Suositeltu

Juhannusvaellus Sörmlandsledenillä

Juhannuksena oli poikkeuksellinen helle, mutta vaelsimme Sörmlandsledenillä kuten lähes joka viiikonloppu tänä kesänä. Olen hyvää vauhtia kävelemässä jo toista kertaa ympäri reitin ”pääreittiä”, jonka pituus on yhteensä yli 650 km.

Otimme junan jo torstai-iltana Hälleforsnäsiin, ja teimme minimaalisen 1,5 km vaelluksen (tai tuskin sitä vaellukseksi voi kutsua) lähimmälle laavulle. Siellä istuimme syöden illallista ja viilensimme oluita järvessä. Laavun ohi kulki melko paljon lenkkeilijöitä, ja joku pari tuli laavulle kuhertelemaan vaikka olimme jo menossa nukkumaan laavun vieressä olevaan telttaamme.

Laskin että juhannusaaton reitillä on ainakin kymmenen järveä, joten päätin käydä uimassa vähintään seitsemässä niistä juhannuksen kunniaksi. Tämä operaatio osoittautui haasteellisemmaksi kuin luulin. Ensimmäisen pulahduksen tein jo heti aamuseitsemältä kiviseen lampeen, jonka vesi oli erityisen matalalla. Jo toinen järvi osoittautui vaikeaksi uintipaikaksi, sillä siinä ei ollut kunnon rantaa ja jouduin menemään järveen epämiellyttävien lumpeiden seasta upoten pehmeään pohjaan niin että en meinannut päästä järvestä pois.

Hällarenin lounastauolla jopa partnerini innostui pulahtamaan järveen, vaikkei hän ole mikään himouija. Yksi järvi osoittautui olevan paljon kauempana kuin Sörmlandsledenin opas väitti, ja kävelimme kilometrikaupalla ylimääräistä. Ranta osoittautui kauniiksi, mutta partnerini oli jo tässä vaiheessa hieman ärsyyntynyt siitä että talloimme järkyttävässä kuumuudessa vielä ylimääräisiä kilometreja.

Käveltyämme 31 kilometria tulimme Malmköpingiin, jonka campingalueella pääsimme syömään. Paikalle oli tullut avaruussukkulan kokoisilla asuntovaunuilla matkaavia perheitä, ja terassilla soitti hirveä trubaduuri, jonka tahtiin känninen Metallica-paitaan pukeutunut mies yritti koko ajan tanssia, mutta häntä kiellettiin tekemästä sitä, koska ilmeisesti juuri (yksinkin) tanssiessa Cov-19 leviää.

Jatkoimme vielä talsimista hyttysiä täynnä olevan metsän läpi, ja minun oli hypättävä toiseksi viimeiseen ”järveen”, vaikka se haisi aivan paskalta ja oli vielä hirveämpi kuin edellinen puoliksi umpeen kasvanut lammikko. Jälleen meinasin upota mustaan veteen, ja kumppani oli jo tässä vaiheessa nähtävästi ärsyyntynyt eikä halunnut seistä hyttysten syötävänä odottamassa uimiseni päättymistä.

Saavuimme hienon ja viidakkomaisen Henaredalenin luonnonpuiston läpi päämääräämme laavulle, jossa pulahdimme päivän viimeiseen järveen. Olimme kävelleet huikeat 38 kilometria 28 asteessa, ja kaaduimme väsymyksestä telttaan. Valitettavasti laavulla oli myös lapsiperhe, joka herätti meidät huudoillaan jo epäinhimillisen aikaisin aamulla.

Lauantaina kävelimme vielä 26 kilometria kaunille Finnsjölle, ja otimme matkalla huikkaa pullosta, jota emme olleet jaksaneet edellispäivänä korkata. Finnsjö on yksi hienoimmista leiripaikoista Sörmlandsledenillä. Sunnuntaina käveltäväksi jäi 16 kilometria hikisessä säässä metsien läpi Åkers Styckebrukiin, jossa kävimme tunkkaisessa pizzeriassa pizzalla, mistä on tullut lähes jo vaellusviikonloppujen päättämisen perinne.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 15:1, 16:2 ja PCT-vinkkejä

Viime viikonloppuna liityin taas Meetup-vaellusryhmän tapaamiseen, jossa vaellettiin Sörmlandsledenillä. Ryhmä on vaellusryhmä, jonka tapaamisiin saa vapaasti osallistua, ja jonka tapaamisia saa myös vapaasti järjestää jos huvittaa. Tämän vaelluksen ukrainalainen vetäjä on himovaeltaja, joka kävelee yleensä ihan järjetöntä vauhtia, joten ajattelin että hänen järjestämälleen vaellukselle osallistuminen on hyvää treeniä. Aloitimme ja päätimme tämän 35 kilometrin vaelluksen Läggestan asemalle, jonne pääsee Tukholmasta SJ:n junilla.

Vaelluksella oli myös yksi vaeltaja, joka oli juuri tullut PCT:n läpivaellukselta. Haastattelin tietysti häntä varusteista, kokemuksista ja suosituksista. Hän sanoi kadehtivansa minua, koska minulla vaellus oli vielä edessä. Tuollaisen vaelluksen jälkeen ei pysty lopettamaan vaeltamista ainakaan heti, vaan hän oli suunnitellut heti uusia lyhyempiä vaelluksia.

Ainakin seuraavia kokemuksia hänellä oli reitiltä:

  • Tarppi riitti hyvin majoitukseksi, paitsi Washingtonissa (jossa sataa aina vettä ja/tai lunta). Suuren osan reitistä hän nukkui taivasalla. Hän käytti itse asiassa ponchotarppia, mikä on aika ekstremeä.
  • Yksi karhuhavainto ja useita kalkkarokäärmeitä. Ei puumahavaintoja, yksi punailves. Eläimet reitillä eivät ole vaarallisia. Ihmiset ovat asia erikseen.
  • Hanki kevyemmän mallin karhukanisteri Sierralle jos mahdollista, vaikka se onkin kalliimpi. Kanisterin voi vuokrata Kennedy Meadowsista ja jättää Sierra Cityyn.
  • Aloita aiemmin. Tämä vaeltaja oli aloittanut vaelluksen vasta toukokuun puolivälissä ja suorittikin sen neljässä kuukaudessa, huolimatta giardiasta ja jostain ”henkisistä syistä” jotka pakottivat hänet välillä pois reitiltä. Koska hän ei filtteroinut vettä giardiaa voikin reitillä odottaa, se on todella yleinen. Itse aion filtteroida tai käyttää puhdistustabletteja kaikkia juomavettä varten. Hänestä reitin aloittaminen huhtikuun alussa tai maaliskuun lopussa on liian aikaisin, koska silloin vain jumittuu jonnekin odottamaan Sierran lumimyrskyjen loppumista.
Kuva: PCTOregon
  • Käy vaeltamassa Yosemiten-kansallispuistossa. Vaikka PCT sivuaa osittain Yosemitea kuulemma parhaita paloja ei itse reitillä näe. Hän kuitenkin suositteli ehdottomasti olemaan kiipeämättä vaaralliselle Half Dome-vuorelle, josta tipahtaa joku vuosi kuoliaaksi pari ihmistä.
  • Mikään ruoka ei riitä lopulta. Hänelle ”vaeltajannälkä” iski kunnolla Sierra Nevadan jälkeen, tällöin hän söi ruokansa puolessa ajassa siitä mitä oli suunnitellut. Kuitenkin hän laihtui 15 kiloa matkan aikana (giardialla voi olla osuutta asiaan, laihduin itse 10 kiloa kahdessa viikossa Intian-reissulla kun minulla oli mahdollinen giardia). On mahdotonta kantaa tarpeeksi ruokaa mukanaan, jos tankkauspaikkojen välillä on esimerkiksi 6 päivää.
  • Itsensä etukäteen lihottaminen on hyödytöntä. Tätäkin joku vaeltaja oli yrittänyt, joutuen keskeyttämään vaelluksen 2 viikon jälkeen koska oli niin huonossa kunnossa. On tärkeämpää treenata vaeltamista kuin koittaa väkisin saada varakiloja matkalle – ne joutuu kuitenkin kantamaan mukanaan, mikä taas puolestaan kuluttaa enemmän kaloreita.
  • Cold-soaking on itsensäkiduttajille. Tämä vaeltaja kantoi mukanaan pientä keitintä koko matkan, ja niin itsekin aion tehdä, vaikka monet vaeltajat vain ”kylmähauduttavat” ruokansa jossain muovikanisterissa säästääkseen keittimen painon.
  • Hän suositteli myös useita kaupunkeja, joista en muista puoliakaan. Ainakin North Sierra city ja Big Bear olivat hyviä, Mike’s placea kannattaa välttää koska siellä on erittäin epäystävällistä väkeä – toisaalta paikka on ainoa paikka josta saa haettua vettä ennen pitkää Mojaven aavikkoa. Myös monet postikonttorien työntekijät vaikuttivat epäystävällisiltä.
  • Ruokapaketteja ei tarvi lähettää vielä Californiassa, mutta sen jälkeen ilmeisesti kannattaa, koska reitti kulkee vain pienten paikkojen/kylien läpi, ja niissä on rajoitettu valikoima ja ylihinnat. UPS on parempi kuin USA:n postilaitos, ja myös Amazonista voi tilata ruokapaketteja odottamaan seuraaviin pysähdyspaikkoihin.
  • Monille vaeltajille PCT on vain pubikierros, joten monet vaeltajat vetävät paljon viinaa ja huumeita reitillä. Kuulostaa raskaalta yhdistettynä 4300 km vaellukseen, mutta nuorena jaksaa…
  • Vaikka reitillä kulkee melko paljon porukkaa (tänä vuonna koko reitin käveli noin 1000 ihmistä) kaikki päätyvät jotenkin kävelemään samaan tahtiin, joten voi olla ettei pohjoispäässä näe päiväkausiin ketään nobo:ja (pohjoiseen päin käveleviä), koska he kävelevät samaan tahtiin päivän tai pari edellä tai jäljellä. Jos pysähtyy esim. johonkin kaupunkiin voi yhtäkkiä tavatakin ihmisiä, jotka viimeksi tapasi 3000 km aiemmin.
  • Ihmisten ystävällisyys on aivan ällistyttävää (paitsi esim. postin ja Mike’s placen työntekijöiden). Polkuenkelit järjestävät ruokaa ja juomaa keskelle metsää vaeltajia varten, kuskaavat heitä ilmaiseksi ja usein esim. ravintolassa seuraavan läpivaeltajan ruoka on jo valmiiksi maksettu. Monet enkelit kuskaavat vaeltajia ilmaiseksi, majoittavat heitä kotonaan, laittavat näille ruokaa ja pesevät jopa näiden pyykit.
  • Jos pystyy kävelemään 30 kilometria päivässä pystyy kävelemään koko reitin fysiikan puolesta. Reitin aloittaa monta amerikkalaista, jotka eivät ole eläissään kävelleet metriäkään ja joilla on aivan liian painavat reput. Koska tämä vaeltaja pystyi kävelemään alussa 30 kilometrin päiviä, käveli hän loppumatkasta 50-60 kilometrin päiviä. 9-10 tuntia treeniä päivässä tekee ihmeitä kunnolle.

Kaiken kaikkiaan tämän vaeltajan sanat vahvistivat sitä mitä olin jo aiemminkin lukenut reitistä, mutta hän uskoi ettei minulla olisi ongelmaa jaksaa vaeltaa reittiä – jos ei iske joku vamma, esim. yleinen nilkan nyrjähtäminen tai henkinen romahtaminen, joka ilmeisesti iskee aina jossain Pohjois-Kalifornian tai Oregonin paikkeilla.

Suositeltu

Sörmlandsleden vaellettu – etapit 59-62

Pari viikkoa sitten vaelsin loput Sörmlandsledenin pääetapit, eli nyt olen vaeltanut kaikki 62 etappia, yhteensä noin 680 kilometria (muutaman sivuetapin kanssa). Vaelsin noin 45 kilometria kahdessa päivässä.

Etapille 58 pääsee bussilla Tukholmasta, se sijaitsee Mörkön eteläpuolella ja maisema on viehättävää maaseutua meren lähistöllä. Nyt lähes pakkasessa tuntuu kaukaiselta tuo viikonloppu, jolloin lämpötila oli vielä lähellä 20 astetta. En saanut jälleen kerran vaellukselle mukaan kavereita, jotka peruivat reissun mitä erinäisin verukkein. Ehkä täytyy vaan hankkia uusia kavereita, jotka arvostavat vaeltamista ja joiden mielestä 20 kilometria ei ole maraton.

Skanssundetissa on ravintola, jossa oli jäätelöbuffet. Mikä sen parempaa kesken vaelluksen! Olen lukenut että kesäaikaan baarista saa myös paikallisia maustettuja snapseja. Vedin siis jäätelöä naamaan ja kävelin lauttaan, jonka avulla salmen voi ylittää ilmaiseksi. Sen jälkeen jatkoin etappeja 59-60, jotka olen jo aiemmin kävellyt.

Pääsin laavulle illalla, siellä istuskeli piippua polttava vanhempi nainen, joka oli sieniretkellä. Hänen lähdettyään hyppäsin järveen, jonka pohja oli yllättävän matala. Vesi oli aika tummaa ja tunsin pohjassa jotain karvaista. Luultavasti merilevää, mutta aloin kuvittelemaan ruumiin jonka hiukset hivelevät jalkojani, ja minulla tuli kiire pois vedestä. Laiturilla ei kuitenkaan ollut rappusia, joten teloin lähes itseni kun lähdin aina liukumaan laiturin alle yrittäessäni nousta pois vedestä. Kun lopulta pääsin pois olivat kaikki ihokarvat ihan ruskeita. Sain vaatteet päälle kaksi sekuntia ennen kuin laavulle tuli kaksi miestä, jotka minut nähdessäni päättivät jatkaa matkaa (mahdollisesti koska näytin merihirviöltä). Samoihin miehiin törmäsin useamman kerran seuraavana päivänä, tosin he kävelivät paljon nopeammin kuin minä.

