Suositeltu

6 kuukautta virkavapaata?

Kerroin pomolleni läpivaellussuunnitelmastani. Hän kuten monet muut joille asiasta kerron ei varmaan tajunnut täysin mistä on kyse. Keskustelu meni suunnilleen näin:

Minä: ”Ajattelin kävellä ensi vuonna kuusi kuukautta. ”

Pomo: ”Ok. Onko se varmaa?”

Minä: ”No minun on haettava ensin aloituspaikkaa, se varmistuu vasta joulukuussa.”.

Pomo: ”Ok.”

Minä ”Elämä on lyhyt ja haaveita ei kannata siirtää loputtomiin, bla bla bla.”

Pomo: ”Ymmärrän. No onhan siihen vielä pitkä aika.”

Minä: ”Niin, ajattelin vaan tiedottaa hyvissä ajoin, voidaan puhua tästä lähempänä ajankohtaa.”

Pomo: ”Ok. Hyvä tietää.”

Kuva: PCTA/Owen Rojek

En nyt siis ole ihan varma saanko (tietysti palkatonta) virkavapaata, mutta työnkuvani kannalta ei ole täysin katastrofi vaikka olisin puoli vuotta poissa, asiat on periaatteessa järjesteltävissä niin että hallussani oleva projekti jää jäähylle tai hiljenee puolen vuoden ajan, tai joku muu tulee hoitamaan hommaa… Ainakaan täyttä tyrmäystä en saanut. Kollegat ovat pitäneet virkavapaita kirjan kirjoittamisia tai muita hommia varten, ja vanhempainvapaalla on yksi sun toinenkin. Toisaalta vanhempainvapaa on juridinen oikeus, läpivaellusvapaa ei toistaiseksi ole sitä 😀

Olen myös saanut luvan ottaa 4 viikkoa lomistani marraskuussa, jolloin kävelen Lykian reitin. Harvassa työssä tämä on mahdollista.

Kollegoista olen kertonut suunnitelmasta vain yhdelle, hän yritti keksiä miten voisin yhdistää työn ja vaelluksen. En usko että on realistinen tai miellyttävä tavoite yrittää paiskia töitä sen ohessa kun kävelee 30 kilometria päivässä autiomaiden ja vuoristojen läpi, ilman nettiyhteyttä ja vain satunnaisesti kaupunkeihin pysähtyen. Näistäkin pysähdyksistä suurin osa kulunee pyykinpesun, suihkussakäynnin, tankkauksen, ruokavarastojen täyttämisen ja muun reitin organisoinnin kanssa.

Suositeltu

Huddingeleden + Gålö Havtornsuddslingan

Olen kunnostautunut vaellustreenauksessa ja vaeltanut joka viikonloppu toukokuun puolivälistä (?) lähtien. Säät ovat olleet poikkeuksellisen hyviä, joten sateessa ei ole juuri tarvinnut rämpiä.

Viime viikonloppuna lähdimme poikakaverini kanssa vaeltamaan vasta pari kuukautta sitten avattua Huddingeledeniä. Hän ei ole himovaeltaja, joten tavoitteena ei ollut pitkä vaellus. Lähdimme vaellukselle Farstasta, ja muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme vaellusreitin, joka alkaa Trångsundista ja jatkuu Flemingsbergiin asti, yhteensä pituutta reitille tulee noin 80 km. Me kävelimme vain muutaman kilometrin ennen leiriytymistä Kvarnsjön-järvelle.

Reitti on hyvin merkitty, mutta mitään gpx:ää ei ollut olemassa, ja etäisyyksien arvioiminen oli vähän hankalaa. Löysimme järven, ja leiripaikan joka osoittautui oikein miellyttäväksi. Järvelle tuli myös myöhemmin illalla pari muuta vaeltajaa. Sää oli taas kuuma ja hyppäsimme järveen viilentymään. Telttailimme poikakaverin isän vanhassa klassisessa teltassa, jonka pystyttäminen kestää varmaan jotain tunnin. Taas osaa arvostaa nykyajan helppoja telttoja tämän teltan jälkeen. Järvellä oli mäkäräisiä, ja jotenkin ne onnistuivat päätymään telttaankin, niin että jouduin nukkumaan hyttysverkko päässä. Poikakaveriani ne eivät syöneet ollenkaan. Hän sen sijaan oli umpijäässä, koska nukkui ohuemman makuupussin ja huonompilaatuisen makuualustan kanssa kuin minä. Hän ei ollut myöskään tajunnut että makuupussi on lämpimämpi, jos sen laittaa kiinni.

