Suositeltu

Sörmlandsleden, etapit 44, 36:3 ja 36:2

Sörmlandsleden-projektissani on jäljellä enää kolme etappia. Yllättävän pitkä on tuo 600 km, jonka pituinen Sörmlandsleden on pelkästään pääetapit laskettuina. Aloitin projektin viime vuoden keväällä, ja olen lähinnä vaeltanut reittiä viikonloppuisin. Julkisilla kulkuvälineillä liikkuminen etapille on haaste, ja välillä olen joutunut suunnittelemaan reitille liikkumiset tarkkaan ja tekemään useamman päivän vaelluksia.

Tällä kertaa tarkoituksena oli vaeltaa vain 15 km etappi numero 44 sekä osa 45:sta, joita en onnistunut suorittamaan viimeksi kun sain jonkun ihme nestehukan. Koska 44:lle ei pääse julkisilla viikonloppuna tein vaelluksen, joka yhdisti myös pari sivuetappia ja sisälsi hieman tylsää maantievarsikävelyä.

Nyköping on ihan jees kaupunki, ja reitti kulkee osittain kaupungin keskellä virtaavaa jokea pitkin. Matkalla ohitetaan myös yksi monista reitin linnoista, keskiaikainen Nyköpingshus. Näin myös jokivarteen kerääntyneen spurguporukan, joka nautiskeli antimiaan hyvien näkymien kera. Ei aina Ruotsissakaan olla niin kuninkaallisen arvokkaita.

Viikonloppu oli taas kuuma, 30 asteen tienoilla, ja reitillä oli poikkeuksellisen vähän varjoa, se kun kulki mm. peltojen ja laidunmaiden läpi. Aurinkorasvakin loppui kesken kaiken, joten yritin suojautua auringolta rätti pässä pitkine hihoineni. Yövyin kansallispuistoon sijoitetulla taukopaikalla, joka on järven rannassa. Voin sanoa että järveen hyppääminen vaellettuani 24 kilometria 30 asteessa oli taivaallinen kokemus. Tämä tuntuu nyt kaukaiselta kirjoittaessani tätä Suomessa, jossa on noin 15 astetta.

Yöllä heräsin taas kun villisika röhki jossakin. Kuuntelin tuleeko se lähemmäs, ja varauduin jo soittamaan musiikkia kännykällä sian pelotteluksi. Villisikoja tuntuu olevan melko paljon Sörmlannissa, osa metsistä on myllerretty ylösalaisin eikä yölliset röhkimiset ole harvinaisia. En ole onneksi törmännyt näihin otuksiin, sillä ne liikkuvat yleensä öisin ja välttelevät ihmiskontakteja. Saisin varmaan sydänkohtauksen jos näkisin torahampaisen karjun keskellä metsää, vaikkei niiden ihmisten kimppuun usein tiedetä hyökänneenkään.

Toinen vaelluspäivä oli vielä edellistä kuumempi, perille tullessa oli mittarissa 33 astetta. Reitillä ei ollut myöskään kuin yksi järvi, ja sillä vain yksi sopiva uimapaikka, jossa hyppäsin veteen vaatteet päällä välittämättä paikkaan leiriytyneestä riippukeinuilijasta. Löysin myös maasta makuualustan, joka oli tippunut joltakin. Epäilin että sen kadottanut ei ihan heti tulisi takaisin, joten otin alustan mukaan ja kyselin reitin FB-ryhmässä olisiko joku hukannut alustansa.

Viimeinen peltoreitti tuntui järjettömän pitkältä. Kävelin myös ensin väärään suuntaan. Löytäessäni taukopaikan, jossa oli vesihana huljutin päätäni hanan alla ja nukahdin hetkeksi varjoisalle penkille. Ehkä tuossa välissä tarjosin oivan aterian punkille, jonka löysin selästäni vasta kaksi vuorokautta myöhemmin. Niitä pirulaisia kun on vaikea yksin löytää.

Nyköpingissä jouduin odottamaan junan lähtöä vielä kaksi tuntia. Vedin naamaan sushit ja makoilin jokivarren penkillä, jossa ohikulkijat varmaan pitivät minua kodittomana spurguna.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 31-26

Viimeinen etappi Kolmårdenissa suoritettu. Lähdin reissuun perjantai-iltana ja vaelsin kaksi vuorokautta, yli 60 kilometria. Etapit olivat aika helppokulkuisia, joten matka taittui suhtkot helposti, vaikka lauantaina vaelsinkin yli 30 kilometria.

Kolmårdenista Stavsjöhön kulkee minibussi, jossa on niin vähän matkustajia että kuski muisti minut viime kerralta ja tiesi missä jään pois. Perjantaina kävelin vain noin 6 km lähimmälle leiripaikalle, siellä olikin jo yksi vaeltaja, joka vaelsi Sörmlandsledeniä ilman kummempaa päämäärää.

Lauantaina kävelin Sörmlandsledenin korkeimman kohdan yli, se on 123 metriä merenpinnan yläpuolella, eli ihan huikeasta vuoresta ei ole kyse. Huipulla on lintutorni, jonne voi kiivetä uhmaamaan korkeanpaikankammoaan.