Yöllä heräsin vain pari kertaa, kerran luullessani lintujen repivän roskapussiani auki. Menin ulos teltasta ja näin kuinka täysinäinen kuu mollotti taivaalla ja valaisi järven ja metsää. Lintu pyörikin ylläni olevassa puussa eikä ollut käynyt roskien kimppuun. Oli niin kylmä että suusta tuli höyryä hengittäessä. Yöllä yksin metsässä oleminen on aika spuukia, mutta jostain syystä minua pelottaa se vain etukäteen, teltassa ollessa harvoin pelottaa, jos ei varta vasten ala muistelemaan viimeksi näkemäänsä tv-sarjaa, jossa yksinäinen nainen murhataan (eli kaikki jännityssarjat).

Seuraavat etapit olivat vähän tylsempiä, säästäkin tuli harmaa. Matka kulki onneksi aivan loistavan vohvelipaikan ohi Grödingenin lähellä, söin siellä neljä vohvelia naamaani, kun yhdessä tilauksessa olikin aina tuplavohveli. Sen jälkeen jatkoin matkaa melko huonovointisena. Alkoi myös sataa, mutta ajattelin että viimeisen etapin kuuluukin olla vähän haasteellinen, muuten ei tunne saavuttaneensa mitään. Matka kulkikin umpeenkasvaneiden polkujen läpi, ja korkealle mäelle järven rannassa. Tässä vaiheessa jorma alkoi jo kasvaa otsaan ja hermot mennä, kun luulin että olisin jo perillä aikoja sitten. Rämpiessäni puunjuurten yli taisin kiroilla suomeksi, ja tietenkin silloin taas törmäsin edellispäivän vaellusmieheen, joka kysyi ”Är du ok”. Sanoin olevani vain hieman väsynyt. Pian sen jälkeen näinkin viimeisen viitan, jossa etappi 62 yhdistyy etappeiin 7. Avasin mukanani olleen pienen kuohuviinipullon ja hörpin sen järven rannalla perillä Lidassa, joten kotimatkalla olin kivassa seitinohuessa.

Ilmoitin saavutuksessani Sörmlandsledenin Facebook-ryhmässä, ja ihmiset pitivät siellä koko reitin vaellusta huikeana saavutuksena. Myös kansliasta otettiin minuun yhteyttä, ja kysyttiin voidaanko kirjoitukseni julkaista Sörmlandsleden-lehdessä. Voin myös hakea diplomia, joka myönnetään helmikuussa kaikille koko reitin vaeltaneille. Tänä vuonna diplomin sai vain kuusi henkilöä koko Ruotsissa. Vaikka Sörmlandsledenille on helppo päästä monet käyvät siellä vain vaeltamassa lyhyitä etappeja, ja säästävät pitkät vaellukset suositummille reiteille, esimerkiksi Kungsledenille joka on kaikkien vaellusreittien kuningas Ruotsissa.

Sörmlandsleden ei ole kuitenkaan kohdaltani kaluttu loppuun, viikonloppuna nimittäin lähden vaellusryhmän kanssa vaeltamaan pari sivuetappia, joita en ole vielä kävellyt. Vaellukselle on tulossa myös eräs tyyppi, joka on juuri läpivaeltanut PCT:n, joten aion haastatella häntä hänen kokemuksistaan.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 13:2 ja 13:1

Kauhukseni huomasin etten ollut vaeltanut heinäkuun jälkeen, lukuunottamatta pientä pyrähdystä Kaarinan luontoreiteillä. Aikaa on mennyt mm. juoksutreeniin, koska juoksin taas puolimaratonin Tukholmassa – mikä sinällään on ihan hyvää treeniä kunnon kannalta.

Liityin siis Tukholman Meetup-ryhmän vaellukselle, joita järjestetään lähes joka viikonloppu jossakin päin Tukholmaa. Eräs hullu ukrainalainen himovaeltaja on aloittanut myös ”vaella koko Sörmlandsleden” -projektin, ja oli edennyt nyt projektissa etapille 13 asti. Vaelsin mukana sivureitit 13:1 ja 13:2, jotka ovat pääreitille kaupungeista tai vastaavista paikoista liittyviä sivureittejä. Tällaisten sivureittien avulla on mahdollista suorittaa koko Sörmlandsleden julkisia kulkuneuvoja käyttäen – vaikka se joskus vaatii hieman suunnittelua.

Lähdimme vaellukselle Nykvarnista ja vaelsimme neljän muun vaeltajan kanssa Gnestaan asti. Kävelimme reilut 30 kilometria noin 6 tunnissa, mikä taisi olla henkilökohtainen ennätykseni. Ei ihme että olin päivän jälkeen aivan naatti ja hedari iski. Tällaisten ryhmävaellusten haittapuoli kun on ettei itse voi määrätä tahtia tai sitä miten usein pitää tauon. Päivä oli myös aivan uusi virallinen eurooppalainen vaelluspäivä, enkä olekaan ikinä nähnyt näin paljon porukkaa metsissä. Useimmat olivat toki ajaneet autolla johonkin kilometrin päähän ja tulleet sieltä koirien, lasten ja huonekalujen kera grillaamaan makkaransa.

Tänä viikonloppuna aion vaeltaa loput Sörmlandsledenin pääetapit, yhteensä noin 40 kilometria, ja sitten onkin enää muutama viikko siihen kun lähden vaeltamaan Lyykian reittiä Turkkiin!!!

Suositeltu

Sörmlandsleden, etapit 44, 36:3 ja 36:2

Sörmlandsleden-projektissani on jäljellä enää kolme etappia. Yllättävän pitkä on tuo 600 km, jonka pituinen Sörmlandsleden on pelkästään pääetapit laskettuina. Aloitin projektin viime vuoden keväällä, ja olen lähinnä vaeltanut reittiä viikonloppuisin. Julkisilla kulkuvälineillä liikkuminen etapille on haaste, ja välillä olen joutunut suunnittelemaan reitille liikkumiset tarkkaan ja tekemään useamman päivän vaelluksia.

Tällä kertaa tarkoituksena oli vaeltaa vain 15 km etappi numero 44 sekä osa 45:sta, joita en onnistunut suorittamaan viimeksi kun sain jonkun ihme nestehukan. Koska 44:lle ei pääse julkisilla viikonloppuna tein vaelluksen, joka yhdisti myös pari sivuetappia ja sisälsi hieman tylsää maantievarsikävelyä.

Nyköping on ihan jees kaupunki, ja reitti kulkee osittain kaupungin keskellä virtaavaa jokea pitkin. Matkalla ohitetaan myös yksi monista reitin linnoista, keskiaikainen Nyköpingshus. Näin myös jokivarteen kerääntyneen spurguporukan, joka nautiskeli antimiaan hyvien näkymien kera. Ei aina Ruotsissakaan olla niin kuninkaallisen arvokkaita.

Viikonloppu oli taas kuuma, 30 asteen tienoilla, ja reitillä oli poikkeuksellisen vähän varjoa, se kun kulki mm. peltojen ja laidunmaiden läpi. Aurinkorasvakin loppui kesken kaiken, joten yritin suojautua auringolta rätti pässä pitkine hihoineni. Yövyin kansallispuistoon sijoitetulla taukopaikalla, joka on järven rannassa. Voin sanoa että järveen hyppääminen vaellettuani 24 kilometria 30 asteessa oli taivaallinen kokemus. Tämä tuntuu nyt kaukaiselta kirjoittaessani tätä Suomessa, jossa on noin 15 astetta.

