Suositeltu

Kungsleden 2020 raportti, osa 2

Päivä 20 – Kebnekaise

Nautittuamme aika monta olutta Kebnekaisen asemalla jäi aamunousu hieman myöhäiseksi. Emme stressanneet, sillä päivän vaellushan olisi ”vain” 18 kilometria – vaikkakin Ruotsin korkeimmalle tunturille, 2097 metriin. On sitä korkeampiakin vuoria tallattu, joten lähdimme marsimaan vasta joskus aamukymmenen jälkeen.

Vaellus oli puoliväliin saakka aika helppoa, tunturille oli menossa paljon muutakin porukkaa. Sääkin oli ihan hyvä ja pysähdyimme välillä levähtämään polun varteen. Puolenvälin paikkeille nepalilaiset sherpat olivat rakentaneet jonkinlaiset kiviset portaatkin, mikä tuntui hieman fuskaukselta. Aika monet täysin amatöörit tulevat varta vasten kiipeämään Kebnekaiselle, osa ei ole vaeltanut koskaan metriä ja lentävätkin paikalle helikopterilla, tai ainakin takaisin kun ovat saaneet niin hirveän treenisäryn jalkoihin.

Jos useimpien vaeltajien tapaan valitsee länsipuolisen ylösnousun ennen Kebnekaisea noustaan Vierranvarrille, joka on aika jyrkkää ja kivistä nousua. Sen jälkeen on Kaffedalen, jossa voi pitää tauon ennen viimeistä jyrkkää nousua. Paikalla oli paljon porukkaa, ja jotkut idiootit olivat ottaneet mukaan koiransakin joka ulisi (loukkaantuneena) keskellä jyrkkää nousua. En tiedä miten tyypit pääsivät koiransa kanssa tilanteesta pois. Vaikka kyseessä ei ole mikään Everest on nousua kuitenkin 1800 metriä, ja osa siitä on todella jyrkkää ja tarkoittaa vyöryvillä kivillä tasapainottelua.

Viimeinen nousu oli melko vaativa, ja tietenkin lähestyessämme huippua tuli sumupilvi joka peitti näkyvyyden. Olinkin etukäteen jo lukenut tästä Ruotsin paskimmasta näköalasta, kun sää vähintään puolet ajasta on todella huono. Huippu oli lumen peitossa, emmekä nähneet sinne mennessämme muuta kuin valkoista, ja yhtäkkiä jostain lentäneen mustan linnun joka lensi keskellä valkoista sumua surrealistisesti. Suurin osa huipulle nousijoista kävelivät vain huipun taukotuvalle asti, mutta me halusimme käydä virallisesti tunturin huipulla, joten kiipesimme lumisen mäen ylös. Siellä oli sitten yhtäkkiä jyrkkä reuna ilman mitään varoitusta, sen yli olisi voinut tällaisessa sumussa helposti vahingossa kävella ja pudota tyhjyyteen. Ihme ettei enemmän porukkaa heitä veivinsä täällä, niin paljon kokemattomia kiipeilijöitä paikalla käy.

Takaisin kävellessämme pilvet väistyivät taas ja näimme vähän maisemiakin. Kävelimme ihmismassassa takaisin, ja minä yritin epätoivoissani löytää vessapaikkaa kakkosta varten. Mikä siinä onkin että vuorille kiivetessä alkaa aina paskattaa ihan hirveästi. Löysin muka suojaisan paikan, mutta kököttäessäni siinä huomasinkin pyllistäväni toisesta suunnasta tuleville vaeltajille. Klassikko. Häpeä kääntyi kuitenkin heidän osakseen, sillä kyseinen pariskunta ei osannut ylittää puroa. He kyselivät meiltä aivan ihmeissään että millä taktiikalla tässä mennään. Sanoimme että ei muuta kuin läpi vaan, älkääkä vaan ottako kenkiä pois. En kyllä ymmärrä miten jotkut ovat pääseet Kebnekaiselle asti ja vielä käyneet tunturin huipulla kastelematta jalkojaan kertaakaan, kun koko maasto oli edellisenä päivänä yhtä virtaavaa jokea.

Päivä 21, Kebnekaise – Tarfala

Emme halunneet kulkea klassista ja hyvin suosittua reittiä Kebnekaiselta takaisin Abiskoon päin Kungsledeniä pitkin, joten lähdimme kohti Nikkaluoktaa ja sieltä käännyimme pohjoiseen kohti Tarfalaa. Olin lukenut, että sen lähellä sijaitsee Kekkonen-huippu, jonka Kekkosen maaherra-kaveri oli antanut nimetä Kekkosen mukaan lumikelkkaillessaan tämän kanssa alueella. Kyseessä on Ruotsin ainoa poliittisen henkilön mukaan nimetty luontokohde.

Söimme jättimäisen buffetin Kebnekaisen loistavassa lounasravintolassa, ja suoritimme pikaista jalkapesua aseman ahtaassa vessassa. Päivä oli ehkä koko reissun aurinkoisin ja lämpimin, ja maisemat mitä upeimpia. Ihan tuli flashback joihinkin PCT-maisemiin, joita olen kuvissa nähnyt. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä mikä oli Kekkonen-huippu ja mikä sen vieressä oleva huippu, ja lähestyessämme sitä maasto oli täynnä jättimäisiä suuria kiviä, joita pitkin kulkeminen kesti valehtelematta tunnin per kilometri. Laskin että olisi jo pimeää tullessamme takaisin jos aiomme huiputtaa Kekkosen, joka mielestäni ei ollut edes oikea Kekkosen huippu, joten luovuimme ajatuksesta. Oli löydettävä telttapaikka, ja sille ainoa mahdollinen paikka oli 45 asteen kulmassa, jos ei halunnut kävellä koko tunturia takaisin alas tai ylittää sitä (ylityksen jälkeinen maastokin olisi ollut täynnä kivikkoa).

Onnekseni minun ilmapatjani oli räjähtänyt siten että jalkaosio oli jättimäinen pallo ja jalat normaalisti korkealla ilmassa. Nyt löysin viimeinkin telttapaikan, jossa jalat olivat normaalissa asennossa. Valuimme kyllä yön aikana aika reippaasti alaspäin, ja olimme kippurassa teltan alaosassa. Tuulikin taas niin että koko teltta heilui, mutta siihen oli jo tässä vaiheessa tottunut. Mieluummin hirveä tuuli kuin inisevät hyttyset, jompikumpi on pakko ottaa jos vaeltaa täällä heinäkuussa.

Tässä vaiheessa olimme jo viettäneet viikon ilman suihkua, koska Kebnekaisen asemallakaan ei saanut käydä suihkussa maksamatta koko yöpymismaksua. Jäistä vettä pulppuavat purot eivät houkuttaneet enempään kuin jalkojen pesuun, eikä puhtaita vaatteita kuitenkaan olisi ollut jäljellä.

Päivä 22, Tarfala – Vistas

Päivän vaellus oli pitkä. Aloitimme kulkemalla todella kivikkoista maastoa, jossa ei näkynyt sieluakaan, vain jokunen yksittäinen poro. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä missä reitti kulki, vaikka molemmat kulkivat samaan suuntaan, toinen vain muutaman sata metriä ylempänä tunturissa. Sen jälkeen saavuimme turkoosille joelle, ja maisema oli mitä hienointa. Pysähdyimme, ja sanoin että tämä on ehkä ainoa tauko koko vaelluksella, jolloin olemme voineet pysähtyä ilman hyttysiä tai sadetta. Oli kuitenkin jatkettava matkaa, koska meillä oli melko pitkästi vaellusta jäljellä, ja odotimme malttamattomina pesumahdollisuutta Vistas-tuvalla, jonne olimme varanneet paikat.

Tunturin huipulla oli pari hienoa järveä, kadun vieläkin etten pulahtanut niihin. Näimme yhteensä kaksi muuta vaeltajaa koko reitillä. Kävelimme alaspäin ja lopulta tulimme koivikkoon, mikä tarkoittaa aina hyttyshelvettiä. Alle 800 metrin korkeuteen laskeutuminen on aina masentavaa, koska se tarkoittaa koivikkoa, eikä siis mitään pysähtymismahdollisuuksia.

Kävelimme koivikossa aikamme, ja aloimme ihmetellä miksi sillalle kääntyvää polkua ei ilmestynyt. Olimme kävelleet sen ohi aika pitkästikin hirveällä mutapolulla hyttyskoivikossa. Kävelimme takaisin, mutta emme löytäneet polkua. Kumppanini sanoi että ”oikaistaan tästä” ja ”eikö sen joen yli voi kahlata”. Sanoin että se joki ei todellakaan ole mikään puro vaan valtava voimakkaasti virtaava joki, joten silta on löydettävä. Lähdimme kuitenkin ”oikaisemaan” hänen johdollaan jonkin suon läpi, minkä sanoin olevan huono idea. Emme onneksi uponneet suohon pahemmin kuin polvia myöten. Tietenkin suossa rämpiessämme alkoi sade, mutta ei kuitenkaan niin voimakas että se olisi karkottanut hyttysparvea. Kungsleden-kokemus pähkinänkuoressa.