Polulla oli myös yllättävän monta muuta vaeltajaa, melkein joka laavulla joku. Yhdellä laavulla tapasin miehen jonka kanssa puhuin, hän oli vaeltamassa vain yhden etapin mutta hänellä oli isompi rinkka kuin minulla. Kun kerroin vaeltaneeni lähes koko reitin hän piti minua jonakin vaellusguruna ja kyseli vinkkejä minulta. Sanoin vain että pakkaa vain välttämättömät tavarat mukaan, ja vinkkasin että vesifiltteri on kätevä väline olla mukana, niin että välttyy painavien vesimäärien raahaamiselta.

Itsehän en neuvoani toki noudattanut vaan olin unohtanut filtterin kotiin, piti siis ottaa vettä lähteistä ja toivoa parasta. Yleensä vesi oli puhdasta (muutamia pieniä ötökkähiukkasia lukuunottamatta), mutta lähellä Katrineholmia yhdessä lähteessä norotti erittäin pieni vesinoro, josta keräsin vaivalloisesti puoli pulloa epäilyttävälle haisevaa vettä. Tässä vaiheessa tietenkin veteni oli loppu, joten oli pakko ottaa vettä tästä kohteesta. Marssin vauhdikkaasti seuraavalle lähteelle – ja sekin oli tyhjä. Noin 15 viimeistä kilometria meni siis lähes ilman vettä – marssinkin heti Katrineholmin kauppakeskukseen ostamaan ison pullollisen. Kaikkia amatöörivirheitä ei voi vieläkään välttää satojen kilometrien vaelluksen jälkeen.

Lauantaina tuli vesikuuro, mutta olin sopivasti juuri silloin lounastauolla laavun katoksen alla. Saavuttuani perille suunniteltuun päämäärään totesin laavun olevan varattu, siellä oli lapsiperhe ja monta aikuista, sekä koira joka haukkui minua. Koska halusin nukkua rauhassa ja ajoissa jatkoin matkaa vielä kilometrin oppaassa mainitulle taukopaikalle, joka oli vain mitättömän pieni nuotiopaikka ja pari penkkiä kallion päällä, niin että rantaan ei päässyt. Pystytin telttani kuusen taakse ja keittelin risotot. Juuri päästyäni telttaan alkoi sade, joka kesti koko yön ja loppui sopivasti kello 7 aamulla. Uusi Big Agnes Tiger Wall 2-telttani, johon olin vaihtanut toisen BA- yhden hengen telttani, piti veden teltan ulkopuolella hienosti. Teltta on myös tilava ja siellä mahtuu jopa istumaan, mutta 1 kg teltan ero toiseen 400 g telttaani on huomattava, eikä tämä mukavampi teltta luultavasti pääse läpivaellukselle.

Suositeltu

6 kuukautta virkavapaata?

Kerroin pomolleni läpivaellussuunnitelmastani. Hän kuten monet muut joille asiasta kerron ei varmaan tajunnut täysin mistä on kyse. Keskustelu meni suunnilleen näin:

Minä: ”Ajattelin kävellä ensi vuonna kuusi kuukautta. ”

Pomo: ”Ok. Onko se varmaa?”

Minä: ”No minun on haettava ensin aloituspaikkaa, se varmistuu vasta joulukuussa.”.

Pomo: ”Ok.”

Minä ”Elämä on lyhyt ja haaveita ei kannata siirtää loputtomiin, bla bla bla.”

Pomo: ”Ymmärrän. No onhan siihen vielä pitkä aika.”

Minä: ”Niin, ajattelin vaan tiedottaa hyvissä ajoin, voidaan puhua tästä lähempänä ajankohtaa.”

Pomo: ”Ok. Hyvä tietää.”

Kuva: PCTA/Owen Rojek

En nyt siis ole ihan varma saanko (tietysti palkatonta) virkavapaata, mutta työnkuvani kannalta ei ole täysin katastrofi vaikka olisin puoli vuotta poissa, asiat on periaatteessa järjesteltävissä niin että hallussani oleva projekti jää jäähylle tai hiljenee puolen vuoden ajan, tai joku muu tulee hoitamaan hommaa… Ainakaan täyttä tyrmäystä en saanut. Kollegat ovat pitäneet virkavapaita kirjan kirjoittamisia tai muita hommia varten, ja vanhempainvapaalla on yksi sun toinenkin. Toisaalta vanhempainvapaa on juridinen oikeus, läpivaellusvapaa ei toistaiseksi ole sitä 😀

Olen myös saanut luvan ottaa 4 viikkoa lomistani marraskuussa, jolloin kävelen Lykian reitin. Harvassa työssä tämä on mahdollista.

Kollegoista olen kertonut suunnitelmasta vain yhdelle, hän yritti keksiä miten voisin yhdistää työn ja vaelluksen. En usko että on realistinen tai miellyttävä tavoite yrittää paiskia töitä sen ohessa kun kävelee 30 kilometria päivässä autiomaiden ja vuoristojen läpi, ilman nettiyhteyttä ja vain satunnaisesti kaupunkeihin pysähtyen. Näistäkin pysähdyksistä suurin osa kulunee pyykinpesun, suihkussakäynnin, tankkauksen, ruokavarastojen täyttämisen ja muun reitin organisoinnin kanssa.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 45 – 55

Tuskin olin ehtinyt palautua Armenian reissusta, kun koitti seuraava viikko, jolle olin myös varannut vaellusreissun. Oli nimittäin Ruotsin kansallispäivä torstaina, ja vapaat täytyy maksimoida! Jäljellä oleva Nyköpingin ja Trosan välinen reitti myös vaati vapaita, kun käytössä ei ole autoa reitille kulkemiseksi.

