma, eikä varjoa missään. Laitoin lonkkuni veteen jäähtymään, hyppäsin järveen pari kertaa ja kokkailin ruokaa. Viereisellä rannalla oli joku perhe joka souteli kumiveneellä, ja illalla joku ukkeli soitti siellä trumpettia niin että koko järvi raikui. Kyllä maistui kylmä(hkö) lonkku hyvälle! Yritin mennä nukkumaan laavulle – mutta heti kun pimeni alkoivat mäkäräiset järjettömän puremisen. Jouduin nousemaan ennen puoltayötä ylös ja pystyttämään teltan.

Sörmlandsleden on sinänsä helppokulkuista, mutta välillä reitti menee ylös ja alas ja reitillä on paljon kiviä ja puiden juuria, joten hiki tälläkin reitillä voi tulla.

Perjantaina kävelin kohti Tystbergaa, ja toivon jonkin kahvilan olevan siellä auki. Vaeltaja kun ei jaksa kantaa ylimääräisiä herkkuja mukanaan. Valitettavasti auki oli vain Coop, josta sain täydennystä ruokavarastoihin. Ja tuoreen viinerin! Tystbergasta polku kulki metsän ja laidunten ohi Bälingen kirkolle. Myös yksi koira haukkui minut, mutta se ei ollut läheskään yhtä aggressiivinen kuin armenialaiset kollegansa. Kirkolla pongasin pari punkkia yrittämässä läpikulkua ihoni läpi, mutta sain ne kiinni ajoissa.

Tämän jälkeen reitti kulki aika jyrkkiä metsäreittejä, jotka tuntuivat loputtomilta. Mittariin taisi tulla 27-28 kilometria tuona päivänä. Kuljin myös Nynäsin linnan ohi. Olin odottanut pääseväni sen ravintolaan syömään viimein kunnon ruokaa – mutta se oli tietenkin kiinni. En saanut edes vara-akkua ladattua, joten yhtään kuvaa linnasta en ottanut.

Viimein saavuin Itämeren rantaan ja löysin laavun, joka sijaitsi upealla niemellä. Olin aivan innoissani näin upeasta yöpaikasta. Pystytin teltan, tein ruoan, ja menin nukkumaan äänikirjaa kuunnellen. Sitten kuulin läheltä ”mää” ja naureskelin että ai, täällä on lampaita. Sen jälkeen määkinä läheni ja lammaskuoro alkoi huutaa ”MÄÄ! MÖÖ! BÄÄ! BÖÖ-ÖÖÖÖ! MÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!” Jouduin kampeamaan itseni ulos ja näin että aidatun karsinan sisällä oleva leiripaikkani on kymmenien lampaiden ympäröimä. Ei auttanut lampaiden laskeminen nukahtamista, koska ne olivat niin järjettömän äänettömiä ja pyörivät ympäri niemeä paskantaen mennessään. Aurinko oli juuri laskemassa ja mietin jaksaisinko kerätä kamat ja kävellä pimeässä seuraavalle mahdolliselle leiripaikalle. Järjettömässä määkinässä kun ei voisi kuurokaan nukkua. Onneksi noin tunnin määkimisen jälkeen joukkue siirtyi eteenpäin, eikä palannut.

Lauantaille olin suunnitellut lyhyemmän reitin, joten lähdin liikkeelle vasta aika myöhään ja keittelin rauhassa armenialaista kahvia meren rannalla. Tämän jälkeen reitti kulki taas aivan järjettömän kuumassa tukahtuneessa metsässä monta kilometria. Onneksi tämän jälkeen oli pysähdyspaikka vanhalla museokartanolla. Sen pihassa oli myös kolme muuta vaeltajaa, jotka olivat yhden yön vaelluksella (rinkat olivat kyllä kolme kertaa isommat kuin minulla). Nautin kartanon pöydistä, huussista ja juoksevasta vedessä ja heitin roskat pois painamasta laukkua. Reitti jatkoi lehmälaitumien ohi. Paikalla oli myös déjà-vun tarjoava raivostunut sonni, joka kylläkin tällä kertaa oli onneksi toisella puolella aitaa. Vastaan tuli myös toinen yksinäinen vaeltaja – tämä reittihän olikin suosittu viikonloppuna!

Saavuin myös Björken-järvelle, joka oli aivan upea. Laavu oli paikalla, jota ympäröi järvi molemmin puolin. Oli niin kuuma että hyppäsin samantien järveen. Valitettavasti en voinut jäädä tälle hienolle taukopaikalle yöksi, sillä en halunnut vaeltaa kovin pitkästi sunnuntaina. Niinpä jatkoin matkaa Gisesjön- järvelle. Sen taukopaikka oli hienoinen pettymys, siitä oli rakennettu aivan sieluton esteetön paikka, josta kaikki puutkin oli hakattu. Lisäksi paikalla oli niin paljon porukkaa, että jatkoin matkaa ja koitin etsiä sopivan telttapaikan. Jokaisessa kolossa oli jotain porukkaa. Lopulta luovutin yksityisen telttapaikan etsinnän ja laitoin teltan muutaman miehen telttojen lähelle. He olivat ilmeisesti puolalaisia (?) kalastajia, jotka kävivät vähän väliä kalastamassa telttani lähellä. Hyppäsin taas järveen ja laitoin ruokaa. Huomasin myös, että olin museokartanolla heittänyt roskien sijasta lounaani pois, joten minulla ei olisi seuraavalle päivälle jäljellä kuin puolikas puuroannos ja yksi energiapatukka. Iltapalaksi söin köykäisiä ravintoaineettomia nuudeleita.

Myös aamulla kuuden jälkeen heräsin kalastajien mölötykseen. Se oli hyvä, koska halusin lähteä liikkeelle pian ja kävellä 22 kilometrin matkan, jonka jälkeen pääsisin vasta syömään ruokaa. Ensin kävelin tietysti kilometrin harhaan, koska reitin merkinnät olivat taas omituisia. Laahustin omakotialueiden läpi ja söin viimeiset puurot. Sitten laitoin vakiovaellusmusiikkini soimaan ja laahustin viimeisen 5 kilometrin metsäreitin Tureholmin linnaan. Reitti oli yllättävän raskas, paljon mäkiä ja kivikkoa. Saavuttuani linnaan istuin sen pihalla syöden viimeisiä pähkinänjämiä kuin köyhä kulkuri. Myöskään tällä linnalla ei ollut rahvaalle mitään ruokatarjontaa edes rahaa vastaan.