Juuri kun v-tus oli pahimmillaan ja olin varma ettemme löydä ikinä siltaa näin jotain oranssia loistavan keskellä suota. Hilloja! Niitä oli vaikka kuinka paljon ja ne olivat ensimmäiset näkemämme kypsät hillat. Pysähdyin syömään niitä sateesta välittämättä, ja löysyin laukustani tyhjän muovipussin, jonne keräsin hilloja. Surkea vaellusreitti muuttui siis hetkessä marjastusretkeksi. Siltakin löytyi tämän jälkeen ja kävelimme äärimmäisen mutaista polkua vauhdilla kohti Vistasia.

Perillä mökissä saimme koko huoneen itsellemme, ja myös saavin pyykin pesua varten. Lopulta olimme niin poikki ettemme jaksaneet alkaa keittämään vettä ja pyykkäämään vaan kävimme vain huuhtelemassa vaatteitamme ja ripustimme ne ulos (eivät tietenkään kuivuneet seuraavaksi päiväksi). Myös ulkosuihku oli täysin mahdoton ajatus, koska hyttysiä oli tällaisessa puskassa niin p-keleesti. Kävin pulahtamassa nopeasti jääkylmässä joessa rannalla joka oli nimetty Vistas Beachiksi. Kumppanini vielä minuakin hyttyskammoisena ei halunnut edes riisuutua hyttysrannalla. Minulle kokemuksesta jäi upea koko kehon kattava hyttysrokko. Nettikään ei tietenkään toiminut mökillä, eikä siellä voinu ladata akkuja. Nallon terävä huippu näkyikin jo Vistasin tuvan ikkunasta – sen näkeminen olikin tämän vaihtoehtoisen reittimme päätavoite.

Päivä 23- Vistas -Tunturi Tjäktan jälkeen

Seuraavana päivänä aloimme kävellä aikaisin. Polku oli vetistä, mutta maisema hyvin erilaista tähän asti näkemäämme verraten. Muistutti jotain Skotlannista näkemiäni kuvia. Myös mystinen sumu pyöri Nallon huipun ympärillä, ja koska puhelimen akku oli lopussa en onnistunut saamaan siitä hyviä kuvia.

Nallon mökille oli kahlattava joki pari kertaa läpi. Kävimme sen pihalla syömässä lounasta. Mökkiin sisälle emme päässeet, ja oikeastaan koko STF:n jäsenmaksulla saimme vain ilmaista mehua (jota olisi saanut ilman jäsenyyttäkin) koko reissun aikana. Maisemat tuvat ympärillä olivat huikeita, ehkä koko reissun eeppisimpiä.

Nallolta kävelimme ylös lumista tunturia, joka oli aika pelottavaa. Lopulta jouduimme kävelemään yli solan, jonka alla pulppusi virtaava joki. Jos lumi olisi pettänyt olisi henki voinut mennä. Kumppanini tallusti jäätikön yli, minä koitin välttää sitä mahdollisimman paljon ja kapusin vaikeamman kivikon yli. Sen ylittäminen oli kirjaimellisesti kiipeämistä. Solan jälkeen kuljimme välillä keskellä lumen sulamisesta muodostunutta jokea, välillä sen rantaa. Polkua ei ollut merkitty, joten navigointi oli hieman haasteellista. Halusimme myös oikaista hieman pohjoiseen päin, joten kävelimme vain tunturia pitkin seuraamatta polkua. Se sujuikin ihan hyvin, ja päätimme leiriytyä kun näimme Kungsledenin tunturin alapuolella. Minä kävin peseytymässä purossa, kumppanini oli edelleen jääräpäinen ja jatkoi peseytymättömyys-linjaansa. Sukkahiki oli jo sen verran aromikasta että vain hulluimmat hyttyset halusivat tulla lähelle.

Päivä 24: Tjäktan tunturi – Saamelaistunturi Alesjauren jälkeen

Kävelimme tämän päivän suosittua Kungsledenin reittiä, ja se oli naurettavan helppoa. Polku oli melko kuivaa eikä kovin mäkistä. Ne jotka kävelevät vain Abisko-Nikkaluokta -osion Kungsledenista eivät ehkä saa ihan kokonaista kuvaa siitä millainen reitti on. Reitillä oli todella paljon jättimäisten Fjällräven-reppujen kanssa vaeltavia. Pysähdyimme Alesjauren tuvalla, ja jouduimme odottamaan siellä pari tuntia kaupan aukeamista. Minä kyllästyin siihen että matkakumppani ei ikinä halua uida ja kävin uimassa upeassa turkoosinvärisessä joessa, joka toki oli ihan hiton kylmää. Mutta aika mahtava kokemus varsinkin kun ei ollut tullut käytyä suihkussa 9 päivään.

Putiikki avattiin odotettua aikaisemmin ja siellä oli keskikalja alennuksessa (!). Ostimme myös sipsejä, joten oli juhlaa kun pääsimme telttaan sateen juuri alkaessa.

Päivä 25: Saamelaistunturi – Abisko

Oli jäljellä enää reilu 20 km, joten päätimme kävellä reitin loppuun asti päivää ajatelua aiemmin. Olimme nimittäin varanneet yöpaikan Abiskosta vasta seuraavaksi päiväksi, ja epäilin ettemme saisi paikkaa täksi yöksi. Ajatus mahdollisesta ravintola-ateriasta houkutti, ja myös jatkuva sade ja hyttyset houkuttivat ajatusta reitin päättymisestä. Marssimme surkeina sateessa ja melko kyllästyneinä, niin ettei maisemista tullut juuri nautiskeltua. Perillä Abiskossa olimme joskus iltapäivästä, ja tuntui uskomattomalta että nyt vaellus ei enää jatkuisikaan. Noin 450 kilometria talsittua matkaa takana, ja 25 vaelluspäivää, joista 23 tai 24 päivänä satoi vettä.

Tilasimme heti Abiskon baarista kaljat ja viinit, ja onnistuimme saamaan sieltä huoneen samaksi yöksi. Siinä tilassa ja kymmenen yötä ilman suihkua hikoilleena olisi ollut valmis maksamaan jo aika paljon yösijasta. Lisäksi onnistuimme vielä lopulta saamaan peruutuspaikan ravintolaan. Kävimme myös ostamassa uudet paidat ja sukat, koska kaikki vaatteet olivat aivan hirveässä kunnossa ja järkyttävän hajuisia.

Seuraavana päivänä olimme vielä yötä Abisko Mountain Lodgessa, joka ei ollut ihan sen tasoinen paikka kuin miksi sitä kuvattiin, mutta siellä oli sentään sähkösauna ja baari. Myös ravintolaa kehuttiin ”Abiskon parhaaksi” (kylässä on siis jotain kaksi ravintolaa). Lounasta sieltä ei saanut, joten kävimme useamman kerran kylän ainoassa kaupassa ostamassa ruokaa. Mikään jättimäinen city Abisko ei ole, mutta sitä ympäröi hieno luonto.

Seuraavana päivänä lähdimmekin junalla kohti Bodenia ja sielä yöjunalla kohti Tukholmaa. Oli kyllä hieman masentava palata takaisin, eikä olo ollut todellakaan levännyt tämän reissun jälkeen. Matkakumppani ehkä sai jonkinlaisen kammon vaellukseen, koska hän on muistaakseni suostunut vain yhtenä viikonloppuna kanssani vaellukselle Kungsledenin jälkeen.

Suosittelen Kungsledeniä, mutta älkää hyvät ihmiset lähtekö sinne heinäkuussa! Älkääkä Corona-vuonna, jolloin kaikki reitin saunat on suljettu ja taukotupiin ei pääse käymään vapaasti – jos ette hae erityisesti extreme-kokemuksia.

Suositeltu

Kungsleden 2020 varustelista

Viikonloppuna teimme ”shakedown-vaelluksen”, eli pidemmän vaelluksen kenraaliharjoituksen, jolle otetaan mukaan samat varusteet, jotka aikoo ottaa mukaan pidemmälle vaellukselle. Saimme erinomaisen harjoitussään, sillä koko viikonlopun satoi ihan hemmetisti, kengät olivat märkinä ja hyttysiäkin oli sen verran että joutui käyttämään hyttysverkkoa.

Koska olin hankkinut jo paljon varusteita PCT:lle, ja vaellan muutenkin juuri nyt joka viikonloppu, en joutunut ostamaan hirveästi uusia tarvikkeita tätä vaellusta varten. Kungsledenin varustelistani on vähän painavempi, koska sää voi olla kylmempi, joten mukana on vähän enemmän vaatteita, enkä ole viilannut grammaa ihan niin hc:sti kuin olisin tehnyt pidemmällä vaelluksella, jossa on kuljettava huomattavasti pidempiä päivämatkoja. Mukana on myös enemmän ns. luksustarvikkeita, kuten fyysinen kartta, jota en luultavasti kantaisi PCT:llä, koska sitä varten on olemassa erittäin hyviä kännykkäsovelluksia.