Yöllä heräsin taas kun villisika röhki jossakin. Kuuntelin tuleeko se lähemmäs, ja varauduin jo soittamaan musiikkia kännykällä sian pelotteluksi. Villisikoja tuntuu olevan melko paljon Sörmlannissa, osa metsistä on myllerretty ylösalaisin eikä yölliset röhkimiset ole harvinaisia. En ole onneksi törmännyt näihin otuksiin, sillä ne liikkuvat yleensä öisin ja välttelevät ihmiskontakteja. Saisin varmaan sydänkohtauksen jos näkisin torahampaisen karjun keskellä metsää, vaikkei niiden ihmisten kimppuun usein tiedetä hyökänneenkään.

Toinen vaelluspäivä oli vielä edellistä kuumempi, perille tullessa oli mittarissa 33 astetta. Reitillä ei ollut myöskään kuin yksi järvi, ja sillä vain yksi sopiva uimapaikka, jossa hyppäsin veteen vaatteet päällä välittämättä paikkaan leiriytyneestä riippukeinuilijasta. Löysin myös maasta makuualustan, joka oli tippunut joltakin. Epäilin että sen kadottanut ei ihan heti tulisi takaisin, joten otin alustan mukaan ja kyselin reitin FB-ryhmässä olisiko joku hukannut alustansa.

Viimeinen peltoreitti tuntui järjettömän pitkältä. Kävelin myös ensin väärään suuntaan. Löytäessäni taukopaikan, jossa oli vesihana huljutin päätäni hanan alla ja nukahdin hetkeksi varjoisalle penkille. Ehkä tuossa välissä tarjosin oivan aterian punkille, jonka löysin selästäni vasta kaksi vuorokautta myöhemmin. Niitä pirulaisia kun on vaikea yksin löytää.

Nyköpingissä jouduin odottamaan junan lähtöä vielä kaksi tuntia. Vedin naamaan sushit ja makoilin jokivarren penkillä, jossa ohikulkijat varmaan pitivät minua kodittomana spurguna.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 31-26

Viimeinen etappi Kolmårdenissa suoritettu. Lähdin reissuun perjantai-iltana ja vaelsin kaksi vuorokautta, yli 60 kilometria. Etapit olivat aika helppokulkuisia, joten matka taittui suhtkot helposti, vaikka lauantaina vaelsinkin yli 30 kilometria.

Kolmårdenista Stavsjöhön kulkee minibussi, jossa on niin vähän matkustajia että kuski muisti minut viime kerralta ja tiesi missä jään pois. Perjantaina kävelin vain noin 6 km lähimmälle leiripaikalle, siellä olikin jo yksi vaeltaja, joka vaelsi Sörmlandsledeniä ilman kummempaa päämäärää.

Lauantaina kävelin Sörmlandsledenin korkeimman kohdan yli, se on 123 metriä merenpinnan yläpuolella, eli ihan huikeasta vuoresta ei ole kyse. Huipulla on lintutorni, jonne voi kiivetä uhmaamaan korkeanpaikankammoaan.

Polulla oli myös yllättävän monta muuta vaeltajaa, melkein joka laavulla joku. Yhdellä laavulla tapasin miehen jonka kanssa puhuin, hän oli vaeltamassa vain yhden etapin mutta hänellä oli isompi rinkka kuin minulla. Kun kerroin vaeltaneeni lähes koko reitin hän piti minua jonakin vaellusguruna ja kyseli vinkkejä minulta. Sanoin vain että pakkaa vain välttämättömät tavarat mukaan, ja vinkkasin että vesifiltteri on kätevä väline olla mukana, niin että välttyy painavien vesimäärien raahaamiselta.

Itsehän en neuvoani toki noudattanut vaan olin unohtanut filtterin kotiin, piti siis ottaa vettä lähteistä ja toivoa parasta. Yleensä vesi oli puhdasta (muutamia pieniä ötökkähiukkasia lukuunottamatta), mutta lähellä Katrineholmia yhdessä lähteessä norotti erittäin pieni vesinoro, josta keräsin vaivalloisesti puoli pulloa epäilyttävälle haisevaa vettä. Tässä vaiheessa tietenkin veteni oli loppu, joten oli pakko ottaa vettä tästä kohteesta. Marssin vauhdikkaasti seuraavalle lähteelle – ja sekin oli tyhjä. Noin 15 viimeistä kilometria meni siis lähes ilman vettä – marssinkin heti Katrineholmin kauppakeskukseen ostamaan ison pullollisen. Kaikkia amatöörivirheitä ei voi vieläkään välttää satojen kilometrien vaelluksen jälkeen.

Lauantaina tuli vesikuuro, mutta olin sopivasti juuri silloin lounastauolla laavun katoksen alla. Saavuttuani perille suunniteltuun päämäärään totesin laavun olevan varattu, siellä oli lapsiperhe ja monta aikuista, sekä koira joka haukkui minua. Koska halusin nukkua rauhassa ja ajoissa jatkoin matkaa vielä kilometrin oppaassa mainitulle taukopaikalle, joka oli vain mitättömän pieni nuotiopaikka ja pari penkkiä kallion päällä, niin että rantaan ei päässyt. Pystytin telttani kuusen taakse ja keittelin risotot. Juuri päästyäni telttaan alkoi sade, joka kesti koko yön ja loppui sopivasti kello 7 aamulla. Uusi Big Agnes Tiger Wall 2-telttani, johon olin vaihtanut toisen BA- yhden hengen telttani, piti veden teltan ulkopuolella hienosti. Teltta on myös tilava ja siellä mahtuu jopa istumaan, mutta 1 kg teltan ero toiseen 400 g telttaani on huomattava, eikä tämä mukavampi teltta luultavasti pääse läpivaellukselle.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 45 – 55

Tuskin olin ehtinyt palautua Armenian reissusta, kun koitti seuraava viikko, jolle olin myös varannut vaellusreissun. Oli nimittäin Ruotsin kansallispäivä torstaina, ja vapaat täytyy maksimoida! Jäljellä oleva Nyköpingin ja Trosan välinen reitti myös vaati vapaita, kun käytössä ei ole autoa reitille kulkemiseksi.

Nyköpingissä reitti kulkee aivan keskustan vieressä, jokivartta pohjoiseen ja metsään. Kävelin 10 kilometria lähimmälle laavulle, ja kävelin sen melko ripeästi parissa tunnissa. Muurahaisia pyöri laavulla, joten pystytin ihan suosiolla teltan järven rantaan. Aamulla heräsin kun joku tai jokin juoksi huohottaen telttani ohi seitsemän jälkeen, luulin ensin että se on villisika (vakiopelkoni metsässä) mutta sitten tajusin että sen täytyi olla joku hullu lenkkeilijä.

