Transcaucasian Trail – Armenia

Viime viikolla olin vaeltamassa Armeniassa, jossa testasin Transcaucasian Trailia (TCT), joka on siis Georgiasta Azerbaidzaniin kulkeva 1500 km reitti. Reitti ei ole vielä merkitty eikä valmis. Valitsin vaelluskohteeksi reitin 85 km pätkän, jonka ilmoitettiin olevan merkitty. Noh, todellisuus on joskus tällaisia väitteitä ihmeellisempää, kuten sain huomata.

Lensin Armeniaan Ukrainan kautta täältä Ruotsista, ja olin yön karmeassa hotellissa Jerevanissa, ennen kuin otin mashrutkan Dilijan-nimiseen kaupunkiin, joka on 1,5 tunnin matkan päässä pääkaupungista. Säätiedotuksen mukaan ko. paikassa ukkosti joka päivä toukokuussa, joten olin hieman hermostuksissani sään suhteen. Dilijanissa yövyin oikein mukavassa b & b -paikassa, ja kävin mm. tankkaamassa varastojani paikan ainoasta supermarketista. Oli hieman haasteellista löytää vaellukselle sopivaa kasvisruokaa, mutta onnistuin löytämään jotain epäterveellisiä ruokia, ja syömään paljon venäläistä puuroa reissulla.

Olin myös kysellyt etukäteen turisti-infosta myydäänkö ko. paikassa kaasua, jota ei saa ottaa lennoille mukaan, ja he totesivat että juuri minun keittimeeni sopivaa kaasua löytyy Dilijanista. No, todellisuus oli tätäkin toteamusta ihmeellisempi. Kun lopulta löysin ko. paikan, ei heillä tietenkään ollut ko. kaasua. Mies kassalla esitteli jotain aivan ihmeellisen näköistä kaasupönikkää, joka ei sovi minun keittimeeni. Hän sitten ehdotti että ostaisin myös keittimen (ehkä heillä olikin oikeaa kaasua mutta tiesivät että tarvin myös keittimen?). Kyselin sitten huvikseni että mitä se maksaisi. Hän ilmoitti kaasun ja keittimen hinnaksi n. 11 euroa. Tinkasin sitten vähän hintaa ja myyjä naureskeli venäjäksi kollegoilleen että ”hahah, amerikkalainen tinkaa”. Tietenkin kaikki englantia puhuvat ovat amerikkalaisia. Ostin siis keittimen, joka toi kivat puoli kiloa lisäpainoa rinkkaani.

Aamulla tinkasin taksin läheiseen Khachardzanin kylään ja lähdin kävelemään Goshin järvelle ja luostarille päin. Hiekkatie kulki ensin maatilojen ohi, tiellä töllisteli lehmiä ja puskassa kaakatti kanoja. Myös porsaita, vuohia, perhosia ja muita eläimiä pyöri siellä sun täällä. Sen jälkeen tie kulki metsään, ja jouduin ylittämään muutaman leveän puronkin. Sitten polku kulki ylöspäin vuorille, ja maisema muuttui koko ajan hienommaksi ja hienommaksi. Reittiä ei ollut kyllä yhtään helppo löytää, välillä merkinnät katosivat ja välillä gps:ni ja reitin merkit eivät täsmänneet lainkaan. Välillä jouduin menemään keskellä nokkospuskaa. Välillä taas polku muuttui järkyttäväksi liejuksi, jossa on mahdoton välttää kenkien kastuminen. Lopulta saavuin järkyttävän sekoilun jälkeen Gosh-järvelle, ja totesin kävelleeni huomattavasti hitaammin kuin mitä luulin kilometreihin nähden.

Järveltä ei ollut pitkä matka Goshavankin luostarille. Oli pirun kuuma ja olin jo pyörtymispisteessä. Ostin kylän naisilta Coca-Colan ja menin hörppimään sitä luostarin taakse. Tämä helpotti vähän oloa, ja onnistuin jatkamaan matkaa perille Parzin järvelle asti. Siellä oli valitettavasti jo ravintola sulkenut, eikä järvi muutenkaan ollut mikään huikea elämys. Armeniassa on niin vähän vesistöjä, että he ovat hirveän ylpeitä jokaisesta maasta löytyvästä lammikosta. Järvelle oli rakennettu myös tietenkin joku hirveä temppurata ja rannasta sai vuokrata turistiveneitä lammen kiertelyä varten, joten en voinut oikein yöpyä paikalla. Näin kuitenkin että joku oli pystyttänyt teltan toiselle puolelle lampea, joten pystytin omani vähän ylemmäs. Paikkavalinta oli kuitenkin virhe, koska heti nukkumaan mentyäni jotkut järkyttävän kovaääniset linnut alkoivat huutaa suoraa huutoa ja jatkoivat sitä suunnilleen koko yön. Korvatulpatkaan eivät onnistuneet blokkaamaan sitä meteliä.