Iso kolmonen/nelonen

Reppu: Atompack 40+ – 40-litrainen reppu pehmustetulla lantiovyöllä, lantiotaskuilla ja load-lifterseillä
Patja: Thermarest Neo-Air xlite women’s – 168 cm pituisena täydellinen ilmapatja 166-senttiselle
Quilt: EE Enigma custom -17 C 950-täytteellä (olen vaelluksella aina jäässä öisin, joten päivitin makuupussin tähän superlämpimään quiltiin)
Teltta: Hilleberg Anaris, jonka sherpani lupasi kantaa, koska pidin sitä kohtuuttoman painavana. Otan mukaan varalta ylimääräisiä kiiloja

Lisäksi nukkumisjärjestelyissä ovat mukana:

Tyyny: Exped airpillow UL – olen nukkunut tarpeeksi kauan käyttäen poisliukuvaa varustepussia tyynynä, joten luksusvarusteenani on nyt tyyny
Makuupussin suoja: Rab Silk Neutrino – tänä vuonna stf-mökeissä on pakko olla mukana joku lakana, joten tilasin ultrakevyen linerin, toivottavasti se riittää

Päällä olevat vaatteet

Kengät: Altra Lone Peak 4,5 polkujuoksukengät
Paita: Tierra Correspondent – pitkät hihat suojaavat auringolta ja hyttysiltä, lisäksi paita on ruotsalaiselta valmistajalta, ja kuivuu nopeasti
Lippis: Joku random

Sukat: Merinovarvassukat
Gaitersit: Dirty Girl – suojaavat sukkia roskilta ja mudalta
Aurinkolasit: Omilla vahvuuksilla

Rintaliivit: Icebreaker – kevyet ja merinoa, joka ei haise niin karmivalle hikoillessa

GPS-kello: Suunto 9

Aluhousut: Flora Merino – ensimmäiset löytämäni alkkarit jotka eivät tunkeudu kävellessä persvakoon

Silmälasit: Ymmärrettävästi ei yhtäaikaa päässä arskojen kanssa, mutta lisäsin ne tähän listaan silti

Tuulitakki: Qechua Speed Hiking – halppistakki jonka löysin Decathlonista, painoa alle 100 g

Housut: Salomon Wayfarer Alpine – melko kevyet, lähes tuulihousumaiset vaellushousut.

Pakatut vaatteet

Takki: Patagonia puff – lämmin takki on käytännöllinen leirissä, ja lämpö-paino -suhteeltaan erinomainen. Synteettinen ei mene muodottomaksi kastuessaankaan

Tuulihousut: As Tucas – ultrakevyet tuulihousut, joita voi käyttää jos on vähän lämpimämpi sää, mutta silti suojautua hyttysiltä

Sadetakki: OR Helium II Men’s – ihan ok mutta kaipaisi säädettävää kiristintä huppuun

Sadekiltti: ULA – kätevämpi ja kevyempi kuin sadehousut, joita ei kuitenkaan jaksaisi pukea ja riisua

Buffi: Lightweight Merino Wool

Nukkumishousut: Svala leggins – kärsämäkeläistä laatutyötä

Nukkumispaita: Joku vanha XXL:stä ostettu merinopaita

Nukkumissukat: Kevyet merinosukat, joilla voi hätätilanteessa vaeltaa viimeisenä päivänä ennen sivistykseen saapumista

Aluhousut: Engel Merino tai Flora Merino -kahdet, en luota että saan niitä joka päivä kuivatettua

Hyttysverkko: Phoxx Mosquito Head Net – hyttisiä riittää pohjoisessa

Ekstra sukat: Halppismerinovarvassukat

Sadehanskat: Omm Kamleika, ei täydelliset mutta suojaavat vähän sateelta

Hanskat: Hellner Running Glove – fleecehanskat. Lisäksi lähetän ehkä Saltoluoktaan toiset hanskat Kebnekaiselle kiipeämistä varten.

Fleece: Montane Allez Micro – ultrakevyt fleece

Pipo: Kari Traa Merino

Keittiö ja ruoanlaitto

Keitin: Soto windmaster

Aterimet: Toaks Titanium-lusikka pitkällä varrella

Astiat: Wildo Fold-a-cup -kuppi ja lautanen, koska sherpa kantaa kattilan, niin etten voi itse syödä suoraan siitä kuten yksinvaelluksella teen

Pussi ruokia varten: ICA:sta ostettu pesupussi

Vesipullo: 1 – 1,5 litran kapasiteetti
Sytytin: Bic

Kaasua: 250 g kanisteri, pari ylimääräistä lähetetty paketeissa

Vedenpuhdistustabletteja: Micropure, varmuuden vuoksi

Veitsi: Deejo-miniveitsi

Lisäksi muutama kuivamuonapussi per päivä, pähkinöitä, patukoita, kuivattuja hedelmiä ja muuta popsittavaa, pikakahvia ja puurohiutaleita. Osa lähetetään paketteina Jäkkvikiin ja Saltoluoktaan. Matkan varrelta saa myös ostettua ruokaa rajallisista STF-kauppojen valikoimista, eli enempää kuin 4-5 päivän ruokaa ei tarvi kantaa kerralla mukana.

Elektroniikka

Powebank: Anker 10 000 mAh

Puhelin: Samsung S8 – toimii myös kamerana, kirjastona ja karttojen backuppina

Kuulokkeet: Jotkut halvat paskat Urbanearsilta

Latausjohdot puhelimelle, powerbankille ja gps-kellolle zip-lock -pussissa

Hygieniatuotteet

Aurinkorasva

Leukotape jalkojen teippaukseen + bleed stopper akuutteja nenäverenvuotoja varten (krooninen ongelma)

Hammasharja – sahattu pienemmäksi, jotta mahtuisi zip lock-pussiin

Hammastahna – minipakkaus

Käsidesi

Neula + lankaa

Huulirasva

WC-paperia pakattuna zip-loc -pussiin

Resorb-pusseja akuuttiin nestehukkaan

Vitamiineja: C + B12, sekä suolatabletteja

Korvatulpat – hyttysten ininää ja rasittavien ihmisten ääniä vastaan

Kynsisakset

Pinsetit

Hammaslankaa

Muuta

Vaellussauvat: Black Diamond trail Ergo Cork + kärkisuojat

Kakkalapio: Deuce of Spades – koska älä jätä p-aa näkyville luontoon!

Kynä + vihko

Silmälasikotelo

Suojapussi quiltille: Sea to Summit UL 13 litraa

Repun sateensuoja: Gossamer Gear Polyeten repun sisäpuolelle

Kartta: Friluftsatlas Kungsleden

Roskapussi

Lompakko: Ziplock-pussi

Ylimääräinen pullonkorkki – koska ne menee aina hukkaan

Pyyhe: Tätä en ota yleensä mukaan vaellukselle, mutta mahdollisia saunakäyntejä varten pakkasin mukaan pienen harsokankaan, jota voi käyttää myös huivina tai teltan kuivaamista varten.

Mukaan otettavaa ruokaa ja vettä ei yleensä lasketa ns. peruspainoon, mutta kantanen mukana noin litran vettä ja korkeintaan neljän päivän ruokavaraston. Kaksi ruoka-, juoma- ja provianttipakettia lähetimme eilen Jäkkvikiin ja Saltoluoktaan. Systembolagetin tuotteita voi myös tilata Ammarnäsiin ja Jäkkvikiin.

Koko lista painoineen (kyllä, jokaisen tavaran painon merkitseminen kuuluu kevytretkeilyn perusteisiin):

Koko päivitetty lista nähtävissä täällä: https://lighterpack.com/r/qyp25o

Suositeltu

Cov-19 ja suunnitelmanmuutoksia

Kuten monille muille tämän vuoden PCT-vaeltajille Corona-virus on tuottanut muutoksia suunnitelmiin. Kaliforniassa on ulkonaliikkumiskielto (tai ainakin melkein). Viime viikolla PCTA (Pacific Crest Trail Association) lähetti kaikille tämän vuoden PCT-vaeltajille viestin, jossa heitä pyydettiin perumaan tai siirtämään PCT-läpivaellusta. Käytännössä tämä tarkoitti kaikkien NoBojen vaellussuunnitelman peruuntumista. Muutama hullu uhmaa kieltoja ja ovat vaeltamassa siitä huolimatta, mm. tyyppi joka juuttui St. Jacinto-vuorelle lumimyrskyyn ja kuoli siinä. Vaeltaja oli tipahtanut alas jäiseltä polulta.

Myös SoBojen suunnitelmat tuleva muuttumaan mitä todennäköisimmin. SoBo-kauden alkuun on enää alle kolme kuukautta jäljellä, ja siinä ajassa virusta tuskin tullaan selättämään. Moni kansallispuisto on suljettu nyt, samoin kaupungit joissa vaeltajat käyvät täyttämässä varastojaan. Vaeltajat ovat erittäin potentiaalisia viruksenlevittäjiä, koska he ovat jatkuvasti liikkeessä ja käyvät levittämässä virusta hotelleissa, posteissa, kaupoissa ja muissa julkisissa tiloissa, vaikka suurin osa ajasta ollaankin poissa sivistyksestä.

Tämä tietenkin v-ttaa ihan hitosti meitä, jotka olemme laittaneet kaiken likoon läpivaelluksen vuoksi. Ei ole hirveän hauskaa pistää elämän suurinta tavoitetta jäihin ja ollakin loppuvuosi töissä konttorissa. Tiedän toki, että monet ihmiset menettävät paljon enemmän ja tämä on luksusongelma, mutta ei se nyt jaksa tarpeeksi lohduttaa tässä tilanteessa.

Osa ruotsalaisista vaeltajista oli jo ehtinyt lentää USA:an ja aloittaa vaelluksen. Osa keplotteli vielä itsensä rajojen sulkemisen jälkeen Meksikon kautta maahan, vain joutuakseen keskeyttämään vaelluksen ennen kuin se oli alkanut. Yritän miettiä suunnitelmia kuitenkin laajemmin kuin vain ”miten minä pääsen läpivaeltamaan” – on ihan järkevät perusteet sille miksi koko maailmassa ihmisten liikkumista rajoitetaan, ja jos suositus on olla menemmättä vaeltamaan niin sitä suositusta kannattaa silloin noudattaa.