Nyköpingissä reitti kulkee aivan keskustan vieressä, jokivartta pohjoiseen ja metsään. Kävelin 10 kilometria lähimmälle laavulle, ja kävelin sen melko ripeästi parissa tunnissa. Muurahaisia pyöri laavulla, joten pystytin ihan suosiolla teltan järven rantaan. Aamulla heräsin kun joku tai jokin juoksi huohottaen telttani ohi seitsemän jälkeen, luulin ensin että se on villisika (vakiopelkoni metsässä) mutta sitten tajusin että sen täytyi olla joku hullu lenkkeilijä.

Kansallispäivä oli todella kuuma, 28 astetta auringonporotusta. Kävelin parikymmentä kilometria Masugnsjölle päin ja olin kuolemankielissä. Varsinkin metsässä oli erittäin tukalaa ja ilma oli pysähtynyt. Kävelin Svärtan kirkolle. Olin paahtumispisteessä tässä vaiheessa, ja kun pääsin kirkolle tein ruokaa, mutta siellä oleva pöytä oli tietenkin keskellä auringonpaistetta. Myös saavuttuani laavulle siellä oli erittäin kuuma, eikä varjoa missään. Laitoin lonkkuni veteen jäähtymään, hyppäsin järveen pari kertaa ja kokkailin ruokaa. Viereisellä rannalla oli joku perhe joka souteli kumiveneellä, ja illalla joku ukkeli soitti siellä trumpettia niin että koko järvi raikui. Kyllä maistui kylmä(hkö) lonkku hyvälle! Yritin mennä nukkumaan laavulle – mutta heti kun pimeni alkoivat mäkäräiset järjettömän puremisen. Jouduin nousemaan ennen puoltayötä ylös ja pystyttämään teltan.

Sörmlandsleden on sinänsä helppokulkuista, mutta välillä reitti menee ylös ja alas ja reitillä on paljon kiviä ja puiden juuria, joten hiki tälläkin reitillä voi tulla.

Perjantaina kävelin kohti Tystbergaa, ja toivon jonkin kahvilan olevan siellä auki. Vaeltaja kun ei jaksa kantaa ylimääräisiä herkkuja mukanaan. Valitettavasti auki oli vain Coop, josta sain täydennystä ruokavarastoihin. Ja tuoreen viinerin! Tystbergasta polku kulki metsän ja laidunten ohi Bälingen kirkolle. Myös yksi koira haukkui minut, mutta se ei ollut läheskään yhtä aggressiivinen kuin armenialaiset kollegansa. Kirkolla pongasin pari punkkia yrittämässä läpikulkua ihoni läpi, mutta sain ne kiinni ajoissa.

Tämän jälkeen reitti kulki aika jyrkkiä metsäreittejä, jotka tuntuivat loputtomilta. Mittariin taisi tulla 27-28 kilometria tuona päivänä. Kuljin myös Nynäsin linnan ohi. Olin odottanut pääseväni sen ravintolaan syömään viimein kunnon ruokaa – mutta se oli tietenkin kiinni. En saanut edes vara-akkua ladattua, joten yhtään kuvaa linnasta en ottanut.

Viimein saavuin Itämeren rantaan ja löysin laavun, joka sijaitsi upealla niemellä. Olin aivan innoissani näin upeasta yöpaikasta. Pystytin teltan, tein ruoan, ja menin nukkumaan äänikirjaa kuunnellen. Sitten kuulin läheltä ”mää” ja naureskelin että ai, täällä on lampaita. Sen jälkeen määkinä läheni ja lammaskuoro alkoi huutaa ”MÄÄ! MÖÖ! BÄÄ! BÖÖ-ÖÖÖÖ! MÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!” Jouduin kampeamaan itseni ulos ja näin että aidatun karsinan sisällä oleva leiripaikkani on kymmenien lampaiden ympäröimä. Ei auttanut lampaiden laskeminen nukahtamista, koska ne olivat niin järjettömän äänettömiä ja pyörivät ympäri niemeä paskantaen mennessään. Aurinko oli juuri laskemassa ja mietin jaksaisinko kerätä kamat ja kävellä pimeässä seuraavalle mahdolliselle leiripaikalle. Järjettömässä määkinässä kun ei voisi kuurokaan nukkua. Onneksi noin tunnin määkimisen jälkeen joukkue siirtyi eteenpäin, eikä palannut.

Lauantaille olin suunnitellut lyhyemmän reitin, joten lähdin liikkeelle vasta aika myöhään ja keittelin rauhassa armenialaista kahvia meren rannalla. Tämän jälkeen reitti kulki taas aivan järjettömän kuumassa tukahtuneessa metsässä monta kilometria. Onneksi tämän jälkeen oli pysähdyspaikka vanhalla museokartanolla. Sen pihassa oli myös kolme muuta vaeltajaa, jotka olivat yhden yön vaelluksella (rinkat olivat kyllä kolme kertaa isommat kuin minulla). Nautin kartanon pöydistä, huussista ja juoksevasta vedessä ja heitin roskat pois painamasta laukkua. Reitti jatkoi lehmälaitumien ohi. Paikalla oli myös déjà-vun tarjoava raivostunut sonni, joka kylläkin tällä kertaa oli onneksi toisella puolella aitaa. Vastaan tuli myös toinen yksinäinen vaeltaja – tämä reittihän olikin suosittu viikonloppuna!