Toisen päivän maisemat olivat vielä huikeampia. Aamulla yllätin lähes valkoisen pikkuketun metsässä. Ensin reitti kulki aika kauan metsässä, kunnes saavuttiin laakeille vuorien päällä kulkeville niityille. Välillä näkyi myös kyltti, joka varoitti karhuista. Koska iltapäivällä oli luvassa ukkosta, olin suunnitellut lyhyemmän kävelyn tälle päivälle, ja varannut toisen yön aiemman b&b:n omistajan siskon asunnosta. Kun lähestyin viimeistä vaelluksen osiota, Drunken forestia, mietiskelin että olisipa hauska kävellä se joskus humalassa. Sitten huomasin taas vaihteeksi olevani eksyksissä, gps käski kääntymään oikealle mutta siellä ei näkynyt kuin pudotus alaspäin. Näin piknik-pöytien ääressä kaksi ukkoa ja kyselin heiltä tietävätkö he missä reitti menee. Ukkeleita ei reitti kiinnostanut, mutta he suorastaan vaativat minua istumaan katoksiseen pöytään syömään kanssaan. Olin nälkäinen ja ensimmäiset pisarat alkoivat tiputella, joten tein heille seuraa. He kaatoivat myös tietenkin vodkaa ja olutta kuppiini, ja pian kilistettiin ilman yhteistä kieltä. Toinen ukkeleista myös lauleskeli innoissaan. Hän ihmetteli venäjäksi miten voi olla etten osaa venäjää, jos kuitenkin tulen Suomesta. (Olen lukenut yhden kurssin venäjää, jonka perusteella ukkeleita vähän ymmärsin, mutta Länsi-Suomessa ei kyllä helpolla saa venäjän opetusta vaikka haluaisikin.) Enpäs siihen pystynyt venäjäksi selittämään Suomen sotahistoriaa, joten he pitivät minua poikkeuksellisen kielitaidottomana tumpelona.

Pian pöydä ohi kulki kolme ihmistä, ja ukkelit huitoivat heidätkin liittymään seuraan. Seurue koostui yhdestä israelilaisesta, yhdestä venäläisestä ja yhdestä armenialaisesta (?). Seurueen venäläinen nainen innostui myös laulamaan oopperatyyppisesti ja pian pöydässä hoilattiin jo kalinkaa. Jokaiselle vodkahörpylle piti myös kippistää. Nainen kyseli minulta (saksaksi) mitä ihmettä varten olin yksin reissussa. Saksankielentaitoni ei oikein riittänyt asian selittämiseen, ei myöskään jaksamiseni. Hän kyseli onko minulla lapsia, olenko naimisissa ja sitten totesi vain: ”Niin, sääli, niin sääli!” Hänen mielestään oli niin harmillista että olin joutunut yksin tällaiseen paikkaan, itselläni taas oli time of my life. Näin eri tulkintoja voi samasta tilanteesta vetää.

Kun kolmikko lähti jatkamaan matkaa, minäkin lähdin kömpimään sateiseen Drunken forestiin hiukkasen hiprakassa. Saavuin vain hieman myöhässä B&B-paikkaan, joka oli aika tavallinen asunto, joka sijaitsi apteekin takaosassa (sisko oli farmaseutti). Olisin päässyt omilla avaimillani siis apteekkiin haalimaan lääkkeitä, jos olisi huvittanut.

Aamulla halusin lähteä aikaisin liikeelle, koska kyseessä olisi edellistä raskaampi päivä, noin 25 kilometria kävelyä ja korkein huippu 2000 metrissä. Sisko ei ilmestynyt kuitenkaan asunnolle hakemaan avainta, joten jouduin soittelemaan ympäriinsä ja odottamaan hänen äitiään paikalle. Lähdin liikkelle siis vasta kello 9. Kävelin ylöspäin kohti Jukhtakvankin luostaria. Kävelin mutaista polkua ja yhtäkkiä aloin kuulla vihaista örinää mutkan takaa. Mietin että helvetti, ensimmäinen karhukohtaamiseni on noin vihaisen karhun kanssa. Mutta kyseessä ei ollut karhu vaan sonni, joka kyllä oli myös pelottavan vihainen. Se seisoi siinä kahden muun sonnin kanssa ja nekin hermostuivat tämän sonnin olemuksesta ja alkoivat ärjyä. Sonni teki päällään puskevia liikkeitä ja kuopi sorkallaan maata. Sitten se alkoi lähestyä uhkaavasti minua.