Mitä siis tapahtuu nyt? Seuraan vielä tilanteen kehittymistä, mutta olen 98% varma että PCT:n läpivaellukselle en tänä vuonna pääse. Vaellus siirtynee siis seuraavaan vuoteen. Aion kuitenkin tehdä B-suunnitelman pitkähköä vaellusta varten tänäkin vuonna, jos siihen on mahdollisuus.

Suositeltu

PCT-tapaaminen

Viikonloppuna tapahtui kolme PCT:iin liittyvää asiaa: sain vaellusluvan hyväkyksyttyä, kävin PCT Sweden-tapaamisessa ja tein vuoden ensimmäisen ulkonayöpymisen.

Virallinen aloituspäiväni on nyt 24. kesäkuuta. Se tarkoittaa että aloitan Hart’s passilla Washingtonissa tuona päivänä, kävelen 45 km pohjoiseen Kanadan rajalla olevalle PCT-monumentille, ja sieltä lähden kävelemään takaisin kohti Meksikoa. En ole vielä kuullut toisesta henkilöstä, jolla on sama aloituspäivä, mutta heitä on enimmillään 14. Eräs ranskalainen oli saanut 25. päivä ja halusi mieluiten aloittaa jonkun toisen kanssa, koska pelkää lunta niin paljon.

Löysin myös sattumalta PCT Ruotsi-ryhmän, ja heillä oli sattumalta eilen tapaaminen, jonne menin mukaan. Paikalla oli noin kymmenen henkilöä entisiä ja tulevia PCT:n läpivaeltajia. Mukana oli myös eräs vaeltaja, jota olen seurannut Instassa pitkään, hän vaelsi ensin Kungsledenin, Te Araroan, sitten PCT:n, CDT:n (USA:n keskivaltioiden läpi menevä läpivaellus, Continental Divide Trail), ja aikoo vielä tänä vuonna kävellä Appalachian Trailin, eli suorittaa ”Triple Crownin”.

Oli todella inspiroivaa tavata ihmisiä, jotka eivät kysele miksi ihmeessä se reitti on pakko kävellä kokonaan. Heistä PCT:n käveleminen oli elämäämullistava kokemus, ja parasta mitä he olivat ikinä tehneet. Kuulimme myös aika kauheita juttuja reitiltä, mm. kuinka eräs bussiin tullut mummo oli oksentanut kun siellä olevat vaeltajat olivat haisseet niin pahalta, tai kuinka vaeltajat joutuivat odottamaan reitin varrella viikkokausia lihasrasitusvamman takia. Myös kauheista jokienylityksistä ja lumimääristä puhuttiin, useimmat näitä koskevat enemmän NoBoja kuin meitä SoBoja. Paikalla ei ollut yhtään muuta SoBoa, en ole vielä kuullut kenestäkään ruotsalaisesta, joka olisi menossa siihen suuntaan. Suomalaisia on tietääkseni menossa ainakin kaksi.

Olen lukenut reitistä niin paljon, että aivan täysin uutta tietoa en saanut vaeltajilta. Oli kuitenkin todella inspiroiva tavata heitä, istua jämähdin samaan paikkaan 4,5 tunniksi enkä halunnut edes käydä vessassa, koska en halunnut missata yhtään PCT-juttua. Aihealueet liipaisivat myös CDT:tä. Aloinkin miettiä onkohan kukaan suomalainen vaeltanut CDT:ia?

Tärkein illan aikana painotettu juttu oli se ettei kannata ylisuunnitella vaellusta, esim. kuinka monta kilometria päivässä kävelee. Alussa ei ainakaan kannata kävellä yhtään liikaa, vaan ottaa rauhallisesti (SoBoilla tosin aikapainetta on hieman enemmän, ja korkeuserot astuvat kuvioihin heti ensimmäisenä päivänä). Myös ruokapaketteja ei kannata lähettää liikaa, koska paketin päämääränä olevaan kaupunkiin saapuu kuitenkin aina joskus lauantai-iltana, ja posti on kiinni sunnuntaisin.

Myös Post-Trail Depression eli vaelluksenjälkeinen masennus tuntuu olleen jokaisella. Yksi vaeltajista oli matkustanut t-banalla kotiintultuaan, menettänyt hermot kahden pysäkin jälkeen ja poistunut metrosta ulos itkemään. Kun reitillä ei ollut kenenkään mukaan yhtään päiväää joka olisi ollut ahdistava tai surkea, vaikka joitakin stressaavia asioita tapahtuikin. Toisin kuin arkipäivässä.

Eilen aloitin Nuku yö ulkona-haasteen, jossa nukutaan joka kuukausi vähintään yksi yö ulkona. Koska en ollut ehtinyt tammikuussa ulos nukkumaan iski hieman paniikki, kun viikonloppu oli kuukauden viimeinen. Telttojeni puuttuvat osat eivät vieläkään ole tulleet USA:sta, joten jouduin lainaamaan työkaverin paskan halpisteltan. En jaksanut lähteä PCT-tapaamisesta kauempaa iltamyöhällä, vaan kävelin lähettyvillä olevaan Flottsbron hiihtokeskukseen (joka on nyt lumenpuutteesta johtuen kiinni) ja nukuin siellä. Läpikulkemallani alueella puskaraiskattiin viime viikonloppuna nainen, joten olin hieman paranoidi kun kävelin pimeän metsän läpi ulkona. Raiskaajat onneksi harvemmin jaksavat vaeltaa uhrinsa perässä pitkästi metsiin, vaan tyytyvät raiskailemaan kotona ja kaupunkialueilla. Minulla oli kuitenkin mukana puolustussuihke, jolla voi täräyttää mahdollista hyökkääjää naamaan ja värjätä tälle muutamaksi päiväksi uv-värit naamaan.

Maa oli jäässä, joten en saanut teltan kiiloja kiinni maahan (enpäs ole ennen pohtinutkaan miten jäisessä maassa saa ei- itsestäänseisovan teltan pystyyn). Teltta lepatti sitten kivasti yöllä yltyvässä tuulessa, ja katosta tipahteli päähän vesitippoja, joita muodostui kondensaation takia.

Toivottavasti tämä oli viimeinen halpisteltassa yöpymäni yö ja saan omat telttani kuntoon helmikuun aikana!

Suositeltu

Guruvaeltaja joka eksyy takapihalla

Vietin viikonlopun tehokkaasti sekä ensimmäisellä lihastreenillä kuukausien tauon jälkeen, kotibileissä että vuosikymmenen ensimmäisen vaelluksen parissa. Uudenvuoden lupaukseni on etten kieltäydy mistään kutsuista, joten ”jouduin” sitten osallistumaan pippaloihin työkaverin kutsumana. Jouduin myös juomaan siellä suunniteltua enemmän, kun juomia tarjottiin, ja syömään puoliksi syötyjä vegohotdoggeja. Ne olivatkin oikein kivat muuttopippalot. Jossain vaiheessa keittiössä kiersi huhu, jonka mukaan olisin menossa vaeltamaan jotain hurjan pitkää reittiä. Sen jälkeen ihmiset tulivat aivan vaikuttuneina kyselemään reitistä, ja olivat aivan otettuja pelkästä aikeestani vaeltaa niin pitkästi. Huom! kyseessä eivät olleet vaellusharrastajat, tosin ainakin yksi (hieman hamppua polttanut tyyppi tosin) vaikuttui niin tästä suunnitelmasta että hän kutsui minua inspiraatioksi ja aikoi laajentaa sienestysharrastustaan myös vaellukseen (en kysynyt millaisista sienistä oli kyse). Minulta kyseltiin myös vaellusneuvoja kuin olisin erikoisasiantuntija, vaikka vastahan itse aloitin useamman päivän vaellukset. Aloin tuntea jo hieman painetta kun tutut ja tuntemattomat suhtautuvat kuin olisin lähdössä kuukävelylle.

Myös töissä kerroin hr-pomolleni ja firman pomolle lähtöpäivästä, ja virallisesti nyt viimeinen työpäiväni ennen reissua on 18. kesäkuuta. Toimistolle palaan 1. joulukuuta. Joudun myös kertomaan matkasta huomenna viikkokokouksessa, tosin suurin osa työkavereista taitaa jo suunnitelmasta tietää. Eräs työkaveri oli myös suunnitelmasta kuullessaan ”imponerad” ja kehui taas että ”oletpas rohkea!”, tiedä häntä miten tämä pitäisi tulkita. Hän myös kyseli reitistä ja ei ymmärtänyt miksi reitti pitäisi vaeltaa kokonaan, miksi en esim. kävelisi hitaasti ja vähemmän, koska tällöinhän vaeltaminen on paljon mukavampaa. Niin, mukavinta varmaan olisi ajaa taksilla reitille, käydä katsomassa vähän maisemia ja ajaa takaisin mukavaan porealtaalla varustettuun hotelliin. Mukavuus ei ehkä ole ykköstavoite tällaisella vaelluksella, vaikka toisaalta mikään ei ole mukavampaa kuin saada rojahtaa telttaan yli 30 km vaelluspäivän jälkeen, ja kulahtanut vaellusruokakin maistuu aivan 3-tähden Michelin-ravintolan aterialta.