Toisena päivänä jatkoimme vaellusta kohti Paratiisia, joka on suosittu vaelluskohde Tukholman eteläpuolella. Oli taas kuuma ja järviuinti tuli tarpeeseen, ennen kuin jatkoimme matkaa. Joka puolella oli porukkaa kuin pipoa, eikä meinannut löytyä edes paikkaa jossa pääsi käymään kakkosella ilman että joka puun takana pyörii jotain porukkaa.

Kaiken kaikkiaan ihan ok reitti, mutta ei ehkä maailman mielenkiintoisin.

Juhannusta lähdimme ”kaikkien” tukholmalaisten tapaan viettämään saaristoon. Olin onnistunut taivuttelemaan kaverini edes lyhyelle vaellukselle pelkän telttailun sijaan. Otimme junan Västerhaningeen ja sieltä bussin Gålöön, joka ei ole oikeastaan saari vaan niemi. Siellä hengailimme ensin Gålö havsbadetissa, jossa oli niin matala vesi että piti kävellä järjettömän pitkälle ennen kuin pääsi uimaan. Siinä vaiheessa jalat olivat jo niin jäässä että oli pakko palata takaisin ennen kuin oli ehtinyt edes pulahtaa veteen. Veden mataluudesta johtuen paikka houkutteli paljon lapsiperheitä. Saimme seurata draamaa, kun kaksi lasta olivat ajautuneet vesilelun kanssa kauemmaksi rannasta, ja joku mies lähti heitä pelastamaan. Heidän äitinsä sai jonkinlaisen hermoromahduksen lasten lopulta pelastuttua takaisin rantaan.

Söimme lounaan paikan ainoassa ravintolassa, siellä oli oikein hyvä buffet jossa oli tarjolla myös vegaanivaihtoehtoja. Menimme sulattelemaan ruokaa juhannussalon liepeille, ja siellä oli järjestetty lapsille (!) lätynsyöntikisa. Ei ehkä ihan tervein harrastus lapsille, mutta mitäpä ei viihteen vuoksi tekisi. Itse olimme liian täynnä pystyäksemme edes katsomaan kun toiset syövät överit, ja sen mukana tulevaa potentiaalista lasten oksentelua. Tässä vaiheessa toinen perhe oli hukannut kersansa, ja seurasimme kuinka kaksivuotiaalle etsittiin vanhempia. Seurueemme miespari pohtikin pitäisikö heidän käydä ilmoittautua vanhemmiksi – ehkä se olisi heidän ainoa mahdollisuutensa vanhemmuuteen? Vanhemmat löytyivät kuitenkin, ja juontajat joutuivat selittämään että kyseessä oli väärinymmärrys siitä kenen mukana kersa oli – ettei vaan kukaan luulisi että kyseessä olivat lapsen heitteillejättö!

Lähdimme vaeltamaan Havtornsuddenia päin, ja vastoin odotuksiamme niemelle oli pystyttänyt telttansa myös useampi juhannuksenviettäjä. Me löysimme kuitenkin lopulta tuuliselta rannalta paikan, johon voi pystyttää telttansa hieman kaltevaan asentoon. Kävelimme tämän jälkeen niemen nokkaan, ja jäimme hengailemaan vähemmän tuuliselle paikalle juoden viiniä, ja taisi pari meistä uskaltautua uimaankin. Rannan ohi ajeli veneilijöitä, ja taisi jossain vaiheessa hyljekin pistää päänsä pinnalle rannan lähettyvillä. Kun myöhemmin illalla soitimme kitaraa tulivat joutsenet hämmästyttävän lähelle rantaa kuuntelemaan ulinaamme – ne eivät varmaan ikinä olleet kuulleet sellaista tulkintaa Like a Virginista, tai ehkä luulivat että kyseessä on joku vieraan lajin avunhuuto?

Kun aurinko laski lähdimme takaisin tuuliselle telttapaikallemme, ja istuimme vielä rannassa hoilaamassa Susan Boylea ja muita kappaleita, joita ei olisi alkuperäisiksi tunnistanut. Telttamme viereen oli myös pystytetty jättiteltta, jossa luulimme olevan yöpyjiä, vaikka tosiasiassa he tulivat telttaansa vastan paljon myöhemmin ja puhuivat äänekkäästi yömyöhälle. Hieman soiteltuamme alkoi sataa, ja me menimme kavereidemme suurempaan telttaa keskustelemaan siitä pitäisikö pelata jatsia vai ei. Lopulta keskustelu kääntyi siihen että peleistä ei voi väkisin tykätä, eikä siihen voi käännyttää. Emme siis pelanneet mitään, vaan menimme lopulta nukkumaan.

