Sörmlandsleden etapit 45 – 55

Tuskin olin ehtinyt palautua Armenian reissusta, kun koitti seuraava viikko, jolle olin myös varannut vaellusreissun. Oli nimittäin Ruotsin kansallispäivä torstaina, ja vapaat täytyy maksimoida! Jäljellä oleva Nyköpingin ja Trosan välinen reitti myös vaati vapaita, kun käytössä ei ole autoa reitille kulkemiseksi.

Nyköpingissä reitti kulkee aivan keskustan vieressä, jokivartta pohjoiseen ja metsään. Kävelin 10 kilometria lähimmälle laavulle, ja kävelin sen melko ripeästi parissa tunnissa. Muurahaisia pyöri laavulla, joten pystytin ihan suosiolla teltan järven rantaan. Aamulla heräsin kun joku tai jokin juoksi huohottaen telttani ohi seitsemän jälkeen, luulin ensin että se on villisika (vakiopelkoni metsässä) mutta sitten tajusin että sen täytyi olla joku hullu lenkkeilijä.

Kansallispäivä oli todella kuuma, 28 astetta auringonporotusta. Kävelin parikymmentä kilometria Masugnsjölle päin ja olin kuolemankielissä. Varsinkin metsässä oli erittäin tukalaa ja ilma oli pysähtynyt. Kävelin Svärtan kirkolle. Olin paahtumispisteessä tässä vaiheessa, ja kun pääsin kirkolle tein ruokaa, mutta siellä oleva pöytä oli tietenkin keskellä auringonpaistetta. Myös saavuttuani laavulle siellä oli erittäin kuuma, eikä varjoa missään. Laitoin lonkkuni veteen jäähtymään, hyppäsin järveen pari kertaa ja kokkailin ruokaa. Viereisellä rannalla oli joku perhe joka souteli kumiveneellä, ja illalla joku ukkeli soitti siellä trumpettia niin että koko järvi raikui. Kyllä maistui kylmä(hkö) lonkku hyvälle! Yritin mennä nukkumaan laavulle – mutta heti kun pimeni alkoivat mäkäräiset järjettömän puremisen. Jouduin nousemaan ennen puoltayötä ylös ja pystyttämään teltan.

Sörmlandsleden on sinänsä helppokulkuista, mutta välillä reitti menee ylös ja alas ja reitillä on paljon kiviä ja puiden juuria, joten hiki tälläkin reitillä voi tulla.

Perjantaina kävelin kohti Tystbergaa, ja toivon jonkin kahvilan olevan siellä auki. Vaeltaja kun ei jaksa kantaa ylimääräisiä herkkuja mukanaan. Valitettavasti auki oli vain Coop, josta sain täydennystä ruokavarastoihin. Ja tuoreen viinerin! Tystbergasta polku kulki metsän ja laidunten ohi Bälingen kirkolle. Myös yksi koira haukkui minut, mutta se ei ollut läheskään yhtä aggressiivinen kuin armenialaiset kollegansa. Kirkolla pongasin pari punkkia yrittämässä läpikulkua ihoni läpi, mutta sain ne kiinni ajoissa.

Tämän jälkeen reitti kulki aika jyrkkiä metsäreittejä, jotka tuntuivat loputtomilta. Mittariin taisi tulla 27-28 kilometria tuona päivänä. Kuljin myös Nynäsin linnan ohi. Olin odottanut pääseväni sen ravintolaan syömään viimein kunnon ruokaa – mutta se oli tietenkin kiinni. En saanut edes vara-akkua ladattua, joten yhtään kuvaa linnasta en ottanut.

Viimein saavuin Itämeren rantaan ja löysin laavun, joka sijaitsi upealla niemellä. Olin aivan innoissani näin upeasta yöpaikasta. Pystytin teltan, tein ruoan, ja menin nukkumaan äänikirjaa kuunnellen. Sitten kuulin läheltä ”mää” ja naureskelin että ai, täällä on lampaita. Sen jälkeen määkinä läheni ja lammaskuoro alkoi huutaa ”MÄÄ! MÖÖ! BÄÄ! BÖÖ-ÖÖÖÖ! MÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!” Jouduin kampeamaan itseni ulos ja näin että aidatun karsinan sisällä oleva leiripaikkani on kymmenien lampaiden ympäröimä. Ei auttanut lampaiden laskeminen nukahtamista, koska ne olivat niin järjettömän äänettömiä ja pyörivät ympäri niemeä paskantaen mennessään. Aurinko oli juuri laskemassa ja mietin jaksaisinko kerätä kamat ja kävellä pimeässä seuraavalle mahdolliselle leiripaikalle. Järjettömässä määkinässä kun ei voisi kuurokaan nukkua. Onneksi noin tunnin määkimisen jälkeen joukkue siirtyi eteenpäin, eikä palannut.