Viimeinen osuus oli ärsyttävä, koska se ei kulkenut suoraan kaupunkiin vaan teki ns. keinotekoisen u:n muotoisen reitin jonkin metsän läpi. Koska aion kävellä Sörmlandsledenin joka metrin minun oli tietenkin pakko kävellä ne. Siinä vaiheessa ukkonenkin jyrähti muutaman kerran, ei onneksi kuitenkaan lyönyt aivan päälle. Kävelin viimeiset kilometrit nopeammin kuin koskaan, ja tuntui todella voitolta saapua viimein etappikartalle Trosan keskustaan. Yli 100 kilometria oli takana, ja enää muutama etappi Sörmlandsledeniä jäljellä.

Suositeltu

Transcaucasian Trail – Armenia

Viime viikolla olin vaeltamassa Armeniassa, jossa testasin Transcaucasian Trailia (TCT), joka on siis Georgiasta Azerbaidzaniin kulkeva 1500 km reitti. Reitti ei ole vielä merkitty eikä valmis. Valitsin vaelluskohteeksi reitin 85 km pätkän, jonka ilmoitettiin olevan merkitty. Noh, todellisuus on joskus tällaisia väitteitä ihmeellisempää, kuten sain huomata.

Lensin Armeniaan Ukrainan kautta täältä Ruotsista, ja olin yön karmeassa hotellissa Jerevanissa, ennen kuin otin mashrutkan Dilijan-nimiseen kaupunkiin, joka on 1,5 tunnin matkan päässä pääkaupungista. Säätiedotuksen mukaan ko. paikassa ukkosti joka päivä toukokuussa, joten olin hieman hermostuksissani sään suhteen. Dilijanissa yövyin oikein mukavassa b & b -paikassa, ja kävin mm. tankkaamassa varastojani paikan ainoasta supermarketista. Oli hieman haasteellista löytää vaellukselle sopivaa kasvisruokaa, mutta onnistuin löytämään jotain epäterveellisiä ruokia, ja syömään paljon venäläistä puuroa reissulla.

Olin myös kysellyt etukäteen turisti-infosta myydäänkö ko. paikassa kaasua, jota ei saa ottaa lennoille mukaan, ja he totesivat että juuri minun keittimeeni sopivaa kaasua löytyy Dilijanista. No, todellisuus oli tätäkin toteamusta ihmeellisempi. Kun lopulta löysin ko. paikan, ei heillä tietenkään ollut ko. kaasua. Mies kassalla esitteli jotain aivan ihmeellisen näköistä kaasupönikkää, joka ei sovi minun keittimeeni. Hän sitten ehdotti että ostaisin myös keittimen (ehkä heillä olikin oikeaa kaasua mutta tiesivät että tarvin myös keittimen?). Kyselin sitten huvikseni että mitä se maksaisi. Hän ilmoitti kaasun ja keittimen hinnaksi n. 11 euroa. Tinkasin sitten vähän hintaa ja myyjä naureskeli venäjäksi kollegoilleen että ”hahah, amerikkalainen tinkaa”. Tietenkin kaikki englantia puhuvat ovat amerikkalaisia. Ostin siis keittimen, joka toi kivat puoli kiloa lisäpainoa rinkkaani.

Aamulla tinkasin taksin läheiseen Khachardzanin kylään ja lähdin kävelemään Goshin järvelle ja luostarille päin. Hiekkatie kulki ensin maatilojen ohi, tiellä töllisteli lehmiä ja puskassa kaakatti kanoja. Myös porsaita, vuohia, perhosia ja muita eläimiä pyöri siellä sun täällä. Sen jälkeen tie kulki metsään, ja jouduin ylittämään muutaman leveän puronkin. Sitten polku kulki ylöspäin vuorille, ja maisema muuttui koko ajan hienommaksi ja hienommaksi. Reittiä ei ollut kyllä yhtään helppo löytää, välillä merkinnät katosivat ja välillä gps:ni ja reitin merkit eivät täsmänneet lainkaan. Välillä jouduin menemään keskellä nokkospuskaa. Välillä taas polku muuttui järkyttäväksi liejuksi, jossa on mahdoton välttää kenkien kastuminen. Lopulta saavuin järkyttävän sekoilun jälkeen Gosh-järvelle, ja totesin kävelleeni huomattavasti hitaammin kuin mitä luulin kilometreihin nähden.

Järveltä ei ollut pitkä matka Goshavankin luostarille. Oli pirun kuuma ja olin jo pyörtymispisteessä. Ostin kylän naisilta Coca-Colan ja menin hörppimään sitä luostarin taakse. Tämä helpotti vähän oloa, ja onnistuin jatkamaan matkaa perille Parzin järvelle asti. Siellä oli valitettavasti jo ravintola sulkenut, eikä järvi muutenkaan ollut mikään huikea elämys. Armeniassa on niin vähän vesistöjä, että he ovat hirveän ylpeitä jokaisesta maasta löytyvästä lammikosta. Järvelle oli rakennettu myös tietenkin joku hirveä temppurata ja rannasta sai vuokrata turistiveneitä lammen kiertelyä varten, joten en voinut oikein yöpyä paikalla. Näin kuitenkin että joku oli pystyttänyt teltan toiselle puolelle lampea, joten pystytin omani vähän ylemmäs. Paikkavalinta oli kuitenkin virhe, koska heti nukkumaan mentyäni jotkut järkyttävän kovaääniset linnut alkoivat huutaa suoraa huutoa ja jatkoivat sitä suunnilleen koko yön. Korvatulpatkaan eivät onnistuneet blokkaamaan sitä meteliä.

Toisen päivän maisemat olivat vielä huikeampia. Aamulla yllätin lähes valkoisen pikkuketun metsässä. Ensin reitti kulki aika kauan metsässä, kunnes saavuttiin laakeille vuorien päällä kulkeville niityille. Välillä näkyi myös kyltti, joka varoitti karhuista. Koska iltapäivällä oli luvassa ukkosta, olin suunnitellut lyhyemmän kävelyn tälle päivälle, ja varannut toisen yön aiemman b&b:n omistajan siskon asunnosta. Kun lähestyin viimeistä vaelluksen osiota, Drunken forestia, mietiskelin että olisipa hauska kävellä se joskus humalassa. Sitten huomasin taas vaihteeksi olevani eksyksissä, gps käski kääntymään oikealle mutta siellä ei näkynyt kuin pudotus alaspäin. Näin piknik-pöytien ääressä kaksi ukkoa ja kyselin heiltä tietävätkö he missä reitti menee. Ukkeleita ei reitti kiinnostanut, mutta he suorastaan vaativat minua istumaan katoksiseen pöytään syömään kanssaan. Olin nälkäinen ja ensimmäiset pisarat alkoivat tiputella, joten tein heille seuraa. He kaatoivat myös tietenkin vodkaa ja olutta kuppiini, ja pian kilistettiin ilman yhteistä kieltä. Toinen ukkeleista myös lauleskeli innoissaan. Hän ihmetteli venäjäksi miten voi olla etten osaa venäjää, jos kuitenkin tulen Suomesta. (Olen lukenut yhden kurssin venäjää, jonka perusteella ukkeleita vähän ymmärsin, mutta Länsi-Suomessa ei kyllä helpolla saa venäjän opetusta vaikka haluaisikin.) Enpäs siihen pystynyt venäjäksi selittämään Suomen sotahistoriaa, joten he pitivät minua poikkeuksellisen kielitaidottomana tumpelona.