Tänään aloitin vaelluskauden, kun sääkin oli tammikuuksi poikkeuksellisen lämmin (noin 5 astetta plussan puolella). Aurinkokin oli esillä, ja vaeltamani Huddingeleden oli paikoitellen aivan täynnä vaeltajia, tai no ehkä tarkemmin määriteltynä mukavuudenhaluisia grillaajia. Puhelimeni akku on mennyt jotenkin tehottomaksi, ja ei kestänyt montaa tuntia ennen kuin puhelin taas kuoli. Onneksi olin ladannut gpx:n gps-kellooni, muuten olisin ollut aivan hukassa. Reitti tosin on aika hyvin merkitty.

Tavoitteenani oli mennä 15 km Flottsbron mäelle, ja kävellä sieltä kotiin. Kuitenkin jossain Vårbyn kohdalla reitti yhtäkkiä päättyi tietöiden takia ja jouduin kiertämään muutaman kilometrin ylimääräisen reitin. Tämän takia olin myöhässä aikataulusta. Olin myös unohtanut ottaa sytkärin, joten jouduin syömään ruokani kylmänä. Sytkäri tai kaasu puuttuu AINA.

Alkoi tulla jo pimeä kun lähestyin Flottsbrota – eikä minulla ollut otsalamppua, koska a) en ollut löytänyt sitä ja b) minun piti olla jo perillä ennen pimeää. Kävelin paniikissa ja yhtäkkiä minua ympäröi parisenkymmentä (!!!) ärhäkkäästi haukkuvaa perhoskoiraa. Huusin vain että ”Helvetti” ja yritin huitoa niitä sauvoilla pois kimpustani. Ne olivat jonkun pariskunnan (koiratehtailu?) koiria, ja he etsivät pimeässä jotain kadonnutta koiraa (mistä pirusta yhden koiran puuttumisen edes huomaa sellaisessa joukossa?). Olin jo noin kilometrin päässä Flottsbrosta, kun päätin ettei pilkkopimeässä ole järkeä jatkaa keskellä metsää, puhelimeni oli kuollut enkä voinut tarkistaa pääseekö sieltä eteenpäin Albyhyn vai onko palattava vielä sama metsäreitti takaisin. Niinpä luovutin ja kävelin kolme kilometriä takaisin Vårbyhyn, jossa korvasin kulutetun energian spontaanisti tapojeni vastaisesti Maxissa.

Vaelluspäivän saldo oli noin 21 kilometria, muutama kilometri suunniteltua pidemmästi.

Suositeltu

PCT lupa ja aloituspäivä

Tiistaina 29. lokakuuta oli vihdoin virallinen ”Permit day”, eli päivä jolloin Pacific Crest Trail Association avaa järjestelmän, jota kautta läpivaelluslupaa on mahdollista anoa maalis-toukokuun välille. Koska Sierra Nevadassa on vielä paljon lunta noin kesäkuun puoliväliin saakka, ja koska Washingtonissa tulee ensilumi yleensä jo lokakuun alussa on vaellus ajoitettava niin, että Sierran alkuun (eli Kennedy Meadowsiin) saavuttaisiin vasta aikaisintaan kesäkuun puolivälissä, mutta vaellus ehdittäisiin suorittaa ennen lokakuuta tai ainakin ennen isompia lumipyryjä.

Tiesin jo etukäteen että kaikki ns. parhaat päivät eli huhtikuun ja sitä lähinnä olevat päivämäärät tulevat menemään heti, joten olin tuhansien muiden hakijoiden tapaan kyttäämässä PCTA:n portaalissa heti kun haku avattiin kello 10.30 Pacific-aikavyöhykkeen aikaa eli puoli seitsemältä illalla Ruotsissa. Siellä sivustolle saapunut saa arvotun jonotusnumeron, ja päästyään jonossa sijalle 0 voi valita jäljellä olevista aloituspäivistä haluamansa ja anoa sitä.

Olin kirjautunut järjestelmään kahdella tietokoneella, mutta monella muulla oli ilmeisesti huomattavasti enemmän kirjautumislaitteita, koska lopulta jonossa oli 13 000 kirjautujaa. Minä sain toisella tietokoneella sijan 8000+, ja toisella 7000+. Lupia myönnetään siis syksyllä 35 kpl/päivä, eli yhteensä reilut 3000. Loput 15 myönnetään toisessa haussa tammikuussa.

Jouduin siis jonottamaan yli kolme tuntia ennen kuin oli minun vuoroni valita päivämäärä. Tässä vaiheessa tiesin jo PCT:n FB-ryhmän kautta, että huhtikuun paikat olivat loppu, niin myös maaliskuun viimeiset viikot. Kun pääsin järjestelmään toukokuun alkuviikoilla oli vielä yksi paikka, mutta klikattuani sitä järjestelmä sanoi päivän olevan varattu.

Lopulta ehdin juuri ja juuri varaamaan toukokuun 22. päivän. Se on aivan järkyttävän myöhä päivämäärä, olisin halunnut aloittaa reitin mieluiten huhtikuun alussa, niin että voin vaeltaa hieman lyhyempiä päiviä alussa. Toukokuun lopussa aloittaminen tarkoittaa sitä, että reitin ensimmäinen osio, joka on aavikkoa (vaivaiset 1300 km) tulee olemaan infernaalisen kuuma. Edes californialaiset eivät suosittele vaeltamaan reitillä silloin. Vesilähteet saattavat olla kuivuneet, joten varalta mukana on kannettava vähintään 7 litraa vettä – mikä tarkoitta lisäpainoa rinkkaan. Lisäksi pahin pelkoni eli kalkkarokäärmeet ovat vauhdissa juuri tuolloin – joudun varmaan tarkastamaan paikat hysteerisinä joka kerta kun käyn paskalla tai istahdan alas. Toisaalta Sierran lumi on varmaan sulanut jo tarpeeksi, mikä on hyvä koska flip floppaaminen eli poistuminen reitiltä pidemmäksi aikaa on nyt kielletty Sierra Nevadan osalta, tai ainakin joutuu hankkimaan uuden luvan reitille jos siltä poistuu pidemmäksi aikaa – mitä voi joutua tekemään jos lumimäärät ovat aivan hirveitä tai toteaa kesken reitin lumen sulamisjokien tulvivan vielä aivan ylitsepääsemättöminä.

Reitin kävely 4,5 kuukaudessa tarkoittaa sitä että joka päivä on käveltävä 30 kilometria – keskimäärin. Siihen sisältyvät siis myös päivät joina ei vaella ollenkaan, käy kaupungissa tankkaamassa, pesemässä pyykkiä, lähettämässä postipaketteja, parantelemassa mahdollisia vammoja tai on sairaana. Käytännössä joudun siis marssimaan koko ajan 40-50 kilometrin päiviä, jos aloitan reitin tuona päivänä.

Aion ostaa lentolippuni niin että voin vaihtaa päivämäärää, ja kyttäilen tulevina kuukausina mahdollisia peruutuspaikkoja. Valitettavasti muitakin kyttääjiä on paljon, koska moni ei saanut aloituspäivää ollenkaan – reitti on tänä vuonna suositumpi kuin koskaan. Vaihtoehto B olisi siirtää matkaa heinäkuulle ja kulkea se pohjoisesta etelään – silloinkin reitti on kuljettava noin neljässä kuukaudessa, mutta ainakin silloin säät olisivat hieman suopeammat, eikä Sierra Nevadassa ole paljoa lunta enää/vielä syys-lokakuussa. Toisaalta eteläänpäin vaeltajia on niin paljon vähemmän, että se tarkoittaisi melko yksinäistä vaeltamista, ja kaiken lisäksi reitin aloittamista Washingtonin vuoristossa, joka on yksi reitin vaativimmista osioista.

Jään miettimään asiaa Turkin vaellusreissuni ajaksi. Lauantaina lennän siis Turkkiin ja vajaan kuukauden vaelluksen aloitan sunnuntaina tai maanantaina.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 15:1, 16:2 ja PCT-vinkkejä

Viime viikonloppuna liityin taas Meetup-vaellusryhmän tapaamiseen, jossa vaellettiin Sörmlandsledenillä. Ryhmä on vaellusryhmä, jonka tapaamisiin saa vapaasti osallistua, ja jonka tapaamisia saa myös vapaasti järjestää jos huvittaa. Tämän vaelluksen ukrainalainen vetäjä on himovaeltaja, joka kävelee yleensä ihan järjetöntä vauhtia, joten ajattelin että hänen järjestämälleen vaellukselle osallistuminen on hyvää treeniä. Aloitimme ja päätimme tämän 35 kilometrin vaelluksen Läggestan asemalle, jonne pääsee Tukholmasta SJ:n junilla.

Vaelluksella oli myös yksi vaeltaja, joka oli juuri tullut PCT:n läpivaellukselta. Haastattelin tietysti häntä varusteista, kokemuksista ja suosituksista. Hän sanoi kadehtivansa minua, koska minulla vaellus oli vielä edessä. Tuollaisen vaelluksen jälkeen ei pysty lopettamaan vaeltamista ainakaan heti, vaan hän oli suunnitellut heti uusia lyhyempiä vaelluksia.