Kansallispäivä oli todella kuuma, 28 astetta auringonporotusta. Kävelin parikymmentä kilometria Masugnsjölle päin ja olin kuolemankielissä. Varsinkin metsässä oli erittäin tukalaa ja ilma oli pysähtynyt. Kävelin Svärtan kirkolle. Olin paahtumispisteessä tässä vaiheessa, ja kun pääsin kirkolle tein ruokaa, mutta siellä oleva pöytä oli tietenkin keskellä auringonpaistetta. Myös saavuttuani laavulle siellä oli erittäin kuuma, eikä varjoa missään. Laitoin lonkkuni veteen jäähtymään, hyppäsin järveen pari kertaa ja kokkailin ruokaa. Viereisellä rannalla oli joku perhe joka souteli kumiveneellä, ja illalla joku ukkeli soitti siellä trumpettia niin että koko järvi raikui. Kyllä maistui kylmä(hkö) lonkku hyvälle! Yritin mennä nukkumaan laavulle – mutta heti kun pimeni alkoivat mäkäräiset järjettömän puremisen. Jouduin nousemaan ennen puoltayötä ylös ja pystyttämään teltan.

Sörmlandsleden on sinänsä helppokulkuista, mutta välillä reitti menee ylös ja alas ja reitillä on paljon kiviä ja puiden juuria, joten hiki tälläkin reitillä voi tulla.

Perjantaina kävelin kohti Tystbergaa, ja toivon jonkin kahvilan olevan siellä auki. Vaeltaja kun ei jaksa kantaa ylimääräisiä herkkuja mukanaan. Valitettavasti auki oli vain Coop, josta sain täydennystä ruokavarastoihin. Ja tuoreen viinerin! Tystbergasta polku kulki metsän ja laidunten ohi Bälingen kirkolle. Myös yksi koira haukkui minut, mutta se ei ollut läheskään yhtä aggressiivinen kuin armenialaiset kollegansa. Kirkolla pongasin pari punkkia yrittämässä läpikulkua ihoni läpi, mutta sain ne kiinni ajoissa.

Tämän jälkeen reitti kulki aika jyrkkiä metsäreittejä, jotka tuntuivat loputtomilta. Mittariin taisi tulla 27-28 kilometria tuona päivänä. Kuljin myös Nynäsin linnan ohi. Olin odottanut pääseväni sen ravintolaan syömään viimein kunnon ruokaa – mutta se oli tietenkin kiinni. En saanut edes vara-akkua ladattua, joten yhtään kuvaa linnasta en ottanut.

Viimein saavuin Itämeren rantaan ja löysin laavun, joka sijaitsi upealla niemellä. Olin aivan innoissani näin upeasta yöpaikasta. Pystytin teltan, tein ruoan, ja menin nukkumaan äänikirjaa kuunnellen. Sitten kuulin läheltä ”mää” ja naureskelin että ai, täällä on lampaita. Sen jälkeen määkinä läheni ja lammaskuoro alkoi huutaa ”MÄÄ! MÖÖ! BÄÄ! BÖÖ-ÖÖÖÖ! MÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!” Jouduin kampeamaan itseni ulos ja näin että aidatun karsinan sisällä oleva leiripaikkani on kymmenien lampaiden ympäröimä. Ei auttanut lampaiden laskeminen nukahtamista, koska ne olivat niin järjettömän äänettömiä ja pyörivät ympäri niemeä paskantaen mennessään. Aurinko oli juuri laskemassa ja mietin jaksaisinko kerätä kamat ja kävellä pimeässä seuraavalle mahdolliselle leiripaikalle. Järjettömässä määkinässä kun ei voisi kuurokaan nukkua. Onneksi noin tunnin määkimisen jälkeen joukkue siirtyi eteenpäin, eikä palannut.

Lauantaille olin suunnitellut lyhyemmän reitin, joten lähdin liikkeelle vasta aika myöhään ja keittelin rauhassa armenialaista kahvia meren rannalla. Tämän jälkeen reitti kulki taas aivan järjettömän kuumassa tukahtuneessa metsässä monta kilometria. Onneksi tämän jälkeen oli pysähdyspaikka vanhalla museokartanolla. Sen pihassa oli myös kolme muuta vaeltajaa, jotka olivat yhden yön vaelluksella (rinkat olivat kyllä kolme kertaa isommat kuin minulla). Nautin kartanon pöydistä, huussista ja juoksevasta vedessä ja heitin roskat pois painamasta laukkua. Reitti jatkoi lehmälaitumien ohi. Paikalla oli myös déjà-vun tarjoava raivostunut sonni, joka kylläkin tällä kertaa oli onneksi toisella puolella aitaa. Vastaan tuli myös toinen yksinäinen vaeltaja – tämä reittihän olikin suosittu viikonloppuna!

Saavuin myös Björken-järvelle, joka oli aivan upea. Laavu oli paikalla, jota ympäröi järvi molemmin puolin. Oli niin kuuma että hyppäsin samantien järveen. Valitettavasti en voinut jäädä tälle hienolle taukopaikalle yöksi, sillä en halunnut vaeltaa kovin pitkästi sunnuntaina. Niinpä jatkoin matkaa Gisesjön- järvelle. Sen taukopaikka oli hienoinen pettymys, siitä oli rakennettu aivan sieluton esteetön paikka, josta kaikki puutkin oli hakattu. Lisäksi paikalla oli niin paljon porukkaa, että jatkoin matkaa ja koitin etsiä sopivan telttapaikan. Jokaisessa kolossa oli jotain porukkaa. Lopulta luovutin yksityisen telttapaikan etsinnän ja laitoin teltan muutaman miehen telttojen lähelle. He olivat ilmeisesti puolalaisia (?) kalastajia, jotka kävivät vähän väliä kalastamassa telttani lähellä. Hyppäsin taas järveen ja laitoin ruokaa. Huomasin myös, että olin museokartanolla heittänyt roskien sijasta lounaani pois, joten minulla ei olisi seuraavalle päivälle jäljellä kuin puolikas puuroannos ja yksi energiapatukka. Iltapalaksi söin köykäisiä ravintoaineettomia nuudeleita.

Myös aamulla kuuden jälkeen heräsin kalastajien mölötykseen. Se oli hyvä, koska halusin lähteä liikkeelle pian ja kävellä 22 kilometrin matkan, jonka jälkeen pääsisin vasta syömään ruokaa. Ensin kävelin tietysti kilometrin harhaan, koska reitin merkinnät olivat taas omituisia. Laahustin omakotialueiden läpi ja söin viimeiset puurot. Sitten laitoin vakiovaellusmusiikkini soimaan ja laahustin viimeisen 5 kilometrin metsäreitin Tureholmin linnaan. Reitti oli yllättävän raskas, paljon mäkiä ja kivikkoa. Saavuttuani linnaan istuin sen pihalla syöden viimeisiä pähkinänjämiä kuin köyhä kulkuri. Myöskään tällä linnalla ei ollut rahvaalle mitään ruokatarjontaa edes rahaa vastaan.

Viimeinen osuus oli ärsyttävä, koska se ei kulkenut suoraan kaupunkiin vaan teki ns. keinotekoisen u:n muotoisen reitin jonkin metsän läpi. Koska aion kävellä Sörmlandsledenin joka metrin minun oli tietenkin pakko kävellä ne. Siinä vaiheessa ukkonenkin jyrähti muutaman kerran, ei onneksi kuitenkaan lyönyt aivan päälle. Kävelin viimeiset kilometrit nopeammin kuin koskaan, ja tuntui todella voitolta saapua viimein etappikartalle Trosan keskustaan. Yli 100 kilometria oli takana, ja enää muutama etappi Sörmlandsledeniä jäljellä.