Pian pöydä ohi kulki kolme ihmistä, ja ukkelit huitoivat heidätkin liittymään seuraan. Seurue koostui yhdestä israelilaisesta, yhdestä venäläisestä ja yhdestä armenialaisesta (?). Seurueen venäläinen nainen innostui myös laulamaan oopperatyyppisesti ja pian pöydässä hoilattiin jo kalinkaa. Jokaiselle vodkahörpylle piti myös kippistää. Nainen kyseli minulta (saksaksi) mitä ihmettä varten olin yksin reissussa. Saksankielentaitoni ei oikein riittänyt asian selittämiseen, ei myöskään jaksamiseni. Hän kyseli onko minulla lapsia, olenko naimisissa ja sitten totesi vain: ”Niin, sääli, niin sääli!” Hänen mielestään oli niin harmillista että olin joutunut yksin tällaiseen paikkaan, itselläni taas oli time of my life. Näin eri tulkintoja voi samasta tilanteesta vetää.

Kun kolmikko lähti jatkamaan matkaa, minäkin lähdin kömpimään sateiseen Drunken forestiin hiukkasen hiprakassa. Saavuin vain hieman myöhässä B&B-paikkaan, joka oli aika tavallinen asunto, joka sijaitsi apteekin takaosassa (sisko oli farmaseutti). Olisin päässyt omilla avaimillani siis apteekkiin haalimaan lääkkeitä, jos olisi huvittanut.

Aamulla halusin lähteä aikaisin liikeelle, koska kyseessä olisi edellistä raskaampi päivä, noin 25 kilometria kävelyä ja korkein huippu 2000 metrissä. Sisko ei ilmestynyt kuitenkaan asunnolle hakemaan avainta, joten jouduin soittelemaan ympäriinsä ja odottamaan hänen äitiään paikalle. Lähdin liikkelle siis vasta kello 9. Kävelin ylöspäin kohti Jukhtakvankin luostaria. Kävelin mutaista polkua ja yhtäkkiä aloin kuulla vihaista örinää mutkan takaa. Mietin että helvetti, ensimmäinen karhukohtaamiseni on noin vihaisen karhun kanssa. Mutta kyseessä ei ollut karhu vaan sonni, joka kyllä oli myös pelottavan vihainen. Se seisoi siinä kahden muun sonnin kanssa ja nekin hermostuivat tämän sonnin olemuksesta ja alkoivat ärjyä. Sonni teki päällään puskevia liikkeitä ja kuopi sorkallaan maata. Sitten se alkoi lähestyä uhkaavasti minua.

En voinut mitenkään kävellä sonnien ympäri, joten lähdin mahdollisimman rauhallisesti kävelemään poispäin. Sonni jolkutteli mylvien perässäni jonkin matkaa, mutta ei onneksi jaksanut seurata minua pitkälle. En joutunut siis onneksi härkätaisteluun, vaikka läheltä piti. Mietin että onkohan päälläni olevalla punaisella paidalla asian kanssa tekemistä. Olin pettynyt, helvetti, en voi mitenkään jatkaa vaeltamista moneen tuntiin niin kauan kuin sonni siellä mylvii. Mutta alas tullessani tapasin onneksi kolme ihmistä, kaksi libanonilaista ja heidän oppaansa, ja selitettyäni tilanteen he ehdottivat että kävelemme luostarille yhdessä. Kuin ihmeen kaupalla sonnit olivat hävinneet, ehkä paenneet ohi ajanutta maasturia.

Kävimme 1200-luvun luostarissa ja jatkoin hieman peloissani matkaa. Reitti oli taas ihan hukassa, lopulta päätin luottaa merkittyyn reittiin gps:n sijaan ja kävellä ylöspäin ihan järjettömän jyrkkää ja mutaista mäkeä. Se johtikin ylös niitylle ja sitten alas ohi talon, jossa perääni juoksi vihainen koira. Ylitin talon jälkeisen jääkylmän joen ekstravikkelästi. Seurasi jyrkkää nousua ylöspäin, ja lähestyessäni huippua myös synkkiä pilviä kertyi ympärille. En uskaltanut nousta puurajan yläpuolelle, sillä pelkään ukkosta paranoidisti. Joten odottelin pari tuntia pilvien väistymistä ja kuuntelin Joni Mitchell-podcastia lounasta syödessäni. Kun pilvet näyttivät väistyvän jatkoin matkaa – jälleen vihaisen lehmälaumaa vahtivan koiran luo. Koiran lähellä oli onneksi omistaja, joka ryhtyi lyömään koiraa kepillä. Ei ihme että koirat ovat hieman häiriintyneitä.

Reitti kävin koko ajan vaikeammaksi, puuskutin tosissani. Reittiähän siis ei ollut, vaan käytännössä kävelin polviin asti yltävässä heinikossa, mutavellissä tai jopa villiruusupuskissa koko ajan. Välillä vieressä kulki rotkon reuna, joten puskia ei voinut väistelläkään. Tämä oli ylivoimaisesti raskain vaellus minkä olen tehnyt, ja epävarmuus reitin kulkusuunnasta lisäsi stressiä. Lopulta kuljin puurajan yläpuolella, ja maisema muistutti Irlantia tai Walesia. Juuri lähestyessän ukkonen jyrähti, ja sain paniikin taas ja yritin painella niin äkkiä kuin jaloistani kerkesin (eli noin 2 km tunnissa). Kuljin liejuisten jokien läpi ja saavuin taas johonkin taloon, jossa kolme koiraa juoksi perääni, kaksi niistä raivoissaan. Toinen niistä juoksi perässäni pitkälle ylös mäkeä. Omistaja ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen koiria, joten kävi tuuri etteivät ne uskaltaneet hyökätä kimppuuni.