Ainakin seuraavia kokemuksia hänellä oli reitiltä:

  • Tarppi riitti hyvin majoitukseksi, paitsi Washingtonissa (jossa sataa aina vettä ja/tai lunta). Suuren osan reitistä hän nukkui taivasalla. Hän käytti itse asiassa ponchotarppia, mikä on aika ekstremeä.
  • Yksi karhuhavainto ja useita kalkkarokäärmeitä. Ei puumahavaintoja, yksi punailves. Eläimet reitillä eivät ole vaarallisia. Ihmiset ovat asia erikseen.
  • Hanki kevyemmän mallin karhukanisteri Sierralle jos mahdollista, vaikka se onkin kalliimpi. Kanisterin voi vuokrata Kennedy Meadowsista ja jättää Sierra Cityyn.
  • Aloita aiemmin. Tämä vaeltaja oli aloittanut vaelluksen vasta toukokuun puolivälissä ja suorittikin sen neljässä kuukaudessa, huolimatta giardiasta ja jostain ”henkisistä syistä” jotka pakottivat hänet välillä pois reitiltä. Koska hän ei filtteroinut vettä giardiaa voikin reitillä odottaa, se on todella yleinen. Itse aion filtteroida tai käyttää puhdistustabletteja kaikkia juomavettä varten. Hänestä reitin aloittaminen huhtikuun alussa tai maaliskuun lopussa on liian aikaisin, koska silloin vain jumittuu jonnekin odottamaan Sierran lumimyrskyjen loppumista.
Kuva: PCTOregon
  • Käy vaeltamassa Yosemiten-kansallispuistossa. Vaikka PCT sivuaa osittain Yosemitea kuulemma parhaita paloja ei itse reitillä näe. Hän kuitenkin suositteli ehdottomasti olemaan kiipeämättä vaaralliselle Half Dome-vuorelle, josta tipahtaa joku vuosi kuoliaaksi pari ihmistä.
  • Mikään ruoka ei riitä lopulta. Hänelle ”vaeltajannälkä” iski kunnolla Sierra Nevadan jälkeen, tällöin hän söi ruokansa puolessa ajassa siitä mitä oli suunnitellut. Kuitenkin hän laihtui 15 kiloa matkan aikana (giardialla voi olla osuutta asiaan, laihduin itse 10 kiloa kahdessa viikossa Intian-reissulla kun minulla oli mahdollinen giardia). On mahdotonta kantaa tarpeeksi ruokaa mukanaan, jos tankkauspaikkojen välillä on esimerkiksi 6 päivää.
  • Itsensä etukäteen lihottaminen on hyödytöntä. Tätäkin joku vaeltaja oli yrittänyt, joutuen keskeyttämään vaelluksen 2 viikon jälkeen koska oli niin huonossa kunnossa. On tärkeämpää treenata vaeltamista kuin koittaa väkisin saada varakiloja matkalle – ne joutuu kuitenkin kantamaan mukanaan, mikä taas puolestaan kuluttaa enemmän kaloreita.
  • Cold-soaking on itsensäkiduttajille. Tämä vaeltaja kantoi mukanaan pientä keitintä koko matkan, ja niin itsekin aion tehdä, vaikka monet vaeltajat vain ”kylmähauduttavat” ruokansa jossain muovikanisterissa säästääkseen keittimen painon.
  • Hän suositteli myös useita kaupunkeja, joista en muista puoliakaan. Ainakin North Sierra city ja Big Bear olivat hyviä, Mike’s placea kannattaa välttää koska siellä on erittäin epäystävällistä väkeä – toisaalta paikka on ainoa paikka josta saa haettua vettä ennen pitkää Mojaven aavikkoa. Myös monet postikonttorien työntekijät vaikuttivat epäystävällisiltä.
  • Ruokapaketteja ei tarvi lähettää vielä Californiassa, mutta sen jälkeen ilmeisesti kannattaa, koska reitti kulkee vain pienten paikkojen/kylien läpi, ja niissä on rajoitettu valikoima ja ylihinnat. UPS on parempi kuin USA:n postilaitos, ja myös Amazonista voi tilata ruokapaketteja odottamaan seuraaviin pysähdyspaikkoihin.
  • Monille vaeltajille PCT on vain pubikierros, joten monet vaeltajat vetävät paljon viinaa ja huumeita reitillä. Kuulostaa raskaalta yhdistettynä 4300 km vaellukseen, mutta nuorena jaksaa…
  • Vaikka reitillä kulkee melko paljon porukkaa (tänä vuonna koko reitin käveli noin 1000 ihmistä) kaikki päätyvät jotenkin kävelemään samaan tahtiin, joten voi olla ettei pohjoispäässä näe päiväkausiin ketään nobo:ja (pohjoiseen päin käveleviä), koska he kävelevät samaan tahtiin päivän tai pari edellä tai jäljellä. Jos pysähtyy esim. johonkin kaupunkiin voi yhtäkkiä tavatakin ihmisiä, jotka viimeksi tapasi 3000 km aiemmin.
  • Ihmisten ystävällisyys on aivan ällistyttävää (paitsi esim. postin ja Mike’s placen työntekijöiden). Polkuenkelit järjestävät ruokaa ja juomaa keskelle metsää vaeltajia varten, kuskaavat heitä ilmaiseksi ja usein esim. ravintolassa seuraavan läpivaeltajan ruoka on jo valmiiksi maksettu. Monet enkelit kuskaavat vaeltajia ilmaiseksi, majoittavat heitä kotonaan, laittavat näille ruokaa ja pesevät jopa näiden pyykit.
  • Jos pystyy kävelemään 30 kilometria päivässä pystyy kävelemään koko reitin fysiikan puolesta. Reitin aloittaa monta amerikkalaista, jotka eivät ole eläissään kävelleet metriäkään ja joilla on aivan liian painavat reput. Koska tämä vaeltaja pystyi kävelemään alussa 30 kilometrin päiviä, käveli hän loppumatkasta 50-60 kilometrin päiviä. 9-10 tuntia treeniä päivässä tekee ihmeitä kunnolle.

Kaiken kaikkiaan tämän vaeltajan sanat vahvistivat sitä mitä olin jo aiemminkin lukenut reitistä, mutta hän uskoi ettei minulla olisi ongelmaa jaksaa vaeltaa reittiä – jos ei iske joku vamma, esim. yleinen nilkan nyrjähtäminen tai henkinen romahtaminen, joka ilmeisesti iskee aina jossain Pohjois-Kalifornian tai Oregonin paikkeilla.

Suositeltu

”Eikö sinua pelota naisena” ja muut kysymykset – FAQ Pacific Crest Trail

Koska usea ei ole koskaan kuullutkaan läpivaelluksesta tai PCT:sta, tässä vastauksia muutamiin kysymyksiin, joita minulle on esitetty useastikin.

Kenen kanssa sinä sinne menet? Lähteekö sinne muita? YKSINKÖ sinä sinne menet?!?!?

Jep, me myself and I. Enpäs ole sattunut löytämään seuraa joka haluaa vaeltaa yli 4000 kilometria, ja jonka kanssa haluaisin vaeltaa yli 4000 kilometria. Mutta no worries, NoBo (pohjoissuuntaan menevät) sesongin aikana reitillä ei voi välttyä muilta vaeltajilta, sillä päivää kohti myönnetään 50 reitin aloituslupaa – ja tämä kiintiö on yleensä aivan täynnä maalis-toukokuu – akselilla. Yleensä leiriytymispaikat ovat ainakin alkureitillä niin täynnä porukkaa että telttapaikan löytäminen on vaikeaa, ja reitti käy suositummaksi joka vuosi.

Entä jos sinulta ryöstetään lompakko?

En aio ottaa lompakkoa, se on turhaa painoa. Pankkikortti vedenpitävään pussiin ja varakortti matkaan. Backup-henkilölle ehkä kirjautumistunnukset mobiilipankkiin. Onhan tässä nyt hitto vieköön Lähi-Idässäkin selvitty! (Tosin, tilastollinen fakta, USA on vaarallisempi)

Entä jos sinun silmälasisi hajoaa? Kai nyt otat varalasit mukaan!

Läpivaelluksella tärkeintä varusteiden kanssa on yrittää pitää ne niin kevyinä kuin mahdollista. Ylimääräisille varavarusteille ei ole sijaa. Minulla on silmälasien lisäksi aurinkolasit vahvuuksilla. Piilolaseja en pysty käyttämään.

Eikö sinua pelota? Eikö sinua pelota lähteä NAISENA YKSIN tuollaiselle reissulle? Kyllä olet rohkea! MINÄ en kyllä viitsisi tollaiselle lähteä!

Tuntemattomien asioiden pelkääminen kuuluu ihmisen luontaisiin ominaisuuksiin. Minusta mikään ei ole pelottavampaa kuin elämätön elämä, viettää se istuen konttorissa ympäri vuoden. Naissukupuolella ei ole tilastollisesti suurempi riski tulla kolkatuksi amerikkalaisilla vaellusreiteillä kuin miehillä, joten koko kysymys on epärelevantti ja perustuu stereotypioihin naisesta heikompana sukupuolena. Naisten keho itse asiassa soveltuu keskimäärin hyvin pitkän matkan juoksuun ja kävelyyn, ja PCT:n aikaennätys on naisen hallussa, jos sukupuoli nyt on jonkun mielestä tärkein tekijä sen määrittämisessä voiko ihminen vaeltaa vai ei.