En voinut mitenkään kävellä sonnien ympäri, joten lähdin mahdollisimman rauhallisesti kävelemään poispäin. Sonni jolkutteli mylvien perässäni jonkin matkaa, mutta ei onneksi jaksanut seurata minua pitkälle. En joutunut siis onneksi härkätaisteluun, vaikka läheltä piti. Mietin että onkohan päälläni olevalla punaisella paidalla asian kanssa tekemistä. Olin pettynyt, helvetti, en voi mitenkään jatkaa vaeltamista moneen tuntiin niin kauan kuin sonni siellä mylvii. Mutta alas tullessani tapasin onneksi kolme ihmistä, kaksi libanonilaista ja heidän oppaansa, ja selitettyäni tilanteen he ehdottivat että kävelemme luostarille yhdessä. Kuin ihmeen kaupalla sonnit olivat hävinneet, ehkä paenneet ohi ajanutta maasturia.

Kävimme 1200-luvun luostarissa ja jatkoin hieman peloissani matkaa. Reitti oli taas ihan hukassa, lopulta päätin luottaa merkittyyn reittiin gps:n sijaan ja kävellä ylöspäin ihan järjettömän jyrkkää ja mutaista mäkeä. Se johtikin ylös niitylle ja sitten alas ohi talon, jossa perääni juoksi vihainen koira. Ylitin talon jälkeisen jääkylmän joen ekstravikkelästi. Seurasi jyrkkää nousua ylöspäin, ja lähestyessäni huippua myös synkkiä pilviä kertyi ympärille. En uskaltanut nousta puurajan yläpuolelle, sillä pelkään ukkosta paranoidisti. Joten odottelin pari tuntia pilvien väistymistä ja kuuntelin Joni Mitchell-podcastia lounasta syödessäni. Kun pilvet näyttivät väistyvän jatkoin matkaa – jälleen vihaisen lehmälaumaa vahtivan koiran luo. Koiran lähellä oli onneksi omistaja, joka ryhtyi lyömään koiraa kepillä. Ei ihme että koirat ovat hieman häiriintyneitä.

Reitti kävin koko ajan vaikeammaksi, puuskutin tosissani. Reittiähän siis ei ollut, vaan käytännössä kävelin polviin asti yltävässä heinikossa, mutavellissä tai jopa villiruusupuskissa koko ajan. Välillä vieressä kulki rotkon reuna, joten puskia ei voinut väistelläkään. Tämä oli ylivoimaisesti raskain vaellus minkä olen tehnyt, ja epävarmuus reitin kulkusuunnasta lisäsi stressiä. Lopulta kuljin puurajan yläpuolella, ja maisema muistutti Irlantia tai Walesia. Juuri lähestyessän ukkonen jyrähti, ja sain paniikin taas ja yritin painella niin äkkiä kuin jaloistani kerkesin (eli noin 2 km tunnissa). Kuljin liejuisten jokien läpi ja saavuin taas johonkin taloon, jossa kolme koiraa juoksi perääni, kaksi niistä raivoissaan. Toinen niistä juoksi perässäni pitkälle ylös mäkeä. Omistaja ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen koiria, joten kävi tuuri etteivät ne uskaltaneet hyökätä kimppuuni.

Näin etäällä kaksi vaeltajaa, joten tiesin että minun on suunnistettava sinnepäin. Tein omia oikopolkujani jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin, koska reitin oikeasta suunnasta ei ollut havaintoja. Lopulta onnistuin tavoittamaan jonkinlaisen 2 cm kapean poluntapaisen ja kävelin sitä päin. Törmäsin kahteen vaeltajaan, jotka olivat vielä enemmän eksyksissä kuin minä. He olivat hollantilaisia fysioterapeutteja, ja olivat vaeltaneet lähes saman reitin kuin minä. He olivat myös järkyttyneitä reitin vaikeudesta ja siitä miten huonosti se on merkitty (= ei ole merkitty). Pohdimme haluammeko vaeltaa seuraavan päivän reittiä, joka mainitaan vielä vaikeammaksi, mutta tuumimme että olisi harmi luovuttaa ja jättää reitti kesken. Helpotti tietää, että ainakin joku muu on tulossa reitille seuraavana päivänä. Löysimme lopulta seuraavan luostarin, Haghartsinin, jota vartioivat taas – yllätys yllätys – vihaiset koirat. Minä päädyin telttailemaan luostarin takapihalle, pariskunta liftasi Dilijaniin, koska heillä ei ollut mukana telttaa. Yöllä oli melko viileää, ja heräsin yöllä kun susi, tai ehkä suden pentu, ulisi alapuolellani olevassa metsässä. Kylän koirat vastasivat tähän raivokkaalla haukkumisella.