Näin etäällä kaksi vaeltajaa, joten tiesin että minun on suunnistettava sinnepäin. Tein omia oikopolkujani jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin, koska reitin oikeasta suunnasta ei ollut havaintoja. Lopulta onnistuin tavoittamaan jonkinlaisen 2 cm kapean poluntapaisen ja kävelin sitä päin. Törmäsin kahteen vaeltajaan, jotka olivat vielä enemmän eksyksissä kuin minä. He olivat hollantilaisia fysioterapeutteja, ja olivat vaeltaneet lähes saman reitin kuin minä. He olivat myös järkyttyneitä reitin vaikeudesta ja siitä miten huonosti se on merkitty (= ei ole merkitty). Pohdimme haluammeko vaeltaa seuraavan päivän reittiä, joka mainitaan vielä vaikeammaksi, mutta tuumimme että olisi harmi luovuttaa ja jättää reitti kesken. Helpotti tietää, että ainakin joku muu on tulossa reitille seuraavana päivänä. Löysimme lopulta seuraavan luostarin, Haghartsinin, jota vartioivat taas – yllätys yllätys – vihaiset koirat. Minä päädyin telttailemaan luostarin takapihalle, pariskunta liftasi Dilijaniin, koska heillä ei ollut mukana telttaa. Yöllä oli melko viileää, ja heräsin yöllä kun susi, tai ehkä suden pentu, ulisi alapuolellani olevassa metsässä. Kylän koirat vastasivat tähän raivokkaalla haukkumisella.

Aamulla heräsin siihen että telttani oli aivan märkä ja vesi tippui katosta. Ympäröivä kostea ruohikko esti ilman kulkemisen teltan läpi ja teltta sekä makuupussini olivat kivan kosteita. Keittelin puurot ja lähdin hieman hermostuksissani kävelemään viimeistä ja reitin vaikeinta osiota. Kulkiessani reitille minut ohitti taksi, jossa istui hollantilainen pariskunta. He eivät siis luovuttaneet ja olivat tulossa reitille – tämä oli erittäin helpottava tieto!

Reitti alkoi mutakon läpi rämpimisellä ja jonkinlaisen vesiputouksen läpi kävelemisellä. Sitten polku kulki ylöspäin. Näin myös lauman lehmiä, joita vuorilla asuvat paimenet paimensivat. Lehmät kyllä pelkäsivät minua kauhuissaan. Kuljin maatilan ohi ja ylös vuorelle. Näin alhaalla hollantilaisten lähestyvän, ja lopulta he ottivat minut kiinni ja ohittivat. Puuskutin mäkeä kuin kuoleman kielissä, joten en pysynyt pariskunnan perässä. Joka tapauksessa reitti oli alkua lukuunottamatta huomattavasti helpompikulkuinen ja paremmin merkitty kuin edellispäivän reitti. Vaikka huippu kulki yli 2300 metrin ei se tuntunut yhtä toivottomalta, ja matka alaspäin alkoi jo lounaan jälkeen. Paluumatka tosin oli ihan järjettömän pitkä, ja kilometreja tuli mittariin varmasti ainakin 28. Puhelin kuoli jossain vaiheessa, joten en voinut mitata ihan tarkkaa lukemaa. Mutta maisema oli uskomattoman hienoa, eikä vihaisia eläimiä esiintynyt samalla tavalla kuin edellispäivänä. Vuoren huipulla myös joku maasturi ajoi yhtäkkiä ohi ja kysyi tarvinko kyytiä. No en tarvi, kiitos, kävelemään on tultu.

En löytänyt koskaan ajattelemaani leiripaikkaa, koska se oli – yllätys yllätys – niin huonosti merkitty eikä tietenkään kylttiä sinne ollut missään. Jouduin siis kävelemään koko matkan Hovkin kylään asti. Ajattelin ensin liftata takaisin Dilijaniin, mutta löysin jälleen piknikpaikan, jossa oli todella hieno näköala ja paikka teltalle, tosin myös äänekkäästi kurnuttavia sammakoita. En tiennyt saako paikalle pystyttää teltan, mutta kukaan ei ainakaan kieltänyt. Teltan ohi kulki kylläkin lehmien kuljetusreittiä ja aamulla herätessäni lehmä töllisteli telttaani paimenkoiran kanssa. Paikassa tuuli myös niin pirusti, että teltan katosta meni rikki tukitikut ja puoli telttaa roikkui naamallani. Avatessani teltan oven huomasin myös villihevosen varsoineen tulleen ruokailemaan näköetäisyydelle.

Hovkista liftasin takaisin epämääräisen miehen kyydissä, hän kyseli ikääni mikä tuntuu olevan todella relevanttia liftatessa. Annoin hänelle rahaa niin ettei hän luullut kyseessä olevan muiden maksutapojen. Dilijanissa söin kunnon lounaan ja otin sitten mashrutkan Jerevaniin, jossa palkitsin itseni ilmastoidulla luksushotellilla, jossa oli minibaari. Löysin kropastani kolme punkkia, ja jättimäiset rakot pikkuvarpaista. Myös kämmenet ja pohkeet olivat palaneet punaisiksi auringossa.

Kaiken kaikkiaan mahtava vaellus, voin suositella. Mutta ei ilman gps:ää! Gps-kello pelasti siinä vaiheessa kun reitillä ei ollut merkintöjä ja puhelimen akku veteli viimeisiään. Noh, kartta ja kompassi voisi toki ajaa samaan asiaan, gps-kelloa vain ei tarvi kaivella esille koko ajan.

Tänään lähden taas vaellukselle, koska huomenna on Ruotsin kansallispäivä ja vapaapäivä. Suoritan viimeisen pitkän matkan Sörmlandsledenillä, sen jälkeen on jäljellä enää muutama etappi reitin 62 pääreittiä.

Suositeltu

Lyhyehkölle vaellukselle valmistautuminen

Kuten huomaatte korjasin blogin ulkonäköä. Samalla onnistuin myös ”korjaamaan” osasta merkinnöistä päivämäärät pois. En tajua miten tapahtui. Jos joku tajuaa niin neuvokaa please!

Lauantaina lähden Armeniaan, jossa tarkoitus on vaeltaa 4-5 päivää. Sää näyttää lupaavalta, ukkosta joka päivä. Pelkään ukkosta yli kaiken, enkä todellakaan halua olla puurajan yläpuolella jossain vuorella kun kaukasialainen ukkonen alkaa paukkua. Voin nimittäin kuvitella että se on jotain toista luokkaa kuin ruotsalaiset lagomtömäyttelyt kaksi kertaa kesässä.

Kuva: Transcaucasian Trail Association (TCTA)

Vaellukselle valmistautuminen alkaa siitä että päätetään vaelluksen kohde. Tällä kertaa kohde määräytyi ”käy kaikissa maissa” -projektin mukaan, eli eräs maa joka on melko lähellä Eurooppaa (joidenkin mielestä jopa Euroopassa) ja jossa en ole vielä käynyt on Armenia. Ymmärrän myös siellä olevan hienoja vaellusreittejä – yksi niistä vielä keskeneräinen Transkaukasian reitti, jolla aion vaeltaa. Siispä varasin matkat ja ensimmäiset yöt hotellissa.