Onko seksuaalisen väkivallan pelko se sukupuolittunut tekijä, jonka takia juuri naisten pitäisi välttää yksin vaeltamista? Millä todennäköisyydellä raiskaaja etsii uhrinsa vaellusreitillä, eikä esimerkiksi kaupungissa? Suurin osa raiskaajista on raiskatun tuttavia, yleensä mies, poikaystävä, ex-partneri tai muu lähituttava. Suurin osa raiskauksista tapahtuu kotona. Jos naiset jättävät asioita tekemättä väkivallan pelon takia, eikö väkivalta ole juuri silloin onnistunut alistamaan naisen ja rajoittamaan tätä? Suurin osa raiskaajista on miehiä, miksi miehiltä ei kysytä ennen vaellusreissua: ”Eikö sinua pelota että raiskaat jonkun siellä?”

Aiotko nähdä jotain nähtävyyksiä?

PCT on yksi maailman kauneimmista vaellusreiteistä, joten niin voi sanoa. Koska päivässä on käveltävä keskimäärin noin 30 kilometria, reitiltä poikkeamisia ei kauheasti ehdi harrastaa. Reitti kulkee kuitenkin useiden kuulusien paikkojen ohi, esim. Eagle Rockin, Timberline Lodgen, Crater Laken, Yosemiten kansallispuiston, ja jopa Twin Peaksin metsien sekä Double R:n kahvilan lähistöllä. Suurin osa nähtävyyksistä on luonnonnähtävyyksiä, esim. kansallispuistoja, tulivuoria tai vesiputouksia.

Voinko tulla mukaan viikoksi? Voinko tulla vierailemaan reitille?

Muutama kaveri on ilmoittaunut että tulee moikkaamaan minua reitille. Kaunis idea, mutta kuten sanottu joka päivä on käveltävä keskimäärin 30 kilometria. Tämä ei jätä siis aikaa kaupungeissa hengailuun. Loppumatkasta päivän kilometrimäärä voi olla jopa 40 tai 50 kilometria. Jos siis aikoo hengailla kanssani on vaellettava tämä määrä päivässä – vuoristoista reittiä. Alkumatkasta on vaikea saada vaelluslupia, joita reitille tarvii, koska reitti on niin täynnä. On myös mahdoton arvioida missä kohtaa 4300 km pitkää reittiä olen minäkin päivänä tai viikkona. Jos vierailja liittyy reitille esim. heinäkuussa, olen tuohon mennessä kävellyt joka päivä 3-4 kuukautta 8-10 tuntia päivässä – voi olla aika vaikea jaksaa saman verran, jos ei itse ole treenannut viimeisten kuukausien aikana yhtä paljoa. Koska saan olla maassa vain 6 kuukautta, reitin jälkeenkään ei ole todennäköisesti aikaa jäädä hengailemaan Yhdysvaltoihin. Joten tervetuloa mukaan matkalle, mutta en pysty hidastamaan tahtia tai pitämään päivien taukoa, jos meinaan Kanadaan ajoissa.

Etkö voi matkustaa reitille laivalla?

Tämäkin olisi hienoa, mutta Tukholmasta San Diegoon ei ole ihan suoraa laivayhteyttä. Jos lähtisin esim. New Yorkiin laivalla ja sieltä maateitse koko maan halki San Diegoon, joutuisin varamaan matkaan ainakn 3-4 viikkoa enemmän aikaa/suunta, puhumattakaan budjetin laajentamisesta. On muutenkin hankala saada töistä vapaata puoli vuotta, joten tämä ehkä tekee asiasta hankalamman. Puhumattakaan siitä että olisin puolikuollut jo aloittaessani vaellusta.

Mitä siellä syödään? Eihän siellä voi kovin monipuolisesti syödä? Ei kai sinulla ole vara laihtua!

Kaupungeissa pääsee ravintolaan ja kauppaan, eli noin päivänä parina viikossa, mutta muuten mukana on kannettava ruokaa muutaman päivän tarpeisiin. Yhdistettynä päivittäiseen kävelymäärään ruoan pitää olla mahdollisimman kaloripitoista. USA:ssa on tarjolla paljon kuivattua ruokaa, lisäksi mukana pitää olla runsaasti kevyitä raskaskalorisia välipaloja kuten pähkinöitä ja patukoita. Itselle voi lähettää myös paremmin varustetuissa kaupungeissa postin kautta kuivaruokaa seuraavaan postiin. Suurin osa vaeltajista laihtuu jonkin verran, mutta ehkä tärkeämpää kuin lihottaa itsensä reittikuntoon on olla mahdollisimman hyvässä kunnossa ennen reitin aloittamista. Jos tahallaan hankkii kymmenen ekstrakiloa ennen reittiä ne on myös kannettava mukana kävellessä. Aion kuitenkin sijoittaa ja panostaa syömiseen, enkä elää patukoilla tai kylmällä ruoalla kuten jotkut ”stupid light” -vaeltajat tekevät – ja näyttävät keskitysleirin vangeilta Manning Parkiin saapuessaan.

Kai sinä otat aseen mukaan?

Tätä kysymystä esitetään amerikkalaisilla keskustelupalstoilla paljon. Kumpaanhan on suurempi riski, että joku pöljä amerikkalainen ampuu vahingossa toisen mukaansa ottamalla aseella, vai että kimppuun hyökkää karhu joka on pakko ampua?

Kai sinulla on kunnon vakuutus? Joka kattaa ruumiskuljetukset ja muut?

Otan kunnon vakuutuksen joka kattaa ”kaiken”, myös helikopterikuljetukset, joita en toivottavasti joudu käyttämään elävänä enkä kuolleena. Me kaikki tiedämme miten paska amerikkalainen terveydenhoitojärjestelmä on.

Eikö sitä voi vaan vaeltaa osissa?

Läpivaelluksen pointti on että se vaelletaan kerralta. Ei tunnu miltään once in a lifetime -seikkailulta kertoa vanhoilla päivillään että ”minä se kävin 10 vuoden ajan samalla reitillä vaeltamassa aina muutaman viikon”. Tällöin joutuisi myös vaeltamaan aina eri ihmisten kanssa, vaelluksella muodostuva ”reittiperhe” on eräs tärkeimmistä läpivaelluskokemuksista monien mielestä.

Otatko mukaan aurinkopanelin?

Olen tutkinut kyllä varusteasioita loputtomuuksiin asti, joten kiitoksia kaikista hyväntahtoisista päivävaeltajien varustevinkeistä. 99,9 % läpivaeltajista luopuvat aurinkopanelista, jos ovat sen erehtyneet ottamaan mukaan, koska reitillä ei paista todellakaan aina aurinko, aurinkoisessa paikassa ei ehdi pysähtyä 5 tunniksi lataamaan panelia ja sitä joutuu kuitenkin ottamaan varavirtalähteen mukaan – joten otan siis mukaan powerbankin, jolla voi ladata kännykän /gps-kellon useamman kerran kaupunkien välillä.

Mitä jos tulee karhu/murhaaja?

Jos karhu tulee vastaan niin pitää koittaa ottaa hyvä kuva ennen kuin se pätkii pakoon. Karhu ei halua syödä ihmisiä, vaan näiden ruokia. Tästä syystä karhujen esiintymisalueilla laitetaan ruoat ja roskat karhukanisteriin, joka pidetään yöllä kaukana teltasta.

Mitä vaellusmurhiin tulee Appalachian Traililla on murhattu yhteensä 12 ihmistä vuodesta 1974 lähtien. Verrattuna muuhun USA:aan tällä reitillä on 1000 kertaa pienempi riski tulla murhatuksi kuin muualla maassa. USA:ssa murhataan joka päivä 47,3 ihmistä. Tämäkin luku on minimaalinen siihen verrattuna miten paljon ihmisiä kuolee liikenteessä joka päivä (keskimäärin 102 – siis ei vuodesta 1974 lähtien tai joka vuosi, vaan JOKA PÄIVÄ) – vaarallisinta koko reitillä on siis tien ylittäminen.

PCT:llä murhia ei ole tiettävästi tehty, joten tilastollisesti siellä on 0 % riski tulla murhatuksi. Toisin sanoen jos menee USA:an niin turvallisin paikka on jossain metsässä, esim. PCT:llä. Esim. Suomessa murhataan vuosittain noin 100-150 ihmistä. Näistä uhreista 70% on miehiä. Yleensä surma tapahtuu kun sekä uhri että rikoksen tekijä ovat humalassa.

Yhteenvetona: On relevantimpaa kysyä autoilemaan tai baariin lähtevältä mieheltä kuin vaellukselle lähtevältä naiselta ”eikä sinua pelota?”.

Suositeltu

6 kuukautta virkavapaata?

Kerroin pomolleni läpivaellussuunnitelmastani. Hän kuten monet muut joille asiasta kerron ei varmaan tajunnut täysin mistä on kyse. Keskustelu meni suunnilleen näin:

Minä: ”Ajattelin kävellä ensi vuonna kuusi kuukautta. ”

Pomo: ”Ok. Onko se varmaa?”

Minä: ”No minun on haettava ensin aloituspaikkaa, se varmistuu vasta joulukuussa.”.

Pomo: ”Ok.”

Minä ”Elämä on lyhyt ja haaveita ei kannata siirtää loputtomiin, bla bla bla.”

Pomo: ”Ymmärrän. No onhan siihen vielä pitkä aika.”

Minä: ”Niin, ajattelin vaan tiedottaa hyvissä ajoin, voidaan puhua tästä lähempänä ajankohtaa.”

Pomo: ”Ok. Hyvä tietää.”