Koko yön poikakaverini valitti taas kylmää, ja kun nousin katsomaan häntä näin että hän ei nukkunut makuualustallaan, joka oli rullautunut 45 asteen kulmaan teltan seinää vasten. Hän oli tajunnut sulkea makuupussin tällä kertaa – tosin nurinpäin. Jossain vaiheessa aamua huomasin että hänen jalkansa töröttivät ulos teltan aukosta, sen kaltevuus kun valutti telttailijan vähitellen alamäkeen. Hänestä sillä ei ollut väliä, sillä eihän hän palellut jaloista. Ehkä yleistä lämpötilaa olisi voinut auttaa teltan aukon sulkeminen. Ei ollut myöskään kumma että telttaan pääsi hieman muurahaisia. Mutta sehän on lähes pakollinen osa telttailua.

Hyvä vinkki ennen teltan pystytystä on tarkistaa, ettei maa ole kalteva. On myös käytännöllistä sulkea ainakin teltan väliverkko, niin etteivät jalat valu ulos teltasta.

Aamulla nukuimme pitkään ja keitimme pannukahvit, minkä jälkeen oli taas energiaa vaeltaa viimeiset kolme kilometria takaisin bussipysäkille. Myös niemen toinen puoli oli kaunis ja vehreä, aivan erilainen kuin kallioinen ja mäkinen niemen itäpuoli.

Ensi viikonloppuna vaeltamiseen saattaa tulla tauko, sillä joudun kirurgiseen hammasoperaatioon keskiviikkona.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 45 – 55

Tuskin olin ehtinyt palautua Armenian reissusta, kun koitti seuraava viikko, jolle olin myös varannut vaellusreissun. Oli nimittäin Ruotsin kansallispäivä torstaina, ja vapaat täytyy maksimoida! Jäljellä oleva Nyköpingin ja Trosan välinen reitti myös vaati vapaita, kun käytössä ei ole autoa reitille kulkemiseksi.

Nyköpingissä reitti kulkee aivan keskustan vieressä, jokivartta pohjoiseen ja metsään. Kävelin 10 kilometria lähimmälle laavulle, ja kävelin sen melko ripeästi parissa tunnissa. Muurahaisia pyöri laavulla, joten pystytin ihan suosiolla teltan järven rantaan. Aamulla heräsin kun joku tai jokin juoksi huohottaen telttani ohi seitsemän jälkeen, luulin ensin että se on villisika (vakiopelkoni metsässä) mutta sitten tajusin että sen täytyi olla joku hullu lenkkeilijä.

Kansallispäivä oli todella kuuma, 28 astetta auringonporotusta. Kävelin parikymmentä kilometria Masugnsjölle päin ja olin kuolemankielissä. Varsinkin metsässä oli erittäin tukalaa ja ilma oli pysähtynyt. Kävelin Svärtan kirkolle. Olin paahtumispisteessä tässä vaiheessa, ja kun pääsin kirkolle tein ruokaa, mutta siellä oleva pöytä oli tietenkin keskellä auringonpaistetta. Myös saavuttuani laavulle siellä oli erittäin kuuma, eikä varjoa missään. Laitoin lonkkuni veteen jäähtymään, hyppäsin järveen pari kertaa ja kokkailin ruokaa. Viereisellä rannalla oli joku perhe joka souteli kumiveneellä, ja illalla joku ukkeli soitti siellä trumpettia niin että koko järvi raikui. Kyllä maistui kylmä(hkö) lonkku hyvälle! Yritin mennä nukkumaan laavulle – mutta heti kun pimeni alkoivat mäkäräiset järjettömän puremisen. Jouduin nousemaan ennen puoltayötä ylös ja pystyttämään teltan.

Sörmlandsleden on sinänsä helppokulkuista, mutta välillä reitti menee ylös ja alas ja reitillä on paljon kiviä ja puiden juuria, joten hiki tälläkin reitillä voi tulla.

Perjantaina kävelin kohti Tystbergaa, ja toivon jonkin kahvilan olevan siellä auki. Vaeltaja kun ei jaksa kantaa ylimääräisiä herkkuja mukanaan. Valitettavasti auki oli vain Coop, josta sain täydennystä ruokavarastoihin. Ja tuoreen viinerin! Tystbergasta polku kulki metsän ja laidunten ohi Bälingen kirkolle. Myös yksi koira haukkui minut, mutta se ei ollut läheskään yhtä aggressiivinen kuin armenialaiset kollegansa. Kirkolla pongasin pari punkkia yrittämässä läpikulkua ihoni läpi, mutta sain ne kiinni ajoissa.

Tämän jälkeen reitti kulki aika jyrkkiä metsäreittejä, jotka tuntuivat loputtomilta. Mittariin taisi tulla 27-28 kilometria tuona päivänä. Kuljin myös Nynäsin linnan ohi. Olin odottanut pääseväni sen ravintolaan syömään viimein kunnon ruokaa – mutta se oli tietenkin kiinni. En saanut edes vara-akkua ladattua, joten yhtään kuvaa linnasta en ottanut.