Kuva: Transcaucasian Trail Association (TCTA)

Tsekkailin myös reitin josta voi löytää jotain infoa ja karttoja netistä, ja joka on jollakin tavalla merkitty ja sopivan pituinen. Eilen väsäsin gpx-tiedostojen kanssa kaksi tuntia, halusin ladata reitin gps-kellooni, mutta jostain syystä kännykän ja kellon välillä ei synkannut eikä reitti suostunut siirtymään kelloon aivan helpolla. En halua nimittäin pyöriä keskellä Armeniaa hukassa, jos kännykän akku loppuu, enkä halua kanniskella paperikarttoja (en luota suunnistustaitooni niin paljon että turvautuisin vain karttaan ja kompassiin). On myös hyvä tsekata missä on lähin kaupunki tai kylä, jos matkan joutuisi keskeyttämään, sekä miten reitille ja sieltä pois pääsee ja mitä esim. taksin tulisi maksaa ko. maassa.

Seuraavaksi mietitään mitä pitää ottaa mukaan. Perusvaelluslistaani kuuluvat nämä:

  • teltta
  • makuupussi
  • retkipatja
  • sadetakki (+ housut)
  • vaelluspaita + housut ja/tai shortsit
  • vaelluskengät (polkujuoksukengät)
  • lippis
  • kaasukeitin
  • kaasua (ei saa ottaa lentokoneeseen)
  • aluhousut
  • sukat (+ extra yöpari)
  • aurinkolasit
  • käsidesi
  • rätti/huivi teltan kuivaukseen ja pään suojaukseen
  • pipo (ei ehkä välttämätön keskikesällä)
  • silmätipat
  • laastarit ja leukoteipit
  • puukko (miniveitsi)
  • vessapaperia (pakattuna muovipussiin)
  • kakkalapio
  • ruokaa (mitä ja miten paljon riippuu matkakohteesta)
  • pikakahvia
  • lusikka
  • sytkäri
  • vesifiltteri + pussi
  • suolaa (+ öljyä)
  • pankkikortti (vedenpitävästi pakattu)
  • passi (ei tarpeen kotimaassa)
  • nukkumisvaatteet, pitkikset + joku paita
  • puhelin + laturi (ja sinne ladattuna kartat, muut muistiinpanot reiteistä, äänikirjat/podcastit ja Spotify-soittolistat)
  • powerbank + sen johto
  • gps-kello + sen johto
  • kuulokkeet
  • korvatulpat
  • roskapussi (tämä puuttuu aina)
  • kävelysauvat + kumisuojukset
  • otsalamppu (ei tarpeen Pohjoismaissa kesällä)
  • takki tai fleece

Ruoan kanssa pitää miettiä onko matkan varrella mahdollisuus tankata ruokaa ja kuinka usein. Armeniassa ruokaa tarvin vain parille päivälle, mutta ei aavistustakaan millaista kasvisvaellusruokaa onnistun kaupasta löytämään! Suklaata oletan löytyvän sieltäkin, joten ei järkeä raahata sitä puolta Eurooppaa.

Sitten dumpataan vain puolet tarvikkeista pois koska reppu painaa liikaa, survotaan ne hikoillen laukkuun, heitetään vielä pari tavaraa pois, ja matkaan!

Paikan päällä otetaan paikallista valuuttaa johonkin vedenpitävään kukkaroon, ja hankitaan loput ruoat. Yritetään opetella sanomaan edes kiitos paikallisella kielellä. Kannattaa toki käyttää hyväksi mahdollisuutta ruokailla paikallisissa ravintoloissa aina mahdollisuuden tullen, varsinkin kun kyseessä on etuoikeutetun pohjoismaalaisen näkökulmasta edullinen maa. Ja sitten vaan rukoillaan sääjumalia ettei ukkostaisi koko aikaa, eikä ainakaan niin lähellä että salama iskee kalloon.

Suositeltu

Roslasleden etapit 3-4

En jaksanut kirjoittaa sunnuntain vaelluksesta heti, sen verran naatti olin!

Tällä kertaa lähdin poikkeuksellisesti vaeltamaan erään vaellusryhmän kanssa. Meitä oli noin 10 henkilöä ja tarkoitus oli vaeltaa 30 km 5 km tuntivauhtia. En ollut varma pystynkö marssimaan metsässä noin nopeasti, mutta mukana oli myös muita joita vauhti ja matka epäröittivät (onkohan tuo edes oikea sanamuoto).

Roslagsleden on aika tasainen ja helppokulkuinen reitti, olen talsinut osan näistä etapeista aiemminkin. Matka sujui hyvin, välillä pidettiin taukoja ja sää suosi suurimman osan päivää. Ryhmässä marssimisen etu ovat keskustelut, jotka käyvät välillä varsin syvällisiksi. Vaelluksilla voi tavata myös hyvin erilaisia ihmisiä. Tällä kertaa mukana oli mm. pari iranilaissyntyistä insinööriä, yksi intohimoinen veganismia vastustava lihansyöjä, joka valmistaa ”kaiken” ruokansa itse, brittiläinen juoksuharrastaja, malesialainen jolla oli mukana malesialaista kahvia ja jonka mielestä 38 astetta on sopiva juoksusää, puolisuomalainen heppu joka ei ole koskaan asunut Suomessa, ukrainalainen supervauhtia marssiva vaelluksen järjestäjä sekä rennosti lontusteleva heppu jolla oli eväänä vain nachopussi. Toinen iranilainen oli lähdössä ensimmäiselle yövaellukselleen ja lupasin lainata hänelle telttaani.

Pitkän päivän jälkeen päästiin perille Domaruddeniin. Emme menneet saunaan mutta taivuttelin muut pitämään tauon kaljan ja jäätelön merkeissä. Minua syyllistettiin kyllä puolihuumorilla tästä, koska marssiessamme viimeisiä 3 kilometria bussipysäkille alkoi sataa kaatamalla. Kenelläkään ei ollut täysin vedenpitäviä vaatteita ja odotimme bussia aivan jäässä. Satern jälkeen taivaalle ilmestyi kuitenkin jättimäinen sateenkaari, jolle kiva ei tee oikeutta.

Palasin kotiin käveltyäni 34 kilometria, umpijäässä ja aivan naattina. Mutta uudet Altra Timpini vaikuttivat lupaavilta – ei rakon rakkoa tällaisen marssin jälkeen!

Suositeltu

Sörmlandsledenin etapit 32-43

Viime perjantaina lähdin vaeltamaan vielä vaeltamattomia reittejä Sörmlandsledenille. Otin junan Kolmårdeniin ja sieltä bussin, joka oli käytännössä tilataksi – ja olin sen ainoa matkustaja. Lähdin vaeltamaan 10 km matkaa lähimmälle laavulle. Jossain vaiheessa ihmettelin, miten pitkään järvenrantaa kulkeva reitti jatkuu. Lopulta tajusin kiertäväni ympyrää järven toiselle puolelle. En ehtisi laavulle ennen pimeää, joten jouduin sitten pystyttämään teltan saman järven rannalle. Tämä erehdys vaikutti loppuvaellukseen, josta tuli odotettua rankempi.