Kuva: PCTA/Owen Rojek

En nyt siis ole ihan varma saanko (tietysti palkatonta) virkavapaata, mutta työnkuvani kannalta ei ole täysin katastrofi vaikka olisin puoli vuotta poissa, asiat on periaatteessa järjesteltävissä niin että hallussani oleva projekti jää jäähylle tai hiljenee puolen vuoden ajan, tai joku muu tulee hoitamaan hommaa… Ainakaan täyttä tyrmäystä en saanut. Kollegat ovat pitäneet virkavapaita kirjan kirjoittamisia tai muita hommia varten, ja vanhempainvapaalla on yksi sun toinenkin. Toisaalta vanhempainvapaa on juridinen oikeus, läpivaellusvapaa ei toistaiseksi ole sitä 😀

Olen myös saanut luvan ottaa 4 viikkoa lomistani marraskuussa, jolloin kävelen Lykian reitin. Harvassa työssä tämä on mahdollista.

Kollegoista olen kertonut suunnitelmasta vain yhdelle, hän yritti keksiä miten voisin yhdistää työn ja vaelluksen. En usko että on realistinen tai miellyttävä tavoite yrittää paiskia töitä sen ohessa kun kävelee 30 kilometria päivässä autiomaiden ja vuoristojen läpi, ilman nettiyhteyttä ja vain satunnaisesti kaupunkeihin pysähtyen. Näistäkin pysähdyksistä suurin osa kulunee pyykinpesun, suihkussakäynnin, tankkauksen, ruokavarastojen täyttämisen ja muun reitin organisoinnin kanssa.

Suositeltu

Huddingeleden + Gålö Havtornsuddslingan

Olen kunnostautunut vaellustreenauksessa ja vaeltanut joka viikonloppu toukokuun puolivälistä (?) lähtien. Säät ovat olleet poikkeuksellisen hyviä, joten sateessa ei ole juuri tarvinnut rämpiä.

Viime viikonloppuna lähdimme poikakaverini kanssa vaeltamaan vasta pari kuukautta sitten avattua Huddingeledeniä. Hän ei ole himovaeltaja, joten tavoitteena ei ollut pitkä vaellus. Lähdimme vaellukselle Farstasta, ja muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme vaellusreitin, joka alkaa Trångsundista ja jatkuu Flemingsbergiin asti, yhteensä pituutta reitille tulee noin 80 km. Me kävelimme vain muutaman kilometrin ennen leiriytymistä Kvarnsjön-järvelle.

Reitti on hyvin merkitty, mutta mitään gpx:ää ei ollut olemassa, ja etäisyyksien arvioiminen oli vähän hankalaa. Löysimme järven, ja leiripaikan joka osoittautui oikein miellyttäväksi. Järvelle tuli myös myöhemmin illalla pari muuta vaeltajaa. Sää oli taas kuuma ja hyppäsimme järveen viilentymään. Telttailimme poikakaverin isän vanhassa klassisessa teltassa, jonka pystyttäminen kestää varmaan jotain tunnin. Taas osaa arvostaa nykyajan helppoja telttoja tämän teltan jälkeen. Järvellä oli mäkäräisiä, ja jotenkin ne onnistuivat päätymään telttaankin, niin että jouduin nukkumaan hyttysverkko päässä. Poikakaveriani ne eivät syöneet ollenkaan. Hän sen sijaan oli umpijäässä, koska nukkui ohuemman makuupussin ja huonompilaatuisen makuualustan kanssa kuin minä. Hän ei ollut myöskään tajunnut että makuupussi on lämpimämpi, jos sen laittaa kiinni.

Toisena päivänä jatkoimme vaellusta kohti Paratiisia, joka on suosittu vaelluskohde Tukholman eteläpuolella. Oli taas kuuma ja järviuinti tuli tarpeeseen, ennen kuin jatkoimme matkaa. Joka puolella oli porukkaa kuin pipoa, eikä meinannut löytyä edes paikkaa jossa pääsi käymään kakkosella ilman että joka puun takana pyörii jotain porukkaa.

Kaiken kaikkiaan ihan ok reitti, mutta ei ehkä maailman mielenkiintoisin.

Juhannusta lähdimme ”kaikkien” tukholmalaisten tapaan viettämään saaristoon. Olin onnistunut taivuttelemaan kaverini edes lyhyelle vaellukselle pelkän telttailun sijaan. Otimme junan Västerhaningeen ja sieltä bussin Gålöön, joka ei ole oikeastaan saari vaan niemi. Siellä hengailimme ensin Gålö havsbadetissa, jossa oli niin matala vesi että piti kävellä järjettömän pitkälle ennen kuin pääsi uimaan. Siinä vaiheessa jalat olivat jo niin jäässä että oli pakko palata takaisin ennen kuin oli ehtinyt edes pulahtaa veteen. Veden mataluudesta johtuen paikka houkutteli paljon lapsiperheitä. Saimme seurata draamaa, kun kaksi lasta olivat ajautuneet vesilelun kanssa kauemmaksi rannasta, ja joku mies lähti heitä pelastamaan. Heidän äitinsä sai jonkinlaisen hermoromahduksen lasten lopulta pelastuttua takaisin rantaan.

Söimme lounaan paikan ainoassa ravintolassa, siellä oli oikein hyvä buffet jossa oli tarjolla myös vegaanivaihtoehtoja. Menimme sulattelemaan ruokaa juhannussalon liepeille, ja siellä oli järjestetty lapsille (!) lätynsyöntikisa. Ei ehkä ihan tervein harrastus lapsille, mutta mitäpä ei viihteen vuoksi tekisi. Itse olimme liian täynnä pystyäksemme edes katsomaan kun toiset syövät överit, ja sen mukana tulevaa potentiaalista lasten oksentelua. Tässä vaiheessa toinen perhe oli hukannut kersansa, ja seurasimme kuinka kaksivuotiaalle etsittiin vanhempia. Seurueemme miespari pohtikin pitäisikö heidän käydä ilmoittautua vanhemmiksi – ehkä se olisi heidän ainoa mahdollisuutensa vanhemmuuteen? Vanhemmat löytyivät kuitenkin, ja juontajat joutuivat selittämään että kyseessä oli väärinymmärrys siitä kenen mukana kersa oli – ettei vaan kukaan luulisi että kyseessä olivat lapsen heitteillejättö!

Lähdimme vaeltamaan Havtornsuddenia päin, ja vastoin odotuksiamme niemelle oli pystyttänyt telttansa myös useampi juhannuksenviettäjä. Me löysimme kuitenkin lopulta tuuliselta rannalta paikan, johon voi pystyttää telttansa hieman kaltevaan asentoon. Kävelimme tämän jälkeen niemen nokkaan, ja jäimme hengailemaan vähemmän tuuliselle paikalle juoden viiniä, ja taisi pari meistä uskaltautua uimaankin. Rannan ohi ajeli veneilijöitä, ja taisi jossain vaiheessa hyljekin pistää päänsä pinnalle rannan lähettyvillä. Kun myöhemmin illalla soitimme kitaraa tulivat joutsenet hämmästyttävän lähelle rantaa kuuntelemaan ulinaamme – ne eivät varmaan ikinä olleet kuulleet sellaista tulkintaa Like a Virginista, tai ehkä luulivat että kyseessä on joku vieraan lajin avunhuuto?

Kun aurinko laski lähdimme takaisin tuuliselle telttapaikallemme, ja istuimme vielä rannassa hoilaamassa Susan Boylea ja muita kappaleita, joita ei olisi alkuperäisiksi tunnistanut. Telttamme viereen oli myös pystytetty jättiteltta, jossa luulimme olevan yöpyjiä, vaikka tosiasiassa he tulivat telttaansa vastan paljon myöhemmin ja puhuivat äänekkäästi yömyöhälle. Hieman soiteltuamme alkoi sataa, ja me menimme kavereidemme suurempaan telttaa keskustelemaan siitä pitäisikö pelata jatsia vai ei. Lopulta keskustelu kääntyi siihen että peleistä ei voi väkisin tykätä, eikä siihen voi käännyttää. Emme siis pelanneet mitään, vaan menimme lopulta nukkumaan.

Koko yön poikakaverini valitti taas kylmää, ja kun nousin katsomaan häntä näin että hän ei nukkunut makuualustallaan, joka oli rullautunut 45 asteen kulmaan teltan seinää vasten. Hän oli tajunnut sulkea makuupussin tällä kertaa – tosin nurinpäin. Jossain vaiheessa aamua huomasin että hänen jalkansa töröttivät ulos teltan aukosta, sen kaltevuus kun valutti telttailijan vähitellen alamäkeen. Hänestä sillä ei ollut väliä, sillä eihän hän palellut jaloista. Ehkä yleistä lämpötilaa olisi voinut auttaa teltan aukon sulkeminen. Ei ollut myöskään kumma että telttaan pääsi hieman muurahaisia. Mutta sehän on lähes pakollinen osa telttailua.

Hyvä vinkki ennen teltan pystytystä on tarkistaa, ettei maa ole kalteva. On myös käytännöllistä sulkea ainakin teltan väliverkko, niin etteivät jalat valu ulos teltasta.

Aamulla nukuimme pitkään ja keitimme pannukahvit, minkä jälkeen oli taas energiaa vaeltaa viimeiset kolme kilometria takaisin bussipysäkille. Myös niemen toinen puoli oli kaunis ja vehreä, aivan erilainen kuin kallioinen ja mäkinen niemen itäpuoli.

Ensi viikonloppuna vaeltamiseen saattaa tulla tauko, sillä joudun kirurgiseen hammasoperaatioon keskiviikkona.