Saavuin myös Björken-järvelle, joka oli aivan upea. Laavu oli paikalla, jota ympäröi järvi molemmin puolin. Oli niin kuuma että hyppäsin samantien järveen. Valitettavasti en voinut jäädä tälle hienolle taukopaikalle yöksi, sillä en halunnut vaeltaa kovin pitkästi sunnuntaina. Niinpä jatkoin matkaa Gisesjön- järvelle. Sen taukopaikka oli hienoinen pettymys, siitä oli rakennettu aivan sieluton esteetön paikka, josta kaikki puutkin oli hakattu. Lisäksi paikalla oli niin paljon porukkaa, että jatkoin matkaa ja koitin etsiä sopivan telttapaikan. Jokaisessa kolossa oli jotain porukkaa. Lopulta luovutin yksityisen telttapaikan etsinnän ja laitoin teltan muutaman miehen telttojen lähelle. He olivat ilmeisesti puolalaisia (?) kalastajia, jotka kävivät vähän väliä kalastamassa telttani lähellä. Hyppäsin taas järveen ja laitoin ruokaa. Huomasin myös, että olin museokartanolla heittänyt roskien sijasta lounaani pois, joten minulla ei olisi seuraavalle päivälle jäljellä kuin puolikas puuroannos ja yksi energiapatukka. Iltapalaksi söin köykäisiä ravintoaineettomia nuudeleita.

Myös aamulla kuuden jälkeen heräsin kalastajien mölötykseen. Se oli hyvä, koska halusin lähteä liikkeelle pian ja kävellä 22 kilometrin matkan, jonka jälkeen pääsisin vasta syömään ruokaa. Ensin kävelin tietysti kilometrin harhaan, koska reitin merkinnät olivat taas omituisia. Laahustin omakotialueiden läpi ja söin viimeiset puurot. Sitten laitoin vakiovaellusmusiikkini soimaan ja laahustin viimeisen 5 kilometrin metsäreitin Tureholmin linnaan. Reitti oli yllättävän raskas, paljon mäkiä ja kivikkoa. Saavuttuani linnaan istuin sen pihalla syöden viimeisiä pähkinänjämiä kuin köyhä kulkuri. Myöskään tällä linnalla ei ollut rahvaalle mitään ruokatarjontaa edes rahaa vastaan.

Viimeinen osuus oli ärsyttävä, koska se ei kulkenut suoraan kaupunkiin vaan teki ns. keinotekoisen u:n muotoisen reitin jonkin metsän läpi. Koska aion kävellä Sörmlandsledenin joka metrin minun oli tietenkin pakko kävellä ne. Siinä vaiheessa ukkonenkin jyrähti muutaman kerran, ei onneksi kuitenkaan lyönyt aivan päälle. Kävelin viimeiset kilometrit nopeammin kuin koskaan, ja tuntui todella voitolta saapua viimein etappikartalle Trosan keskustaan. Yli 100 kilometria oli takana, ja enää muutama etappi Sörmlandsledeniä jäljellä.

Suositeltu

Transcaucasian Trail – Armenia

Viime viikolla olin vaeltamassa Armeniassa, jossa testasin Transcaucasian Trailia (TCT), joka on siis Georgiasta Azerbaidzaniin kulkeva 1500 km reitti. Reitti ei ole vielä merkitty eikä valmis. Valitsin vaelluskohteeksi reitin 85 km pätkän, jonka ilmoitettiin olevan merkitty. Noh, todellisuus on joskus tällaisia väitteitä ihmeellisempää, kuten sain huomata.

Lensin Armeniaan Ukrainan kautta täältä Ruotsista, ja olin yön karmeassa hotellissa Jerevanissa, ennen kuin otin mashrutkan Dilijan-nimiseen kaupunkiin, joka on 1,5 tunnin matkan päässä pääkaupungista. Säätiedotuksen mukaan ko. paikassa ukkosti joka päivä toukokuussa, joten olin hieman hermostuksissani sään suhteen. Dilijanissa yövyin oikein mukavassa b & b -paikassa, ja kävin mm. tankkaamassa varastojani paikan ainoasta supermarketista. Oli hieman haasteellista löytää vaellukselle sopivaa kasvisruokaa, mutta onnistuin löytämään jotain epäterveellisiä ruokia, ja syömään paljon venäläistä puuroa reissulla.

Olin myös kysellyt etukäteen turisti-infosta myydäänkö ko. paikassa kaasua, jota ei saa ottaa lennoille mukaan, ja he totesivat että juuri minun keittimeeni sopivaa kaasua löytyy Dilijanista. No, todellisuus oli tätäkin toteamusta ihmeellisempi. Kun lopulta löysin ko. paikan, ei heillä tietenkään ollut ko. kaasua. Mies kassalla esitteli jotain aivan ihmeellisen näköistä kaasupönikkää, joka ei sovi minun keittimeeni. Hän sitten ehdotti että ostaisin myös keittimen (ehkä heillä olikin oikeaa kaasua mutta tiesivät että tarvin myös keittimen?). Kyselin sitten huvikseni että mitä se maksaisi. Hän ilmoitti kaasun ja keittimen hinnaksi n. 11 euroa. Tinkasin sitten vähän hintaa ja myyjä naureskeli venäjäksi kollegoilleen että ”hahah, amerikkalainen tinkaa”. Tietenkin kaikki englantia puhuvat ovat amerikkalaisia. Ostin siis keittimen, joka toi kivat puoli kiloa lisäpainoa rinkkaani.