Lauantaille olin suunnitellut lyhyemmän reitin, joten lähdin liikkeelle vasta aika myöhään ja keittelin rauhassa armenialaista kahvia meren rannalla. Tämän jälkeen reitti kulki taas aivan järjettömän kuumassa tukahtuneessa metsässä monta kilometria. Onneksi tämän jälkeen oli pysähdyspaikka vanhalla museokartanolla. Sen pihassa oli myös kolme muuta vaeltajaa, jotka olivat yhden yön vaelluksella (rinkat olivat kyllä kolme kertaa isommat kuin minulla). Nautin kartanon pöydistä, huussista ja juoksevasta vedessä ja heitin roskat pois painamasta laukkua. Reitti jatkoi lehmälaitumien ohi. Paikalla oli myös déjà-vun tarjoava raivostunut sonni, joka kylläkin tällä kertaa oli onneksi toisella puolella aitaa. Vastaan tuli myös toinen yksinäinen vaeltaja – tämä reittihän olikin suosittu viikonloppuna!

Saavuin myös Björken-järvelle, joka oli aivan upea. Laavu oli paikalla, jota ympäröi järvi molemmin puolin. Oli niin kuuma että hyppäsin samantien järveen. Valitettavasti en voinut jäädä tälle hienolle taukopaikalle yöksi, sillä en halunnut vaeltaa kovin pitkästi sunnuntaina. Niinpä jatkoin matkaa Gisesjön- järvelle. Sen taukopaikka oli hienoinen pettymys, siitä oli rakennettu aivan sieluton esteetön paikka, josta kaikki puutkin oli hakattu. Lisäksi paikalla oli niin paljon porukkaa, että jatkoin matkaa ja koitin etsiä sopivan telttapaikan. Jokaisessa kolossa oli jotain porukkaa. Lopulta luovutin yksityisen telttapaikan etsinnän ja laitoin teltan muutaman miehen telttojen lähelle. He olivat ilmeisesti puolalaisia (?) kalastajia, jotka kävivät vähän väliä kalastamassa telttani lähellä. Hyppäsin taas järveen ja laitoin ruokaa. Huomasin myös, että olin museokartanolla heittänyt roskien sijasta lounaani pois, joten minulla ei olisi seuraavalle päivälle jäljellä kuin puolikas puuroannos ja yksi energiapatukka. Iltapalaksi söin köykäisiä ravintoaineettomia nuudeleita.

Myös aamulla kuuden jälkeen heräsin kalastajien mölötykseen. Se oli hyvä, koska halusin lähteä liikkeelle pian ja kävellä 22 kilometrin matkan, jonka jälkeen pääsisin vasta syömään ruokaa. Ensin kävelin tietysti kilometrin harhaan, koska reitin merkinnät olivat taas omituisia. Laahustin omakotialueiden läpi ja söin viimeiset puurot. Sitten laitoin vakiovaellusmusiikkini soimaan ja laahustin viimeisen 5 kilometrin metsäreitin Tureholmin linnaan. Reitti oli yllättävän raskas, paljon mäkiä ja kivikkoa. Saavuttuani linnaan istuin sen pihalla syöden viimeisiä pähkinänjämiä kuin köyhä kulkuri. Myöskään tällä linnalla ei ollut rahvaalle mitään ruokatarjontaa edes rahaa vastaan.

Viimeinen osuus oli ärsyttävä, koska se ei kulkenut suoraan kaupunkiin vaan teki ns. keinotekoisen u:n muotoisen reitin jonkin metsän läpi. Koska aion kävellä Sörmlandsledenin joka metrin minun oli tietenkin pakko kävellä ne. Siinä vaiheessa ukkonenkin jyrähti muutaman kerran, ei onneksi kuitenkaan lyönyt aivan päälle. Kävelin viimeiset kilometrit nopeammin kuin koskaan, ja tuntui todella voitolta saapua viimein etappikartalle Trosan keskustaan. Yli 100 kilometria oli takana, ja enää muutama etappi Sörmlandsledeniä jäljellä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s