Suositeltu

Sörmlandsledenin etapit 32-43

Viime perjantaina lähdin vaeltamaan vielä vaeltamattomia reittejä Sörmlandsledenille. Otin junan Kolmårdeniin ja sieltä bussin, joka oli käytännössä tilataksi – ja olin sen ainoa matkustaja. Lähdin vaeltamaan 10 km matkaa lähimmälle laavulle. Jossain vaiheessa ihmettelin, miten pitkään järvenrantaa kulkeva reitti jatkuu. Lopulta tajusin kiertäväni ympyrää järven toiselle puolelle. En ehtisi laavulle ennen pimeää, joten jouduin sitten pystyttämään teltan saman järven rannalle. Tämä erehdys vaikutti loppuvaellukseen, josta tuli odotettua rankempi.

Spontaani yöpyminen Skirenin rannalla.

Lauantaina jouduin siis vaeltamaan 30 kilometria 20 km sijaan. Koska Sörmlandsledenin kaikille etapeille ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla, pidemmät vaellukset ovat ainoa mahdollisuus vaeltaa kaikki osiot. Oli kyllä kaunista ja sää oli täydellinen, 20 astetta ja aurinkoa. Vaelsin Itämeren rannikolle ja sieltä takaisin Kolmårdenin metsiin ja suolle, joka on Keski-Ruotsin suurin. Tunsin olevani täysin erämaassa ja saapuessani seuraavalle laavulle yllätyin, kun se oli varattu. Paikalla oli kummallinen kahdesta aikuisesta ja seitsemästä lapsesta koostuva porukka – en ole varma oliko kyseessä joku partioporukka vai jotain ihme lahkolaisia, kaikilla oli samanlaiset vaatteet. Käsitin kyllä että aikuiset olisivat lasten vanhempia, vaikka lapset olivat kaikki lähes samanikäisiä. Joka tapauksessa he kailottivat niin p-keleesti myöhään yölle, että nukkuminen oli vaikeaa. Lisäksi taukopaikalla saapui vielä joku mies, joka nukkui riippumatossa.

Suo, pitkospuut…

Aamulla nousin ennen lahkolaisia ja lähdin jatkamaan seuraavaa lähes 30 km päivää. Kuljin laidunten, metsien, järvien rantojen ja jälleen Itämeren rannikkoa. Nävesjön oli aivan mielettömän hieno valtava järvi. Ja joku oli jättänyt lähteelle trail magicia, energiakolan muodossa! Kyllä tuli tarpeeseen, kun kiipesin perkelleelisiä kivikkopolkuja ylös ja alas. Polvet ja jalat olivat tiukoilla.

Nävesjön rannalla on monta taukopaikkaa.

Lopulta saavuin Nävekvarniin, joka on pieni paikka rannikolla. Rannassa oli pienvenesatama, ja paikka on niin pieni ettei siellä ole edes yhtä pizzeriaa. Coop oli juuri mennyt kiinni, joten en saanut vaihtelua kuivatulle vaellusruoalle. Yövyin vanhassa valimossa, josta on tehty hotelli. Avaimeni oli jätetty huoneen oveen, hotellissa oli lisäkseni vain yksi vieras, kaljaa kittaava saksalainen veneilijä. Tuntui kuin en olisi käynyt suihkussa viikkoihin, vaikka siitä oli vain kaksi päivää.

Hotelli, jossa latasin akkuja.
Nävekvarnin Coop, josta lähdin vaeltamaan väärään suuntaan.

Aamulla kävin Coopissa ostamassa lisäruokaa. Kävin vaeltamassa edellispäivänä väliin jättämäni kilometrin pienessä saaressa. Sen jälkeen pakkasin kamat ja lähdin jatkamaan vaellusta. Seurasin Sörmlandsleden-merkintöjä, ja jossain vaiheessa ihmettelin taas miksi reitti ei käänny etelään kuten pitäisi. Puhelimen tutkiskelu vahvisti että olin lähtenyt taas väärään suuntaan – reitin sivureitille. Missään kun ei oltu merkitty että tämä ei olekaan pääreitti. Olin kävellyt siis tunnin väärään suuntaan. Hiukkasen v-tti siinä paikkaa. Yritin liftata takaisin Nävekvarniin, mutta ei tietenkään Ruotsissa kukaan halua olla missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa, niin että ottaisi liftarin kyytiin. Joten kävelin takaisin, ja ei kun takaisin oikealle reitille. Pääsin aloittamaan päivän 24 km vaelluksen vasta puolenpäivän aikaan. En voinut kuitenkaan lyhentää vaellusta, koska seuraavan laavun jälkeen reitillä ei olisi sopivaa yöpaikkaa, ja aikaa oli rajallisesti. Niinpä jouduin marssimaan reittiä vauhdikkaasti. Asiaa ei parantanut se, että kyseessä oli koko Sörmlandsledenin haastavin reitti – se kulki jatkuvasti ylös tai alas kivikkoista jyrkkää reittiä, välillä piti suorastaan kiivetä käsien tai reitille ripustettujen köysien avulla. Tässä vaiheessa jalkoihin alkoi muodostua kivat rakot, vaikka olinkin teipannut hiertävät kohdat leukoteipillä.

Paskahuussi osui eteen kuin tilauksesta.
Näkymä oli kaunis mutta kuulema oli hirveä tällä järvellä.

Onnistuin kuitenkin pääsemään yöpaikkaan iltakahdeksaan mennessä. Sää oli viilentynyt huomattavasti, ja järvellä kaakattivat erittäin äänekkäät linnut. Iltaruokaa keitellessäni paikkaan saapui kaksi saksalaista vaeltajaa (kaikki pitkänmatkan vaeltajat Sörmlandsledenillä ovat saksalaisia). Saksassa kun ei kuulemma ole tällaisia vaellusreittejä, joissa voisi vapaasti telttailla missä vaan tai yöpyä laavuilla. Saksalaiset sanoivat yöpyvänsä teltassa, niin että voin nukkua laavussa. En ollut varma olisiko yö liian kylmä sitä varten, mutta ajattelin että samalla voin testata makuupussini sietorajaa. Se ylittyikin sitten kivasti yöllä, vaikka minulla oli kaikki vaatteet päällä olin ihan jäässä jossain vaiheessa. Linnutkin kaakattivat koko yön, ja joku ihme pumppu (?) järvellä piti hirveää hurinaa noin 10 minuutin välein.

Jalkojen leputusta meren rannalla.

En siis ollut hyvin levännyt kun heräsin neljäntenä vaelluspäivän aamuna. Edessä olisi yli 30 km vaellus Nyköpingiin. Jalat olivat tönköt ja helvetin kipeät. Olo ei ollut muutenkaan kaksinen. Jossain vaiheessa huomasin että vesipussi oli vuotanut repussa (ks. edellinen merkintäni – ne tekevät sitä AINA). Kivasti pussi oli vuotanut myös untuvatakkini päälle. Vettä oli siis rajallisesti. Kävin täyttämässä vesipussit Tunabergin kirkolla ja jatkoin matkaa. Tässä vaiheessa minulle iski aivan järkyttävä väsymys, ja kamala olo. Pohdin onko kyseessä nestehukka, ja join elektrolyyttijuoman. Laskin että seuraavalle vesipisteelle olisi 14 kilometria, ja taapersin sillä hetkellä aivan järkyttävän hitaasti 2 kilometria tunnissa. Vettä minulla oli vajaa litra. Siinä vaiheessa iski pieni epätoivo. Tajusin, etten mitenkään ehtisi Nyköpingiin samana iltana. Minun olisi siis yövyttävä keskellä metsää, ja vaellettava pitkästi vielä vappupäivänäkin.