Aamulla tinkasin taksin läheiseen Khachardzanin kylään ja lähdin kävelemään Goshin järvelle ja luostarille päin. Hiekkatie kulki ensin maatilojen ohi, tiellä töllisteli lehmiä ja puskassa kaakatti kanoja. Myös porsaita, vuohia, perhosia ja muita eläimiä pyöri siellä sun täällä. Sen jälkeen tie kulki metsään, ja jouduin ylittämään muutaman leveän puronkin. Sitten polku kulki ylöspäin vuorille, ja maisema muuttui koko ajan hienommaksi ja hienommaksi. Reittiä ei ollut kyllä yhtään helppo löytää, välillä merkinnät katosivat ja välillä gps:ni ja reitin merkit eivät täsmänneet lainkaan. Välillä jouduin menemään keskellä nokkospuskaa. Välillä taas polku muuttui järkyttäväksi liejuksi, jossa on mahdoton välttää kenkien kastuminen. Lopulta saavuin järkyttävän sekoilun jälkeen Gosh-järvelle, ja totesin kävelleeni huomattavasti hitaammin kuin mitä luulin kilometreihin nähden.

Järveltä ei ollut pitkä matka Goshavankin luostarille. Oli pirun kuuma ja olin jo pyörtymispisteessä. Ostin kylän naisilta Coca-Colan ja menin hörppimään sitä luostarin taakse. Tämä helpotti vähän oloa, ja onnistuin jatkamaan matkaa perille Parzin järvelle asti. Siellä oli valitettavasti jo ravintola sulkenut, eikä järvi muutenkaan ollut mikään huikea elämys. Armeniassa on niin vähän vesistöjä, että he ovat hirveän ylpeitä jokaisesta maasta löytyvästä lammikosta. Järvelle oli rakennettu myös tietenkin joku hirveä temppurata ja rannasta sai vuokrata turistiveneitä lammen kiertelyä varten, joten en voinut oikein yöpyä paikalla. Näin kuitenkin että joku oli pystyttänyt teltan toiselle puolelle lampea, joten pystytin omani vähän ylemmäs. Paikkavalinta oli kuitenkin virhe, koska heti nukkumaan mentyäni jotkut järkyttävän kovaääniset linnut alkoivat huutaa suoraa huutoa ja jatkoivat sitä suunnilleen koko yön. Korvatulpatkaan eivät onnistuneet blokkaamaan sitä meteliä.

Toisen päivän maisemat olivat vielä huikeampia. Aamulla yllätin lähes valkoisen pikkuketun metsässä. Ensin reitti kulki aika kauan metsässä, kunnes saavuttiin laakeille vuorien päällä kulkeville niityille. Välillä näkyi myös kyltti, joka varoitti karhuista. Koska iltapäivällä oli luvassa ukkosta, olin suunnitellut lyhyemmän kävelyn tälle päivälle, ja varannut toisen yön aiemman b&b:n omistajan siskon asunnosta. Kun lähestyin viimeistä vaelluksen osiota, Drunken forestia, mietiskelin että olisipa hauska kävellä se joskus humalassa. Sitten huomasin taas vaihteeksi olevani eksyksissä, gps käski kääntymään oikealle mutta siellä ei näkynyt kuin pudotus alaspäin. Näin piknik-pöytien ääressä kaksi ukkoa ja kyselin heiltä tietävätkö he missä reitti menee. Ukkeleita ei reitti kiinnostanut, mutta he suorastaan vaativat minua istumaan katoksiseen pöytään syömään kanssaan. Olin nälkäinen ja ensimmäiset pisarat alkoivat tiputella, joten tein heille seuraa. He kaatoivat myös tietenkin vodkaa ja olutta kuppiini, ja pian kilistettiin ilman yhteistä kieltä. Toinen ukkeleista myös lauleskeli innoissaan. Hän ihmetteli venäjäksi miten voi olla etten osaa venäjää, jos kuitenkin tulen Suomesta. (Olen lukenut yhden kurssin venäjää, jonka perusteella ukkeleita vähän ymmärsin, mutta Länsi-Suomessa ei kyllä helpolla saa venäjän opetusta vaikka haluaisikin.) Enpäs siihen pystynyt venäjäksi selittämään Suomen sotahistoriaa, joten he pitivät minua poikkeuksellisen kielitaidottomana tumpelona.

Pian pöydä ohi kulki kolme ihmistä, ja ukkelit huitoivat heidätkin liittymään seuraan. Seurue koostui yhdestä israelilaisesta, yhdestä venäläisestä ja yhdestä armenialaisesta (?). Seurueen venäläinen nainen innostui myös laulamaan oopperatyyppisesti ja pian pöydässä hoilattiin jo kalinkaa. Jokaiselle vodkahörpylle piti myös kippistää. Nainen kyseli minulta (saksaksi) mitä ihmettä varten olin yksin reissussa. Saksankielentaitoni ei oikein riittänyt asian selittämiseen, ei myöskään jaksamiseni. Hän kyseli onko minulla lapsia, olenko naimisissa ja sitten totesi vain: ”Niin, sääli, niin sääli!” Hänen mielestään oli niin harmillista että olin joutunut yksin tällaiseen paikkaan, itselläni taas oli time of my life. Näin eri tulkintoja voi samasta tilanteesta vetää.