Viimein saavuin Itämeren rantaan ja löysin laavun, joka sijaitsi upealla niemellä. Olin aivan innoissani näin upeasta yöpaikasta. Pystytin teltan, tein ruoan, ja menin nukkumaan äänikirjaa kuunnellen. Sitten kuulin läheltä ”mää” ja naureskelin että ai, täällä on lampaita. Sen jälkeen määkinä läheni ja lammaskuoro alkoi huutaa ”MÄÄ! MÖÖ! BÄÄ! BÖÖ-ÖÖÖÖ! MÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!” Jouduin kampeamaan itseni ulos ja näin että aidatun karsinan sisällä oleva leiripaikkani on kymmenien lampaiden ympäröimä. Ei auttanut lampaiden laskeminen nukahtamista, koska ne olivat niin järjettömän äänettömiä ja pyörivät ympäri niemeä paskantaen mennessään. Aurinko oli juuri laskemassa ja mietin jaksaisinko kerätä kamat ja kävellä pimeässä seuraavalle mahdolliselle leiripaikalle. Järjettömässä määkinässä kun ei voisi kuurokaan nukkua. Onneksi noin tunnin määkimisen jälkeen joukkue siirtyi eteenpäin, eikä palannut.

Lauantaille olin suunnitellut lyhyemmän reitin, joten lähdin liikkeelle vasta aika myöhään ja keittelin rauhassa armenialaista kahvia meren rannalla. Tämän jälkeen reitti kulki taas aivan järjettömän kuumassa tukahtuneessa metsässä monta kilometria. Onneksi tämän jälkeen oli pysähdyspaikka vanhalla museokartanolla. Sen pihassa oli myös kolme muuta vaeltajaa, jotka olivat yhden yön vaelluksella (rinkat olivat kyllä kolme kertaa isommat kuin minulla). Nautin kartanon pöydistä, huussista ja juoksevasta vedessä ja heitin roskat pois painamasta laukkua. Reitti jatkoi lehmälaitumien ohi. Paikalla oli myös déjà-vun tarjoava raivostunut sonni, joka kylläkin tällä kertaa oli onneksi toisella puolella aitaa. Vastaan tuli myös toinen yksinäinen vaeltaja – tämä reittihän olikin suosittu viikonloppuna!

Saavuin myös Björken-järvelle, joka oli aivan upea. Laavu oli paikalla, jota ympäröi järvi molemmin puolin. Oli niin kuuma että hyppäsin samantien järveen. Valitettavasti en voinut jäädä tälle hienolle taukopaikalle yöksi, sillä en halunnut vaeltaa kovin pitkästi sunnuntaina. Niinpä jatkoin matkaa Gisesjön- järvelle. Sen taukopaikka oli hienoinen pettymys, siitä oli rakennettu aivan sieluton esteetön paikka, josta kaikki puutkin oli hakattu. Lisäksi paikalla oli niin paljon porukkaa, että jatkoin matkaa ja koitin etsiä sopivan telttapaikan. Jokaisessa kolossa oli jotain porukkaa. Lopulta luovutin yksityisen telttapaikan etsinnän ja laitoin teltan muutaman miehen telttojen lähelle. He olivat ilmeisesti puolalaisia (?) kalastajia, jotka kävivät vähän väliä kalastamassa telttani lähellä. Hyppäsin taas järveen ja laitoin ruokaa. Huomasin myös, että olin museokartanolla heittänyt roskien sijasta lounaani pois, joten minulla ei olisi seuraavalle päivälle jäljellä kuin puolikas puuroannos ja yksi energiapatukka. Iltapalaksi söin köykäisiä ravintoaineettomia nuudeleita.

Myös aamulla kuuden jälkeen heräsin kalastajien mölötykseen. Se oli hyvä, koska halusin lähteä liikkeelle pian ja kävellä 22 kilometrin matkan, jonka jälkeen pääsisin vasta syömään ruokaa. Ensin kävelin tietysti kilometrin harhaan, koska reitin merkinnät olivat taas omituisia. Laahustin omakotialueiden läpi ja söin viimeiset puurot. Sitten laitoin vakiovaellusmusiikkini soimaan ja laahustin viimeisen 5 kilometrin metsäreitin Tureholmin linnaan. Reitti oli yllättävän raskas, paljon mäkiä ja kivikkoa. Saavuttuani linnaan istuin sen pihalla syöden viimeisiä pähkinänjämiä kuin köyhä kulkuri. Myöskään tällä linnalla ei ollut rahvaalle mitään ruokatarjontaa edes rahaa vastaan.