Vuohet eivät ymmärrä tätä touhua.

Konsultoituani poikaystävää ja yhtä toista ystävää päätin keskeyttää matkan, koska olo oli ihan hirveä ja koin ihmeellisiä vilunväreitäkin. Niinpä laahustin muutaman kilometrin lähimmälle bussipysäkille, josta menisi päivän viimeinen bussi tunnin kuluttua. Yritin jälleen liftatakin – mutta se nyt vaan ei toimi Ruotsissa. Otin siis bussin 17 km ennen alkuperäistä maalia, ja junan takaisin Tukholmaan. Olin aivan raato saavuttuani kotiin, ja menin nukkumaan jo yhdeksältä illalla vappurakettien poksahdellessa jossain ikkunan takana.

Mitä opimme tästä?

  • Älä aloita vaellusta 30 km päivilllä, jos et ole vaeltanut paljoa pitkään aikaan. ”Vaelsin minä 30 km viime kesänäkin/viime vuonna/kun olin 15-vuotias” ei tarkoita että olet samassa kunnossa nyt
  • Tarkista aina missä olet uuden reitin alkaessa, vaikka luuletkin tietäväsi sen
  • Älä käytä vesipusseja, ne vain eivät toimi
  • Säilytä vedenpitävissä pusseissa KAIKKI tavarat jotka eivät saa kastua
  • Jos kengät tuntuvat hieman liian suurilta niin ne ovat liian suuret
  • Ota aina korvatulpat mukaan!
  • Ota mukaan säärystimet, niin sukat eivät ole koko ajan täynnä havuneulasia ja roskaa
  • Tee aina b-suunnitelma – miten pääset kotiin jos reitti on keskeytettävä
Suositeltu

Tulevat minivaellukset

Olisin lähtenyt PCT:lle jo tänä vuonna, mutta siirsin lähtöä kahdesta syystä. Ensiksikin olin juuri saanut uuden työpaikan, ja tuntui hieman pöljältä pyytää heti ensimmäiseksi kuusi kuukautta vapaata. Voihan olla että joudun irtisanoutumaan, jos ei virkavapaata irtoa. Samalla ehdin säästää hieman enemmän rahaa.

Toinen syy on se etten tuntenut vielä olevani huipputrimmissä kunnossa tai kokenut vaeltaja, aloitinhan harrastuksen oikeastaan vasta viime vuonna. Monet PCT:n läpivaeltavista henkilöistä ei ole mitenkään hyvässä kunnossa vaeltaessaan reitin, kunto kasvaa vaeltaessa. Loukkaantumisen riski on kuitenkin monikertainen, jos aikaisempaa vaelluskokemusta ei ole paljoa, ja kunto on nollissa. Sen takia aion vaeltaa tänä vuonna niin paljon kuin pystyn.

Ensi viikolla aion tehdä pitkästä aikaa ensimmäisen yön yli vaelluksen Vaxholmin lähettyvillä Blå leden-reitillä. Reitti on helppokulkuinen ja noin 35 kilometria pitkä. Ajattelin testata uutta makuupussia kylmällä säällä, sillä lämpötilat laskevat todennäköisesti alle nollan.

Toukokuun lopussa lähden Armeniaan vaeltamaan yhtä Trans Caucasian Trail (TCT) -reitin osiota. TCT ei ole vielä valmis, mutta siitä tulee noin 1500 kilometria pitkä reitti, joka ulottuu Georgiasta Armenian kautta Azerbaidzaniin, Mustamereltä Kaspianmerelle. Ymmärtääkseni ainakin yksi henkilö on kulkenut jo koko reitin. Itse aion kävellä vain erään jo merkityn reitin, joka on noin 80 kilometria pitkä.

Toinen vuoden projekti on vaeltaa loppuun Sörmlandsledenin pääreitit, jotka muodostavat yhteensä noin 600 km pitkän reitin Tukholmasta Katrineholmin ja Nyköpingin kautta Lidaan Tukholman eteläpuolella. Olen kävellyt jo puolet reitistä, (Tukholma-Katrineholm + pari osiota reitin loppupäässä), eli jäljellä on 300 km patikoitavaa. Seuraavan kerran aion vaeltaa tällä reitillä vappuna, jolloin tarkoitus on kävellä noin 115 km reitillä Norrköpingin ja Nyköpingin välisellä rannikkoreitillä. Tämä reitti on kuulemma koko reitin haastavin, mutta ehkä myös kaunein koska se kulkee merenrantaa pitkin.

Vuoden viimeinen ja pisin vaellusreitti tulee olemaan Lyykian reitti Turkissa, josta tulee myös ensimmäinen läpivaellukseni, eli kerralla alusta loppuun kävelty pitkä vaellusreitti. Lyykian reitti on välimeren rannikolla Etelä-Turkissa, ja alkaa Fethiyestä ja päättyy Antalyaan (tai toisinpäin). Reittillä voi valita monta eri kulkureittiä, mutta yhteensä sillä on pituutta 450-500 km (Monessa lähteessä väitetään että reitti on 540 km, en ymmärrä mistä tämä luku tulee, koska en saa mitenkään tällaista kilometrimäärää kun lasken reitit yhteen. Tosin Turkissa asiat ei ole aina juuri niin prikulleen 😀 Ehkä luku tulee siitä että reitti on kuulemma erittäin huonosti merkitty, joten tuon 100 km reitillä kävelee keskimäärin harhaan!).

Lyykian reitin aion kävellä marraskuussa, ja sen kävelemiseen kulunee vajaa kuukausi. Olen siis säästänyt suurimman osan lomista syksylle. Lyykian reitti kulkee vuoristoa ylös ja alas, välillä kuljetaan Välimeren rannikkoa. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Kyseessä ei ole erämaavaellus, vaan erilaisia kyliä ja kaupunkeja ohitetaan lähes päivittäin, ja halutessaan voi vaikka syödä ravintolassa ja yöpyä majoituspaikoissa vaikka joka päivä, muutaman reitin osiota lukuunottamatta. Reitti kulkee myös 2365 metriä korkean Tahtalin eli ns. Olympus-vuoren ohi, jolle voi halutessaan ja ehtiessään kiivetä. Varsinaisen reitin korkein kohta on 1800 metriä. Reitti on suosittu, mutta harva kävelee koko reittiä, useimmat kävelevät vain lyhyen osion lähempänä Fethiyen päätä reitistä. Itse haluan kävellä koko reitin, osittain testatakseni kuntoa PCT:tä ennakoiden ja arvioidakseni missä ajassa pystyn kävelemään tuon epämääräisen 450-500 km matkan.