Kun kolmikko lähti jatkamaan matkaa, minäkin lähdin kömpimään sateiseen Drunken forestiin hiukkasen hiprakassa. Saavuin vain hieman myöhässä B&B-paikkaan, joka oli aika tavallinen asunto, joka sijaitsi apteekin takaosassa (sisko oli farmaseutti). Olisin päässyt omilla avaimillani siis apteekkiin haalimaan lääkkeitä, jos olisi huvittanut.

Aamulla halusin lähteä aikaisin liikeelle, koska kyseessä olisi edellistä raskaampi päivä, noin 25 kilometria kävelyä ja korkein huippu 2000 metrissä. Sisko ei ilmestynyt kuitenkaan asunnolle hakemaan avainta, joten jouduin soittelemaan ympäriinsä ja odottamaan hänen äitiään paikalle. Lähdin liikkelle siis vasta kello 9. Kävelin ylöspäin kohti Jukhtakvankin luostaria. Kävelin mutaista polkua ja yhtäkkiä aloin kuulla vihaista örinää mutkan takaa. Mietin että helvetti, ensimmäinen karhukohtaamiseni on noin vihaisen karhun kanssa. Mutta kyseessä ei ollut karhu vaan sonni, joka kyllä oli myös pelottavan vihainen. Se seisoi siinä kahden muun sonnin kanssa ja nekin hermostuivat tämän sonnin olemuksesta ja alkoivat ärjyä. Sonni teki päällään puskevia liikkeitä ja kuopi sorkallaan maata. Sitten se alkoi lähestyä uhkaavasti minua.

En voinut mitenkään kävellä sonnien ympäri, joten lähdin mahdollisimman rauhallisesti kävelemään poispäin. Sonni jolkutteli mylvien perässäni jonkin matkaa, mutta ei onneksi jaksanut seurata minua pitkälle. En joutunut siis onneksi härkätaisteluun, vaikka läheltä piti. Mietin että onkohan päälläni olevalla punaisella paidalla asian kanssa tekemistä. Olin pettynyt, helvetti, en voi mitenkään jatkaa vaeltamista moneen tuntiin niin kauan kuin sonni siellä mylvii. Mutta alas tullessani tapasin onneksi kolme ihmistä, kaksi libanonilaista ja heidän oppaansa, ja selitettyäni tilanteen he ehdottivat että kävelemme luostarille yhdessä. Kuin ihmeen kaupalla sonnit olivat hävinneet, ehkä paenneet ohi ajanutta maasturia.

Kävimme 1200-luvun luostarissa ja jatkoin hieman peloissani matkaa. Reitti oli taas ihan hukassa, lopulta päätin luottaa merkittyyn reittiin gps:n sijaan ja kävellä ylöspäin ihan järjettömän jyrkkää ja mutaista mäkeä. Se johtikin ylös niitylle ja sitten alas ohi talon, jossa perääni juoksi vihainen koira. Ylitin talon jälkeisen jääkylmän joen ekstravikkelästi. Seurasi jyrkkää nousua ylöspäin, ja lähestyessäni huippua myös synkkiä pilviä kertyi ympärille. En uskaltanut nousta puurajan yläpuolelle, sillä pelkään ukkosta paranoidisti. Joten odottelin pari tuntia pilvien väistymistä ja kuuntelin Joni Mitchell-podcastia lounasta syödessäni. Kun pilvet näyttivät väistyvän jatkoin matkaa – jälleen vihaisen lehmälaumaa vahtivan koiran luo. Koiran lähellä oli onneksi omistaja, joka ryhtyi lyömään koiraa kepillä. Ei ihme että koirat ovat hieman häiriintyneitä.

Reitti kävin koko ajan vaikeammaksi, puuskutin tosissani. Reittiähän siis ei ollut, vaan käytännössä kävelin polviin asti yltävässä heinikossa, mutavellissä tai jopa villiruusupuskissa koko ajan. Välillä vieressä kulki rotkon reuna, joten puskia ei voinut väistelläkään. Tämä oli ylivoimaisesti raskain vaellus minkä olen tehnyt, ja epävarmuus reitin kulkusuunnasta lisäsi stressiä. Lopulta kuljin puurajan yläpuolella, ja maisema muistutti Irlantia tai Walesia. Juuri lähestyessän ukkonen jyrähti, ja sain paniikin taas ja yritin painella niin äkkiä kuin jaloistani kerkesin (eli noin 2 km tunnissa). Kuljin liejuisten jokien läpi ja saavuin taas johonkin taloon, jossa kolme koiraa juoksi perääni, kaksi niistä raivoissaan. Toinen niistä juoksi perässäni pitkälle ylös mäkeä. Omistaja ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen koiria, joten kävi tuuri etteivät ne uskaltaneet hyökätä kimppuuni.