Spontaani yöpyminen Skirenin rannalla.

Lauantaina jouduin siis vaeltamaan 30 kilometria 20 km sijaan. Koska Sörmlandsledenin kaikille etapeille ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla, pidemmät vaellukset ovat ainoa mahdollisuus vaeltaa kaikki osiot. Oli kyllä kaunista ja sää oli täydellinen, 20 astetta ja aurinkoa. Vaelsin Itämeren rannikolle ja sieltä takaisin Kolmårdenin metsiin ja suolle, joka on Keski-Ruotsin suurin. Tunsin olevani täysin erämaassa ja saapuessani seuraavalle laavulle yllätyin, kun se oli varattu. Paikalla oli kummallinen kahdesta aikuisesta ja seitsemästä lapsesta koostuva porukka – en ole varma oliko kyseessä joku partioporukka vai jotain ihme lahkolaisia, kaikilla oli samanlaiset vaatteet. Käsitin kyllä että aikuiset olisivat lasten vanhempia, vaikka lapset olivat kaikki lähes samanikäisiä. Joka tapauksessa he kailottivat niin p-keleesti myöhään yölle, että nukkuminen oli vaikeaa. Lisäksi taukopaikalla saapui vielä joku mies, joka nukkui riippumatossa.

Suo, pitkospuut…

Aamulla nousin ennen lahkolaisia ja lähdin jatkamaan seuraavaa lähes 30 km päivää. Kuljin laidunten, metsien, järvien rantojen ja jälleen Itämeren rannikkoa. Nävesjön oli aivan mielettömän hieno valtava järvi. Ja joku oli jättänyt lähteelle trail magicia, energiakolan muodossa! Kyllä tuli tarpeeseen, kun kiipesin perkelleelisiä kivikkopolkuja ylös ja alas. Polvet ja jalat olivat tiukoilla.

Nävesjön rannalla on monta taukopaikkaa.

Lopulta saavuin Nävekvarniin, joka on pieni paikka rannikolla. Rannassa oli pienvenesatama, ja paikka on niin pieni ettei siellä ole edes yhtä pizzeriaa. Coop oli juuri mennyt kiinni, joten en saanut vaihtelua kuivatulle vaellusruoalle. Yövyin vanhassa valimossa, josta on tehty hotelli. Avaimeni oli jätetty huoneen oveen, hotellissa oli lisäkseni vain yksi vieras, kaljaa kittaava saksalainen veneilijä. Tuntui kuin en olisi käynyt suihkussa viikkoihin, vaikka siitä oli vain kaksi päivää.

Hotelli, jossa latasin akkuja.
Nävekvarnin Coop, josta lähdin vaeltamaan väärään suuntaan.

Aamulla kävin Coopissa ostamassa lisäruokaa. Kävin vaeltamassa edellispäivänä väliin jättämäni kilometrin pienessä saaressa. Sen jälkeen pakkasin kamat ja lähdin jatkamaan vaellusta. Seurasin Sörmlandsleden-merkintöjä, ja jossain vaiheessa ihmettelin taas miksi reitti ei käänny etelään kuten pitäisi. Puhelimen tutkiskelu vahvisti että olin lähtenyt taas väärään suuntaan – reitin sivureitille. Missään kun ei oltu merkitty että tämä ei olekaan pääreitti. Olin kävellyt siis tunnin väärään suuntaan. Hiukkasen v-tti siinä paikkaa. Yritin liftata takaisin Nävekvarniin, mutta ei tietenkään Ruotsissa kukaan halua olla missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa, niin että ottaisi liftarin kyytiin. Joten kävelin takaisin, ja ei kun takaisin oikealle reitille. Pääsin aloittamaan päivän 24 km vaelluksen vasta puolenpäivän aikaan. En voinut kuitenkaan lyhentää vaellusta, koska seuraavan laavun jälkeen reitillä ei olisi sopivaa yöpaikkaa, ja aikaa oli rajallisesti. Niinpä jouduin marssimaan reittiä vauhdikkaasti. Asiaa ei parantanut se, että kyseessä oli koko Sörmlandsledenin haastavin reitti – se kulki jatkuvasti ylös tai alas kivikkoista jyrkkää reittiä, välillä piti suorastaan kiivetä käsien tai reitille ripustettujen köysien avulla. Tässä vaiheessa jalkoihin alkoi muodostua kivat rakot, vaikka olinkin teipannut hiertävät kohdat leukoteipillä.

Paskahuussi osui eteen kuin tilauksesta.
Näkymä oli kaunis mutta kuulema oli hirveä tällä järvellä.

Onnistuin kuitenkin pääsemään yöpaikkaan iltakahdeksaan mennessä. Sää oli viilentynyt huomattavasti, ja järvellä kaakattivat erittäin äänekkäät linnut. Iltaruokaa keitellessäni paikkaan saapui kaksi saksalaista vaeltajaa (kaikki pitkänmatkan vaeltajat Sörmlandsledenillä ovat saksalaisia). Saksassa kun ei kuulemma ole tällaisia vaellusreittejä, joissa voisi vapaasti telttailla missä vaan tai yöpyä laavuilla. Saksalaiset sanoivat yöpyvänsä teltassa, niin että voin nukkua laavussa. En ollut varma olisiko yö liian kylmä sitä varten, mutta ajattelin että samalla voin testata makuupussini sietorajaa. Se ylittyikin sitten kivasti yöllä, vaikka minulla oli kaikki vaatteet päällä olin ihan jäässä jossain vaiheessa. Linnutkin kaakattivat koko yön, ja joku ihme pumppu (?) järvellä piti hirveää hurinaa noin 10 minuutin välein.

Jalkojen leputusta meren rannalla.

En siis ollut hyvin levännyt kun heräsin neljäntenä vaelluspäivän aamuna. Edessä olisi yli 30 km vaellus Nyköpingiin. Jalat olivat tönköt ja helvetin kipeät. Olo ei ollut muutenkaan kaksinen. Jossain vaiheessa huomasin että vesipussi oli vuotanut repussa (ks. edellinen merkintäni – ne tekevät sitä AINA). Kivasti pussi oli vuotanut myös untuvatakkini päälle. Vettä oli siis rajallisesti. Kävin täyttämässä vesipussit Tunabergin kirkolla ja jatkoin matkaa. Tässä vaiheessa minulle iski aivan järkyttävä väsymys, ja kamala olo. Pohdin onko kyseessä nestehukka, ja join elektrolyyttijuoman. Laskin että seuraavalle vesipisteelle olisi 14 kilometria, ja taapersin sillä hetkellä aivan järkyttävän hitaasti 2 kilometria tunnissa. Vettä minulla oli vajaa litra. Siinä vaiheessa iski pieni epätoivo. Tajusin, etten mitenkään ehtisi Nyköpingiin samana iltana. Minun olisi siis yövyttävä keskellä metsää, ja vaellettava pitkästi vielä vappupäivänäkin.