Vaeltajan varusteet

En ole vielä päättänyt lopullisia varusteita läpivaellukselle, mutta yleinen alkavien vaeltajien kysymys on mitä varusteita vaelluksella tarvii. Päiväretkellä riittää lenkkarit, eväät, vesipullo ja jonkinlainen suunnistuksen apu – helpoilla reiteillä riittää vain kartta, joka voi olla ladattuna kännykkään. En ole ekspertti, mutta seurattuani asiantuntijoita ja testattuani asiaa itse voisin vetää seuraavan yhteenvedon tavaroista joita yleensä tarvitaan pidemmällä vaelluksella.

Iso kolmonen – suoja (teltta), yöpymisjärjestely (makuupussi) ja kantojärjestely (reppu)

Isolla kolmosella viitataan ultralight-varustautujien kielessä niihin kolmeen kokonaisuuteen, jotka yleensä painavat varusteista eniten. Ultrakevyet pakkaajat suosittelevat että näiden yhteispaino olisi korkeintaan kolme kiloa per vaeltaja. Kuulostaa vähältä, mutta nykyään on saatavilla paljon kevyitä varusteita, jotka painavat alle kilon.

Telttaa ei välttämättä tarvita, jos matkan varrella on laavuja.

Teltta on yleisin yöpymissuoja. Sen tärkeimpiä ominaisuuksia on vedenpitävyys ja tuulensuoja, mutta myös ötököiltä suojautuminen. Suotavaa on myös että ilmanvaihto olisi kohtuullinen, niin ettei herää siihen että hengityksestä kertyvä kosteus tippuu päälle teltan seinistä. Jotkut käyttävät teltan sijasta tarppia (laavukangasta) tai riippumattoa, itse suosin telttaa. Itselläni on tällä hetkellä Big Agnes UL 1.

Makuupussi tulisi valita sen lämpötilan mukaan jossa kylmimmillään luulee yöpyvänsä. Comfort-lämpötila on usein mitattu keskimääräisen miehen mukavuuslämpötilan mukaan, extreme on se lämpötila jossa nukkuja kuolee todennäköisesti hypotermiaan. Älä sekoita näitä kahta. Itselläni on sekä Cumulus 400 että Marmot Phase 20 kylmempiä lämpötiloja varten. Varteenotettava vaihtoehto makuupussille on myös quilt eli peittoa muistuttava suojus.

Reppu valitaan myös tarpeita varten. Yli 60 litran reppua tuskin tarvitsee kesällä, jos eväs- ja vesivarastoja pääsee täydentämään muutaman päivän välein. Repulle tärkeitä ominaisuuksia ovat mukavuus ja miten se pystyy kantamaan sitä painoa jonka kannat mukana vaelluksella. Myös erilaiset säädöt ja taskut valitaan tarpeen mukaan, itse tykkään esim. että repussa on sivutaskut ja etupuolella tasku jonne voi laittaa esim. kännykän. Liian suurta reppua ei kannata ottaa, koska silloin sen vain sulloo liian täyteen. Itselläni on Exped Lightning 45 -rinkka/reppu, mutta harkitsen kevyemmän repun ostoa läpivaellukselle.

Kengät on ehkä tärkein vaellusvaruste. Niiden valinta on täysin yksilöllistä, mutta nykyään hyvin monet pitkän matkan vaeltajat ovat siirtymässä perinteisistä vaelluskengistä polkujuoksukenkiin, jotka eivät ole vedenpitäviä mutta kuivuvat nopeammin, ja ennen kaikkea ovat kevyempiä kuin monta kiloa painavat kengät. Sanotaan että yksi kilo jaloissa vastaa viittä kiloa selässä, joten keveys on tärkein ominaisuus mukavuuden ohessa. Itselläni on tällä hetkellä käytössä Altra Olympus pari, joissa on vähän enemmän varvastilaa kuin monissa muissa kengissä.

Hyvä vaellusvaruste on monikäyttöinen.

Vaatteita ei kannata sulloa mukaan hirveästi vain varalta, vaan mukaan tarvii vain ne vaatteet jotka vaeltajalla on päällä vaeltaessa + sadevaatteet + (parit) ekstrasukat + eksta alushousut + nukkuessa käytettävät vaatteet. Kylmällä ilmalla voi mukana olla myös pipo ja hanskat, mukavuudenhaluinen voi pakata mukaan (kevyet) sandaalit leiriytymistä varten. Cotton kills eli puuvilla tappaa – älä käytä puuvillaa vaellusvaatteiden materiaalina, varsinkaan sukkien, koska ne eivät kuivu ikinä ja aiheuttavat varmasti rakkoja.

Puuro maistuu paremmalta lämpimänä.

Keittiö on myös asia jonka monet ultrakevyet vaeltajat jättävät matkasta, ja valmistavat ruokansa liottamalla sitä muutaman tunnin. Minusta kylmä puuro on oksettavaa, joten kannan mukana kaasukeitintä sekä pientä kaasukanisteria. Käytössäni on tällä hetkellä Jetboil Minimo, mutta pidemmälle matkalle ottanen mukaan vain Soto Windmasterin + 750 ml titaanikupin, jossa kahvit ja sopat voi keitellä. Ruokailuvälineenäni on Toaks Titaniumin pitkä lusikka ja mukana on myös taitettava minikahvikuppi.

Kartta painaa kännykässä vähemmän kuin paperiversiona.

Elektroniikka on kuten muutkin varusteet makuasia. Jotkut hc-vaeltajat ottavat mukaan vain kartan ja kompassin. Itse suunnistan mielellään puhelimen gps:n avulla, ja sen takia kannan mukana laturin lisäksi ylimääräistä varavirtalähdettä, josta voi ladata puhelimen uudelleen. Aurinkopaneelit ei toimi koskaan. Ainakaan pohjoismaissa. Lisäksi minulla on gps-kello, mikä on lähinnä tarpeellinen extreme-reiteillä, mutta sitä on huomattavasti kätevämpi seurata kuin kaivella puhelinta ulos laukusta puolen tunnin välein. Kuulokkeet voi olla kiva olla myös mukana, samoin otsalamppu on todennäköisesti tarpeellinen muulloin kuin keskikesällä (ja aina ulkomailla).

Hygienia on toissijainen juttu pitkällä vaelluksella, mutta mukana pitäisi olla ainakin kakkalapio, vessapaperia ja ehkä myös jonkinlaisia kosteuspyyhkeitä, jos suihkuun ei pääse joka päivä. Käsidesi on myös suositeltava väline. Itselläni on Deuce of Spades -lapio kakkosen hautaamista varten, sen paino on huikeat 17 grammaa.

Ensiapuna kannattaa mukana olla ainakin rakkolaastareita tai kirurginteippiä, aurinkorasvaa, sakset ja elektrolyytteja jos meinaat vaeltaa kuumalla säällä. Hammasharja- ja tahna on myös ihan kivat.

Persalusta lisää luksuksen tuntua reissuun.
Katadyn BeFree kävi hitaaksi kun vesi ei ollut kirkasta.
Suklaa kuuluu vaelluksen välttämättömyyksiin.

Muita mukaan pakkaamiani välineitä ovat vaellussauvat, miniveitsi tai sakset, aurinkolasit, lippis, vesifiltteri (Sawyer Micro), matkatyyny, hyttysverkko, zip-pussi tai muu vastaava lompakkoa korvaamassa ja teltan alle laitettava polycro-suoja. Puhelimeen on ladattu gps-kartat, musiikkia ja äänikirjoja/podcasteja.