Näin etäällä kaksi vaeltajaa, joten tiesin että minun on suunnistettava sinnepäin. Tein omia oikopolkujani jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin, koska reitin oikeasta suunnasta ei ollut havaintoja. Lopulta onnistuin tavoittamaan jonkinlaisen 2 cm kapean poluntapaisen ja kävelin sitä päin. Törmäsin kahteen vaeltajaan, jotka olivat vielä enemmän eksyksissä kuin minä. He olivat hollantilaisia fysioterapeutteja, ja olivat vaeltaneet lähes saman reitin kuin minä. He olivat myös järkyttyneitä reitin vaikeudesta ja siitä miten huonosti se on merkitty (= ei ole merkitty). Pohdimme haluammeko vaeltaa seuraavan päivän reittiä, joka mainitaan vielä vaikeammaksi, mutta tuumimme että olisi harmi luovuttaa ja jättää reitti kesken. Helpotti tietää, että ainakin joku muu on tulossa reitille seuraavana päivänä. Löysimme lopulta seuraavan luostarin, Haghartsinin, jota vartioivat taas – yllätys yllätys – vihaiset koirat. Minä päädyin telttailemaan luostarin takapihalle, pariskunta liftasi Dilijaniin, koska heillä ei ollut mukana telttaa. Yöllä oli melko viileää, ja heräsin yöllä kun susi, tai ehkä suden pentu, ulisi alapuolellani olevassa metsässä. Kylän koirat vastasivat tähän raivokkaalla haukkumisella.

Aamulla heräsin siihen että telttani oli aivan märkä ja vesi tippui katosta. Ympäröivä kostea ruohikko esti ilman kulkemisen teltan läpi ja teltta sekä makuupussini olivat kivan kosteita. Keittelin puurot ja lähdin hieman hermostuksissani kävelemään viimeistä ja reitin vaikeinta osiota. Kulkiessani reitille minut ohitti taksi, jossa istui hollantilainen pariskunta. He eivät siis luovuttaneet ja olivat tulossa reitille – tämä oli erittäin helpottava tieto!

Reitti alkoi mutakon läpi rämpimisellä ja jonkinlaisen vesiputouksen läpi kävelemisellä. Sitten polku kulki ylöspäin. Näin myös lauman lehmiä, joita vuorilla asuvat paimenet paimensivat. Lehmät kyllä pelkäsivät minua kauhuissaan. Kuljin maatilan ohi ja ylös vuorelle. Näin alhaalla hollantilaisten lähestyvän, ja lopulta he ottivat minut kiinni ja ohittivat. Puuskutin mäkeä kuin kuoleman kielissä, joten en pysynyt pariskunnan perässä. Joka tapauksessa reitti oli alkua lukuunottamatta huomattavasti helpompikulkuinen ja paremmin merkitty kuin edellispäivän reitti. Vaikka huippu kulki yli 2300 metrin ei se tuntunut yhtä toivottomalta, ja matka alaspäin alkoi jo lounaan jälkeen. Paluumatka tosin oli ihan järjettömän pitkä, ja kilometreja tuli mittariin varmasti ainakin 28. Puhelin kuoli jossain vaiheessa, joten en voinut mitata ihan tarkkaa lukemaa. Mutta maisema oli uskomattoman hienoa, eikä vihaisia eläimiä esiintynyt samalla tavalla kuin edellispäivänä. Vuoren huipulla myös joku maasturi ajoi yhtäkkiä ohi ja kysyi tarvinko kyytiä. No en tarvi, kiitos, kävelemään on tultu.

En löytänyt koskaan ajattelemaani leiripaikkaa, koska se oli – yllätys yllätys – niin huonosti merkitty eikä tietenkään kylttiä sinne ollut missään. Jouduin siis kävelemään koko matkan Hovkin kylään asti. Ajattelin ensin liftata takaisin Dilijaniin, mutta löysin jälleen piknikpaikan, jossa oli todella hieno näköala ja paikka teltalle, tosin myös äänekkäästi kurnuttavia sammakoita. En tiennyt saako paikalle pystyttää teltan, mutta kukaan ei ainakaan kieltänyt. Teltan ohi kulki kylläkin lehmien kuljetusreittiä ja aamulla herätessäni lehmä töllisteli telttaani paimenkoiran kanssa. Paikassa tuuli myös niin pirusti, että teltan katosta meni rikki tukitikut ja puoli telttaa roikkui naamallani. Avatessani teltan oven huomasin myös villihevosen varsoineen tulleen ruokailemaan näköetäisyydelle.

Hovkista liftasin takaisin epämääräisen miehen kyydissä, hän kyseli ikääni mikä tuntuu olevan todella relevanttia liftatessa. Annoin hänelle rahaa niin ettei hän luullut kyseessä olevan muiden maksutapojen. Dilijanissa söin kunnon lounaan ja otin sitten mashrutkan Jerevaniin, jossa palkitsin itseni ilmastoidulla luksushotellilla, jossa oli minibaari. Löysin kropastani kolme punkkia, ja jättimäiset rakot pikkuvarpaista. Myös kämmenet ja pohkeet olivat palaneet punaisiksi auringossa.

Kaiken kaikkiaan mahtava vaellus, voin suositella. Mutta ei ilman gps:ää! Gps-kello pelasti siinä vaiheessa kun reitillä ei ollut merkintöjä ja puhelimen akku veteli viimeisiään. Noh, kartta ja kompassi voisi toki ajaa samaan asiaan, gps-kelloa vain ei tarvi kaivella esille koko ajan.

Tänään lähden taas vaellukselle, koska huomenna on Ruotsin kansallispäivä ja vapaapäivä. Suoritan viimeisen pitkän matkan Sörmlandsledenillä, sen jälkeen on jäljellä enää muutama etappi reitin 62 pääreittiä.