Viimeinen osuus oli ärsyttävä, koska se ei kulkenut suoraan kaupunkiin vaan teki ns. keinotekoisen u:n muotoisen reitin jonkin metsän läpi. Koska aion kävellä Sörmlandsledenin joka metrin minun oli tietenkin pakko kävellä ne. Siinä vaiheessa ukkonenkin jyrähti muutaman kerran, ei onneksi kuitenkaan lyönyt aivan päälle. Kävelin viimeiset kilometrit nopeammin kuin koskaan, ja tuntui todella voitolta saapua viimein etappikartalle Trosan keskustaan. Yli 100 kilometria oli takana, ja enää muutama etappi Sörmlandsledeniä jäljellä.

Suositeltu

Transcaucasian Trail – Armenia

Viime viikolla olin vaeltamassa Armeniassa, jossa testasin Transcaucasian Trailia (TCT), joka on siis Georgiasta Azerbaidzaniin kulkeva 1500 km reitti. Reitti ei ole vielä merkitty eikä valmis. Valitsin vaelluskohteeksi reitin 85 km pätkän, jonka ilmoitettiin olevan merkitty. Noh, todellisuus on joskus tällaisia väitteitä ihmeellisempää, kuten sain huomata.

Lensin Armeniaan Ukrainan kautta täältä Ruotsista, ja olin yön karmeassa hotellissa Jerevanissa, ennen kuin otin mashrutkan Dilijan-nimiseen kaupunkiin, joka on 1,5 tunnin matkan päässä pääkaupungista. Säätiedotuksen mukaan ko. paikassa ukkosti joka päivä toukokuussa, joten olin hieman hermostuksissani sään suhteen. Dilijanissa yövyin oikein mukavassa b & b -paikassa, ja kävin mm. tankkaamassa varastojani paikan ainoasta supermarketista. Oli hieman haasteellista löytää vaellukselle sopivaa kasvisruokaa, mutta onnistuin löytämään jotain epäterveellisiä ruokia, ja syömään paljon venäläistä puuroa reissulla.

Olin myös kysellyt etukäteen turisti-infosta myydäänkö ko. paikassa kaasua, jota ei saa ottaa lennoille mukaan, ja he totesivat että juuri minun keittimeeni sopivaa kaasua löytyy Dilijanista. No, todellisuus oli tätäkin toteamusta ihmeellisempi. Kun lopulta löysin ko. paikan, ei heillä tietenkään ollut ko. kaasua. Mies kassalla esitteli jotain aivan ihmeellisen näköistä kaasupönikkää, joka ei sovi minun keittimeeni. Hän sitten ehdotti että ostaisin myös keittimen (ehkä heillä olikin oikeaa kaasua mutta tiesivät että tarvin myös keittimen?). Kyselin sitten huvikseni että mitä se maksaisi. Hän ilmoitti kaasun ja keittimen hinnaksi n. 11 euroa. Tinkasin sitten vähän hintaa ja myyjä naureskeli venäjäksi kollegoilleen että ”hahah, amerikkalainen tinkaa”. Tietenkin kaikki englantia puhuvat ovat amerikkalaisia. Ostin siis keittimen, joka toi kivat puoli kiloa lisäpainoa rinkkaani.

Aamulla tinkasin taksin läheiseen Khachardzanin kylään ja lähdin kävelemään Goshin järvelle ja luostarille päin. Hiekkatie kulki ensin maatilojen ohi, tiellä töllisteli lehmiä ja puskassa kaakatti kanoja. Myös porsaita, vuohia, perhosia ja muita eläimiä pyöri siellä sun täällä. Sen jälkeen tie kulki metsään, ja jouduin ylittämään muutaman leveän puronkin. Sitten polku kulki ylöspäin vuorille, ja maisema muuttui koko ajan hienommaksi ja hienommaksi. Reittiä ei ollut kyllä yhtään helppo löytää, välillä merkinnät katosivat ja välillä gps:ni ja reitin merkit eivät täsmänneet lainkaan. Välillä jouduin menemään keskellä nokkospuskaa. Välillä taas polku muuttui järkyttäväksi liejuksi, jossa on mahdoton välttää kenkien kastuminen. Lopulta saavuin järkyttävän sekoilun jälkeen Gosh-järvelle, ja totesin kävelleeni huomattavasti hitaammin kuin mitä luulin kilometreihin nähden.