Aamulla heräsin siihen että telttani oli aivan märkä ja vesi tippui katosta. Ympäröivä kostea ruohikko esti ilman kulkemisen teltan läpi ja teltta sekä makuupussini olivat kivan kosteita. Keittelin puurot ja lähdin hieman hermostuksissani kävelemään viimeistä ja reitin vaikeinta osiota. Kulkiessani reitille minut ohitti taksi, jossa istui hollantilainen pariskunta. He eivät siis luovuttaneet ja olivat tulossa reitille – tämä oli erittäin helpottava tieto!

Reitti alkoi mutakon läpi rämpimisellä ja jonkinlaisen vesiputouksen läpi kävelemisellä. Sitten polku kulki ylöspäin. Näin myös lauman lehmiä, joita vuorilla asuvat paimenet paimensivat. Lehmät kyllä pelkäsivät minua kauhuissaan. Kuljin maatilan ohi ja ylös vuorelle. Näin alhaalla hollantilaisten lähestyvän, ja lopulta he ottivat minut kiinni ja ohittivat. Puuskutin mäkeä kuin kuoleman kielissä, joten en pysynyt pariskunnan perässä. Joka tapauksessa reitti oli alkua lukuunottamatta huomattavasti helpompikulkuinen ja paremmin merkitty kuin edellispäivän reitti. Vaikka huippu kulki yli 2300 metrin ei se tuntunut yhtä toivottomalta, ja matka alaspäin alkoi jo lounaan jälkeen. Paluumatka tosin oli ihan järjettömän pitkä, ja kilometreja tuli mittariin varmasti ainakin 28. Puhelin kuoli jossain vaiheessa, joten en voinut mitata ihan tarkkaa lukemaa. Mutta maisema oli uskomattoman hienoa, eikä vihaisia eläimiä esiintynyt samalla tavalla kuin edellispäivänä. Vuoren huipulla myös joku maasturi ajoi yhtäkkiä ohi ja kysyi tarvinko kyytiä. No en tarvi, kiitos, kävelemään on tultu.

En löytänyt koskaan ajattelemaani leiripaikkaa, koska se oli – yllätys yllätys – niin huonosti merkitty eikä tietenkään kylttiä sinne ollut missään. Jouduin siis kävelemään koko matkan Hovkin kylään asti. Ajattelin ensin liftata takaisin Dilijaniin, mutta löysin jälleen piknikpaikan, jossa oli todella hieno näköala ja paikka teltalle, tosin myös äänekkäästi kurnuttavia sammakoita. En tiennyt saako paikalle pystyttää teltan, mutta kukaan ei ainakaan kieltänyt. Teltan ohi kulki kylläkin lehmien kuljetusreittiä ja aamulla herätessäni lehmä töllisteli telttaani paimenkoiran kanssa. Paikassa tuuli myös niin pirusti, että teltan katosta meni rikki tukitikut ja puoli telttaa roikkui naamallani. Avatessani teltan oven huomasin myös villihevosen varsoineen tulleen ruokailemaan näköetäisyydelle.

Hovkista liftasin takaisin epämääräisen miehen kyydissä, hän kyseli ikääni mikä tuntuu olevan todella relevanttia liftatessa. Annoin hänelle rahaa niin ettei hän luullut kyseessä olevan muiden maksutapojen. Dilijanissa söin kunnon lounaan ja otin sitten mashrutkan Jerevaniin, jossa palkitsin itseni ilmastoidulla luksushotellilla, jossa oli minibaari. Löysin kropastani kolme punkkia, ja jättimäiset rakot pikkuvarpaista. Myös kämmenet ja pohkeet olivat palaneet punaisiksi auringossa.

Kaiken kaikkiaan mahtava vaellus, voin suositella. Mutta ei ilman gps:ää! Gps-kello pelasti siinä vaiheessa kun reitillä ei ollut merkintöjä ja puhelimen akku veteli viimeisiään. Noh, kartta ja kompassi voisi toki ajaa samaan asiaan, gps-kelloa vain ei tarvi kaivella esille koko ajan.

Tänään lähden taas vaellukselle, koska huomenna on Ruotsin kansallispäivä ja vapaapäivä. Suoritan viimeisen pitkän matkan Sörmlandsledenillä, sen jälkeen on jäljellä enää muutama etappi reitin 62 pääreittiä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s