Vuohet eivät ymmärrä tätä touhua.

Konsultoituani poikaystävää ja yhtä toista ystävää päätin keskeyttää matkan, koska olo oli ihan hirveä ja koin ihmeellisiä vilunväreitäkin. Niinpä laahustin muutaman kilometrin lähimmälle bussipysäkille, josta menisi päivän viimeinen bussi tunnin kuluttua. Yritin jälleen liftatakin – mutta se nyt vaan ei toimi Ruotsissa. Otin siis bussin 17 km ennen alkuperäistä maalia, ja junan takaisin Tukholmaan. Olin aivan raato saavuttuani kotiin, ja menin nukkumaan jo yhdeksältä illalla vappurakettien poksahdellessa jossain ikkunan takana.

Mitä opimme tästä?

  • Älä aloita vaellusta 30 km päivilllä, jos et ole vaeltanut paljoa pitkään aikaan. ”Vaelsin minä 30 km viime kesänäkin/viime vuonna/kun olin 15-vuotias” ei tarkoita että olet samassa kunnossa nyt
  • Tarkista aina missä olet uuden reitin alkaessa, vaikka luuletkin tietäväsi sen
  • Älä käytä vesipusseja, ne vain eivät toimi
  • Säilytä vedenpitävissä pusseissa KAIKKI tavarat jotka eivät saa kastua
  • Jos kengät tuntuvat hieman liian suurilta niin ne ovat liian suuret
  • Ota aina korvatulpat mukaan!
  • Ota mukaan säärystimet, niin sukat eivät ole koko ajan täynnä havuneulasia ja roskaa
  • Tee aina b-suunnitelma – miten pääset kotiin jos reitti on keskeytettävä
Suositeltu

Inspiraattorit

Vaeltajalla on monta inspiraattoria, eli henkilöä jotka itsekin harrastavat samaa ja antavat inspiraatiota ja vinkkejä vaellusharrastukseen. Niitä löytyy niin Youtubesta, Instagramista, Facebookin ryhmistä kuin podcasteista ja kirjoistakin. Suurin inspiraatio PCT:stä kiinnostuneille on Youtube, koska sieltä löytyy järjetön määrä tubettajia, jotka kuvaavat vaellustaan (joskus jopa liiankin yksityiskohtaisesti). Ylivoimaisesti kiinnostavin ja informatiivisin näistä on Homemade Wanderlust. Sitä ylläpitää Dixie, joka on tehnyt ns. Triple Crownin eli vaeltanut kaikki kolme USA:n läpi kulkevaa reittiä- Appalakkien reitin, Pacific Crest -reitin sekä Continental Divide – reitin. Dixie ei ollut koskaan tehnyt edes yön yli vaellusta ennen kuin lähti spontaanisti ensimmäiselle läpivaellukselleen.

Tämän vuoden vaeltajista mielenkiintoinen tubettaja on esim. Cory eli Second Chance Hiker, joka yrittää pudottaa noin sata kiloa painoa vaelluksellaan. Hän on todella hidas vaeltaja, ja ensimmäisinä päivinä vaelsi vain pari mailia /päivä. Voi olla montaa mieltä siitä miten kestävä ratkaisu on yrittää pudottaa painoa vaellusreitillä, mutta on selvää että Cory on saanut ja antanut paljon motivaatiota supersuositulla Youtube-kanavallaan.

Ostin vasta kirjan Vandra (”Vaella”) jonka on kirjoittanut vaellusinspiraattori Angelica Mejstedt. Hän on perustanut mm. Vandringsbloggen-sivuston, samannimisen podcastin, Kvinnliga äventyrare -ryhmän sekä kirjoittanut vaelluskirjan. Hän oli ns. ammattivaeltaja, eli elätti itsensä vaellukseen liittyvillä luennoilla, matkoilla, ja muulla toiminnalla. Kirjoitan hänestä imperfektissä, koska kuukausi sitten Kvinnliga äventyrare tiedotti Angelican yllättäen kuolleen. Lopulta perhe tiedotti, että kyseessä oli itsemurha – se oli toki monelle yllätys, koska henkilö vaikutti ulospäin maailman vähiten masentuneelta ihmiseltä. Hän kirjoitti itse vain alle vuosi sitten kommentin Aviciin itsemurhasta ja hänestä tehdystä dokumentistä.

Tänään otan töiden jälkeen junan Kolmårdeniin ja suuntaan vaellukselle muutamaksi päiväksi. Tarkoituksena on vaeltaa noin 116 kilometria vappuun mennessä. Ilman näitä ja monia muita inspiraattoreita en ehkä tällekään reissulle lähtisi.

Suositeltu

Harjoitusvaellus – Blå Leden

Ainakin paikoin Blå leden on todella hyvin merkitty.

Ainut tehokas tapa harjoitella vaeltamista on vaeltaa. Tämä tuli todistetuksi viime viikonloppuna, kun kävelin Blå leden-reitin Tukholman lähistöllä. Matkalla on pituutta ehkä noin 35 kilometria, mutta kyllä se pitkältä tuntui. Puhelimeni laski tosin että olin kävellyt 45 kilometria kello kuuteen mennessä illalla, kun olin aloittanut vaelluksen edellispäivänä kello kolme iltapäivällä. Otti kyllä voimille tuo uurastus, ja jälleen aloin epäilemään omia kykyjäni, kun tällaisetkin vaellukset vievät voimat. Ei sillä että vertaisin PCT:iin mutta se on ”vain” 94,7 kertaa viikonloppuna vaeltamani reitin pituinen.

Sain USA:sta uuden Zpacks Plexamid-teltan edellisenä päivänä, joten ehdin testata sen pystyttämistä kerran pihalla ennen telttareissua. Hyvin toimi kuitenkin, teltalla on painoa vain 400 grammaa ja se pystytetään yhdellä vaellussauvalla. Jep, olen nähnyt että 2 kg:n telttoja kaupitellaan kevyinä, mutta kyllä eron huomaa jos repussa onkin vain alle puolen kilon telttapussi, eikä rasittavia pystytyskeppejä tarvi yrittää tunkea mihinkään päin reppua. Teltta ei ole itsestään pystyssä pysyvää mallia, joten sitä ei voi tyrkätä ihan miten pieneen tilaan tahansa – kiinnitysnyörit on pystyttävät kiinnittämään teltan ympärille.