Järveltä ei ollut pitkä matka Goshavankin luostarille. Oli pirun kuuma ja olin jo pyörtymispisteessä. Ostin kylän naisilta Coca-Colan ja menin hörppimään sitä luostarin taakse. Tämä helpotti vähän oloa, ja onnistuin jatkamaan matkaa perille Parzin järvelle asti. Siellä oli valitettavasti jo ravintola sulkenut, eikä järvi muutenkaan ollut mikään huikea elämys. Armeniassa on niin vähän vesistöjä, että he ovat hirveän ylpeitä jokaisesta maasta löytyvästä lammikosta. Järvelle oli rakennettu myös tietenkin joku hirveä temppurata ja rannasta sai vuokrata turistiveneitä lammen kiertelyä varten, joten en voinut oikein yöpyä paikalla. Näin kuitenkin että joku oli pystyttänyt teltan toiselle puolelle lampea, joten pystytin omani vähän ylemmäs. Paikkavalinta oli kuitenkin virhe, koska heti nukkumaan mentyäni jotkut järkyttävän kovaääniset linnut alkoivat huutaa suoraa huutoa ja jatkoivat sitä suunnilleen koko yön. Korvatulpatkaan eivät onnistuneet blokkaamaan sitä meteliä.

Toisen päivän maisemat olivat vielä huikeampia. Aamulla yllätin lähes valkoisen pikkuketun metsässä. Ensin reitti kulki aika kauan metsässä, kunnes saavuttiin laakeille vuorien päällä kulkeville niityille. Välillä näkyi myös kyltti, joka varoitti karhuista. Koska iltapäivällä oli luvassa ukkosta, olin suunnitellut lyhyemmän kävelyn tälle päivälle, ja varannut toisen yön aiemman b&b:n omistajan siskon asunnosta. Kun lähestyin viimeistä vaelluksen osiota, Drunken forestia, mietiskelin että olisipa hauska kävellä se joskus humalassa. Sitten huomasin taas vaihteeksi olevani eksyksissä, gps käski kääntymään oikealle mutta siellä ei näkynyt kuin pudotus alaspäin. Näin piknik-pöytien ääressä kaksi ukkoa ja kyselin heiltä tietävätkö he missä reitti menee. Ukkeleita ei reitti kiinnostanut, mutta he suorastaan vaativat minua istumaan katoksiseen pöytään syömään kanssaan. Olin nälkäinen ja ensimmäiset pisarat alkoivat tiputella, joten tein heille seuraa. He kaatoivat myös tietenkin vodkaa ja olutta kuppiini, ja pian kilistettiin ilman yhteistä kieltä. Toinen ukkeleista myös lauleskeli innoissaan. Hän ihmetteli venäjäksi miten voi olla etten osaa venäjää, jos kuitenkin tulen Suomesta. (Olen lukenut yhden kurssin venäjää, jonka perusteella ukkeleita vähän ymmärsin, mutta Länsi-Suomessa ei kyllä helpolla saa venäjän opetusta vaikka haluaisikin.) Enpäs siihen pystynyt venäjäksi selittämään Suomen sotahistoriaa, joten he pitivät minua poikkeuksellisen kielitaidottomana tumpelona.

Pian pöydä ohi kulki kolme ihmistä, ja ukkelit huitoivat heidätkin liittymään seuraan. Seurue koostui yhdestä israelilaisesta, yhdestä venäläisestä ja yhdestä armenialaisesta (?). Seurueen venäläinen nainen innostui myös laulamaan oopperatyyppisesti ja pian pöydässä hoilattiin jo kalinkaa. Jokaiselle vodkahörpylle piti myös kippistää. Nainen kyseli minulta (saksaksi) mitä ihmettä varten olin yksin reissussa. Saksankielentaitoni ei oikein riittänyt asian selittämiseen, ei myöskään jaksamiseni. Hän kyseli onko minulla lapsia, olenko naimisissa ja sitten totesi vain: ”Niin, sääli, niin sääli!” Hänen mielestään oli niin harmillista että olin joutunut yksin tällaiseen paikkaan, itselläni taas oli time of my life. Näin eri tulkintoja voi samasta tilanteesta vetää.

Kun kolmikko lähti jatkamaan matkaa, minäkin lähdin kömpimään sateiseen Drunken forestiin hiukkasen hiprakassa. Saavuin vain hieman myöhässä B&B-paikkaan, joka oli aika tavallinen asunto, joka sijaitsi apteekin takaosassa (sisko oli farmaseutti). Olisin päässyt omilla avaimillani siis apteekkiin haalimaan lääkkeitä, jos olisi huvittanut.

Aamulla halusin lähteä aikaisin liikeelle, koska kyseessä olisi edellistä raskaampi päivä, noin 25 kilometria kävelyä ja korkein huippu 2000 metrissä. Sisko ei ilmestynyt kuitenkaan asunnolle hakemaan avainta, joten jouduin soittelemaan ympäriinsä ja odottamaan hänen äitiään paikalle. Lähdin liikkelle siis vasta kello 9. Kävelin ylöspäin kohti Jukhtakvankin luostaria. Kävelin mutaista polkua ja yhtäkkiä aloin kuulla vihaista örinää mutkan takaa. Mietin että helvetti, ensimmäinen karhukohtaamiseni on noin vihaisen karhun kanssa. Mutta kyseessä ei ollut karhu vaan sonni, joka kyllä oli myös pelottavan vihainen. Se seisoi siinä kahden muun sonnin kanssa ja nekin hermostuivat tämän sonnin olemuksesta ja alkoivat ärjyä. Sonni teki päällään puskevia liikkeitä ja kuopi sorkallaan maata. Sitten se alkoi lähestyä uhkaavasti minua.