Joka tapauksessa tälle vaellukselle lähdin ottamalla bussin Vaxholmiin, ja sieltä rannikkoja pitkin Bogesundiin ja sieltä kohti metsää. Alkureitti oli tosi hienoa ja kulki rannikkojen varrella. Näin myös Bogesundin linnan, jonka pystytytti Pietari Brahe 1640-luvulla. Linnan lähistöllä on jonkinlainen hostellikin.

Yövyin taukopaikalla, joka on lähellä umpeen kasvanutta järveä. Yöllä lämpötila laski ainakin -2:een ja aamulla popsinkin aamiaisen makuupussissa istuen.

Sunnuntaina kävelin jotain 30 km. Olin hieman liian optimisti veden suhteen ja jossain vaiheessa se loppui – reitti kun ei ohita järviä, joista filtteroida vettä. Satuin kuitenkin ohittamaan ihmeellisen vanhan oikeustalon, jossa joku ompeluseura(!) piti kahvilaa. Paikalla oli kaksi vanhempaa naista, joista toinen itsekin harrasti vaellusta ja kyseli minulta mm. Sörmlandsledenistä. Tuli hieman Twin Peaks olo keskellä ei mitään sijaitsevassa kahvilassa, jossa söin kuraiset kengät jalassa tuoretta omenapiirakkaa.

Reissu päättyi Domaruddenin vapaa-ajan keskukseen, jossa on mm. ravintola, nuotiopaikkoja ja ehkä Tukholman ainoa puulämmitteinen sauna. Kuistilta pääsee suoraan hyppäämään veteen/avantoon. Oli kyllä ensimmäinen kerta kun olin ruotsalaisessa saunassa, joka oli niin kuuma että persus suunnilleen paloi. Varmaan viimeinenkin, koska paikkaan oli vaikea mennä ilman autoa ja jouduin vielä pitkän vaelluksen päätteeksi vaeltamaan 3 km lähimmälle bussipysäkille. Lopputulos: rakko kummassakin kantapäässä.

Suositeltu

Tulevat minivaellukset

Olisin lähtenyt PCT:lle jo tänä vuonna, mutta siirsin lähtöä kahdesta syystä. Ensiksikin olin juuri saanut uuden työpaikan, ja tuntui hieman pöljältä pyytää heti ensimmäiseksi kuusi kuukautta vapaata. Voihan olla että joudun irtisanoutumaan, jos ei virkavapaata irtoa. Samalla ehdin säästää hieman enemmän rahaa.

Toinen syy on se etten tuntenut vielä olevani huipputrimmissä kunnossa tai kokenut vaeltaja, aloitinhan harrastuksen oikeastaan vasta viime vuonna. Monet PCT:n läpivaeltavista henkilöistä ei ole mitenkään hyvässä kunnossa vaeltaessaan reitin, kunto kasvaa vaeltaessa. Loukkaantumisen riski on kuitenkin monikertainen, jos aikaisempaa vaelluskokemusta ei ole paljoa, ja kunto on nollissa. Sen takia aion vaeltaa tänä vuonna niin paljon kuin pystyn.

Ensi viikolla aion tehdä pitkästä aikaa ensimmäisen yön yli vaelluksen Vaxholmin lähettyvillä Blå leden-reitillä. Reitti on helppokulkuinen ja noin 35 kilometria pitkä. Ajattelin testata uutta makuupussia kylmällä säällä, sillä lämpötilat laskevat todennäköisesti alle nollan.

Toukokuun lopussa lähden Armeniaan vaeltamaan yhtä Trans Caucasian Trail (TCT) -reitin osiota. TCT ei ole vielä valmis, mutta siitä tulee noin 1500 kilometria pitkä reitti, joka ulottuu Georgiasta Armenian kautta Azerbaidzaniin, Mustamereltä Kaspianmerelle. Ymmärtääkseni ainakin yksi henkilö on kulkenut jo koko reitin. Itse aion kävellä vain erään jo merkityn reitin, joka on noin 80 kilometria pitkä.

Toinen vuoden projekti on vaeltaa loppuun Sörmlandsledenin pääreitit, jotka muodostavat yhteensä noin 600 km pitkän reitin Tukholmasta Katrineholmin ja Nyköpingin kautta Lidaan Tukholman eteläpuolella. Olen kävellyt jo puolet reitistä, (Tukholma-Katrineholm + pari osiota reitin loppupäässä), eli jäljellä on 300 km patikoitavaa. Seuraavan kerran aion vaeltaa tällä reitillä vappuna, jolloin tarkoitus on kävellä noin 115 km reitillä Norrköpingin ja Nyköpingin välisellä rannikkoreitillä. Tämä reitti on kuulemma koko reitin haastavin, mutta ehkä myös kaunein koska se kulkee merenrantaa pitkin.

Vuoden viimeinen ja pisin vaellusreitti tulee olemaan Lyykian reitti Turkissa, josta tulee myös ensimmäinen läpivaellukseni, eli kerralla alusta loppuun kävelty pitkä vaellusreitti. Lyykian reitti on välimeren rannikolla Etelä-Turkissa, ja alkaa Fethiyestä ja päättyy Antalyaan (tai toisinpäin). Reittillä voi valita monta eri kulkureittiä, mutta yhteensä sillä on pituutta 450-500 km (Monessa lähteessä väitetään että reitti on 540 km, en ymmärrä mistä tämä luku tulee, koska en saa mitenkään tällaista kilometrimäärää kun lasken reitit yhteen. Tosin Turkissa asiat ei ole aina juuri niin prikulleen 😀 Ehkä luku tulee siitä että reitti on kuulemma erittäin huonosti merkitty, joten tuon 100 km reitillä kävelee keskimäärin harhaan!).

Lyykian reitin aion kävellä marraskuussa, ja sen kävelemiseen kulunee vajaa kuukausi. Olen siis säästänyt suurimman osan lomista syksylle. Lyykian reitti kulkee vuoristoa ylös ja alas, välillä kuljetaan Välimeren rannikkoa. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Kyseessä ei ole erämaavaellus, vaan erilaisia kyliä ja kaupunkeja ohitetaan lähes päivittäin, ja halutessaan voi vaikka syödä ravintolassa ja yöpyä majoituspaikoissa vaikka joka päivä, muutaman reitin osiota lukuunottamatta. Reitti kulkee myös 2365 metriä korkean Tahtalin eli ns. Olympus-vuoren ohi, jolle voi halutessaan ja ehtiessään kiivetä. Varsinaisen reitin korkein kohta on 1800 metriä. Reitti on suosittu, mutta harva kävelee koko reittiä, useimmat kävelevät vain lyhyen osion lähempänä Fethiyen päätä reitistä. Itse haluan kävellä koko reitin, osittain testatakseni kuntoa PCT:tä ennakoiden ja arvioidakseni missä ajassa pystyn kävelemään tuon epämääräisen 450-500 km matkan.