En voinut mitenkään kävellä sonnien ympäri, joten lähdin mahdollisimman rauhallisesti kävelemään poispäin. Sonni jolkutteli mylvien perässäni jonkin matkaa, mutta ei onneksi jaksanut seurata minua pitkälle. En joutunut siis onneksi härkätaisteluun, vaikka läheltä piti. Mietin että onkohan päälläni olevalla punaisella paidalla asian kanssa tekemistä. Olin pettynyt, helvetti, en voi mitenkään jatkaa vaeltamista moneen tuntiin niin kauan kuin sonni siellä mylvii. Mutta alas tullessani tapasin onneksi kolme ihmistä, kaksi libanonilaista ja heidän oppaansa, ja selitettyäni tilanteen he ehdottivat että kävelemme luostarille yhdessä. Kuin ihmeen kaupalla sonnit olivat hävinneet, ehkä paenneet ohi ajanutta maasturia.

Kävimme 1200-luvun luostarissa ja jatkoin hieman peloissani matkaa. Reitti oli taas ihan hukassa, lopulta päätin luottaa merkittyyn reittiin gps:n sijaan ja kävellä ylöspäin ihan järjettömän jyrkkää ja mutaista mäkeä. Se johtikin ylös niitylle ja sitten alas ohi talon, jossa perääni juoksi vihainen koira. Ylitin talon jälkeisen jääkylmän joen ekstravikkelästi. Seurasi jyrkkää nousua ylöspäin, ja lähestyessäni huippua myös synkkiä pilviä kertyi ympärille. En uskaltanut nousta puurajan yläpuolelle, sillä pelkään ukkosta paranoidisti. Joten odottelin pari tuntia pilvien väistymistä ja kuuntelin Joni Mitchell-podcastia lounasta syödessäni. Kun pilvet näyttivät väistyvän jatkoin matkaa – jälleen vihaisen lehmälaumaa vahtivan koiran luo. Koiran lähellä oli onneksi omistaja, joka ryhtyi lyömään koiraa kepillä. Ei ihme että koirat ovat hieman häiriintyneitä.

Reitti kävin koko ajan vaikeammaksi, puuskutin tosissani. Reittiähän siis ei ollut, vaan käytännössä kävelin polviin asti yltävässä heinikossa, mutavellissä tai jopa villiruusupuskissa koko ajan. Välillä vieressä kulki rotkon reuna, joten puskia ei voinut väistelläkään. Tämä oli ylivoimaisesti raskain vaellus minkä olen tehnyt, ja epävarmuus reitin kulkusuunnasta lisäsi stressiä. Lopulta kuljin puurajan yläpuolella, ja maisema muistutti Irlantia tai Walesia. Juuri lähestyessän ukkonen jyrähti, ja sain paniikin taas ja yritin painella niin äkkiä kuin jaloistani kerkesin (eli noin 2 km tunnissa). Kuljin liejuisten jokien läpi ja saavuin taas johonkin taloon, jossa kolme koiraa juoksi perääni, kaksi niistä raivoissaan. Toinen niistä juoksi perässäni pitkälle ylös mäkeä. Omistaja ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen koiria, joten kävi tuuri etteivät ne uskaltaneet hyökätä kimppuuni.

Näin etäällä kaksi vaeltajaa, joten tiesin että minun on suunnistettava sinnepäin. Tein omia oikopolkujani jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin, koska reitin oikeasta suunnasta ei ollut havaintoja. Lopulta onnistuin tavoittamaan jonkinlaisen 2 cm kapean poluntapaisen ja kävelin sitä päin. Törmäsin kahteen vaeltajaan, jotka olivat vielä enemmän eksyksissä kuin minä. He olivat hollantilaisia fysioterapeutteja, ja olivat vaeltaneet lähes saman reitin kuin minä. He olivat myös järkyttyneitä reitin vaikeudesta ja siitä miten huonosti se on merkitty (= ei ole merkitty). Pohdimme haluammeko vaeltaa seuraavan päivän reittiä, joka mainitaan vielä vaikeammaksi, mutta tuumimme että olisi harmi luovuttaa ja jättää reitti kesken. Helpotti tietää, että ainakin joku muu on tulossa reitille seuraavana päivänä. Löysimme lopulta seuraavan luostarin, Haghartsinin, jota vartioivat taas – yllätys yllätys – vihaiset koirat. Minä päädyin telttailemaan luostarin takapihalle, pariskunta liftasi Dilijaniin, koska heillä ei ollut mukana telttaa. Yöllä oli melko viileää, ja heräsin yöllä kun susi, tai ehkä suden pentu, ulisi alapuolellani olevassa metsässä. Kylän koirat vastasivat tähän raivokkaalla haukkumisella.

Aamulla heräsin siihen että telttani oli aivan märkä ja vesi tippui katosta. Ympäröivä kostea ruohikko esti ilman kulkemisen teltan läpi ja teltta sekä makuupussini olivat kivan kosteita. Keittelin puurot ja lähdin hieman hermostuksissani kävelemään viimeistä ja reitin vaikeinta osiota. Kulkiessani reitille minut ohitti taksi, jossa istui hollantilainen pariskunta. He eivät siis luovuttaneet ja olivat tulossa reitille – tämä oli erittäin helpottava tieto!

Reitti alkoi mutakon läpi rämpimisellä ja jonkinlaisen vesiputouksen läpi kävelemisellä. Sitten polku kulki ylöspäin. Näin myös lauman lehmiä, joita vuorilla asuvat paimenet paimensivat. Lehmät kyllä pelkäsivät minua kauhuissaan. Kuljin maatilan ohi ja ylös vuorelle. Näin alhaalla hollantilaisten lähestyvän, ja lopulta he ottivat minut kiinni ja ohittivat. Puuskutin mäkeä kuin kuoleman kielissä, joten en pysynyt pariskunnan perässä. Joka tapauksessa reitti oli alkua lukuunottamatta huomattavasti helpompikulkuinen ja paremmin merkitty kuin edellispäivän reitti. Vaikka huippu kulki yli 2300 metrin ei se tuntunut yhtä toivottomalta, ja matka alaspäin alkoi jo lounaan jälkeen. Paluumatka tosin oli ihan järjettömän pitkä, ja kilometreja tuli mittariin varmasti ainakin 28. Puhelin kuoli jossain vaiheessa, joten en voinut mitata ihan tarkkaa lukemaa. Mutta maisema oli uskomattoman hienoa, eikä vihaisia eläimiä esiintynyt samalla tavalla kuin edellispäivänä. Vuoren huipulla myös joku maasturi ajoi yhtäkkiä ohi ja kysyi tarvinko kyytiä. No en tarvi, kiitos, kävelemään on tultu.

En löytänyt koskaan ajattelemaani leiripaikkaa, koska se oli – yllätys yllätys – niin huonosti merkitty eikä tietenkään kylttiä sinne ollut missään. Jouduin siis kävelemään koko matkan Hovkin kylään asti. Ajattelin ensin liftata takaisin Dilijaniin, mutta löysin jälleen piknikpaikan, jossa oli todella hieno näköala ja paikka teltalle, tosin myös äänekkäästi kurnuttavia sammakoita. En tiennyt saako paikalle pystyttää teltan, mutta kukaan ei ainakaan kieltänyt. Teltan ohi kulki kylläkin lehmien kuljetusreittiä ja aamulla herätessäni lehmä töllisteli telttaani paimenkoiran kanssa. Paikassa tuuli myös niin pirusti, että teltan katosta meni rikki tukitikut ja puoli telttaa roikkui naamallani. Avatessani teltan oven huomasin myös villihevosen varsoineen tulleen ruokailemaan näköetäisyydelle.

Hovkista liftasin takaisin epämääräisen miehen kyydissä, hän kyseli ikääni mikä tuntuu olevan todella relevanttia liftatessa. Annoin hänelle rahaa niin ettei hän luullut kyseessä olevan muiden maksutapojen. Dilijanissa söin kunnon lounaan ja otin sitten mashrutkan Jerevaniin, jossa palkitsin itseni ilmastoidulla luksushotellilla, jossa oli minibaari. Löysin kropastani kolme punkkia, ja jättimäiset rakot pikkuvarpaista. Myös kämmenet ja pohkeet olivat palaneet punaisiksi auringossa.

Kaiken kaikkiaan mahtava vaellus, voin suositella. Mutta ei ilman gps:ää! Gps-kello pelasti siinä vaiheessa kun reitillä ei ollut merkintöjä ja puhelimen akku veteli viimeisiään. Noh, kartta ja kompassi voisi toki ajaa samaan asiaan, gps-kelloa vain ei tarvi kaivella esille koko ajan.

Tänään lähden taas vaellukselle, koska huomenna on Ruotsin kansallispäivä ja vapaapäivä. Suoritan viimeisen pitkän matkan Sörmlandsledenillä, sen jälkeen on jäljellä enää muutama etappi reitin 62 pääreittiä.