Suositeltu

Lyhyehkölle vaellukselle valmistautuminen

Kuten huomaatte korjasin blogin ulkonäköä. Samalla onnistuin myös ”korjaamaan” osasta merkinnöistä päivämäärät pois. En tajua miten tapahtui. Jos joku tajuaa niin neuvokaa please!

Lauantaina lähden Armeniaan, jossa tarkoitus on vaeltaa 4-5 päivää. Sää näyttää lupaavalta, ukkosta joka päivä. Pelkään ukkosta yli kaiken, enkä todellakaan halua olla puurajan yläpuolella jossain vuorella kun kaukasialainen ukkonen alkaa paukkua. Voin nimittäin kuvitella että se on jotain toista luokkaa kuin ruotsalaiset lagomtömäyttelyt kaksi kertaa kesässä.

Kuva: Transcaucasian Trail Association (TCTA)

Vaellukselle valmistautuminen alkaa siitä että päätetään vaelluksen kohde. Tällä kertaa kohde määräytyi ”käy kaikissa maissa” -projektin mukaan, eli eräs maa joka on melko lähellä Eurooppaa (joidenkin mielestä jopa Euroopassa) ja jossa en ole vielä käynyt on Armenia. Ymmärrän myös siellä olevan hienoja vaellusreittejä – yksi niistä vielä keskeneräinen Transkaukasian reitti, jolla aion vaeltaa. Siispä varasin matkat ja ensimmäiset yöt hotellissa.

Kuva: Transcaucasian Trail Association (TCTA)

Tsekkailin myös reitin josta voi löytää jotain infoa ja karttoja netistä, ja joka on jollakin tavalla merkitty ja sopivan pituinen. Eilen väsäsin gpx-tiedostojen kanssa kaksi tuntia, halusin ladata reitin gps-kellooni, mutta jostain syystä kännykän ja kellon välillä ei synkannut eikä reitti suostunut siirtymään kelloon aivan helpolla. En halua nimittäin pyöriä keskellä Armeniaa hukassa, jos kännykän akku loppuu, enkä halua kanniskella paperikarttoja (en luota suunnistustaitooni niin paljon että turvautuisin vain karttaan ja kompassiin). On myös hyvä tsekata missä on lähin kaupunki tai kylä, jos matkan joutuisi keskeyttämään, sekä miten reitille ja sieltä pois pääsee ja mitä esim. taksin tulisi maksaa ko. maassa.

Seuraavaksi mietitään mitä pitää ottaa mukaan. Perusvaelluslistaani kuuluvat nämä:

  • teltta
  • makuupussi
  • retkipatja
  • sadetakki (+ housut)
  • vaelluspaita + housut ja/tai shortsit
  • vaelluskengät (polkujuoksukengät)
  • lippis
  • kaasukeitin
  • kaasua (ei saa ottaa lentokoneeseen)
  • aluhousut
  • sukat (+ extra yöpari)
  • aurinkolasit
  • käsidesi
  • rätti/huivi teltan kuivaukseen ja pään suojaukseen
  • pipo (ei ehkä välttämätön keskikesällä)
  • silmätipat
  • laastarit ja leukoteipit
  • puukko (miniveitsi)
  • vessapaperia (pakattuna muovipussiin)
  • kakkalapio
  • ruokaa (mitä ja miten paljon riippuu matkakohteesta)
  • pikakahvia
  • lusikka
  • sytkäri
  • vesifiltteri + pussi
  • suolaa (+ öljyä)
  • pankkikortti (vedenpitävästi pakattu)
  • passi (ei tarpeen kotimaassa)
  • nukkumisvaatteet, pitkikset + joku paita
  • puhelin + laturi (ja sinne ladattuna kartat, muut muistiinpanot reiteistä, äänikirjat/podcastit ja Spotify-soittolistat)
  • powerbank + sen johto
  • gps-kello + sen johto
  • kuulokkeet
  • korvatulpat
  • roskapussi (tämä puuttuu aina)
  • kävelysauvat + kumisuojukset
  • otsalamppu (ei tarpeen Pohjoismaissa kesällä)
  • takki tai fleece

Ruoan kanssa pitää miettiä onko matkan varrella mahdollisuus tankata ruokaa ja kuinka usein. Armeniassa ruokaa tarvin vain parille päivälle, mutta ei aavistustakaan millaista kasvisvaellusruokaa onnistun kaupasta löytämään! Suklaata oletan löytyvän sieltäkin, joten ei järkeä raahata sitä puolta Eurooppaa.

Sitten dumpataan vain puolet tarvikkeista pois koska reppu painaa liikaa, survotaan ne hikoillen laukkuun, heitetään vielä pari tavaraa pois, ja matkaan!

Paikan päällä otetaan paikallista valuuttaa johonkin vedenpitävään kukkaroon, ja hankitaan loput ruoat. Yritetään opetella sanomaan edes kiitos paikallisella kielellä. Kannattaa toki käyttää hyväksi mahdollisuutta ruokailla paikallisissa ravintoloissa aina mahdollisuuden tullen, varsinkin kun kyseessä on etuoikeutetun pohjoismaalaisen näkökulmasta edullinen maa. Ja sitten vaan rukoillaan sääjumalia ettei ukkostaisi koko aikaa, eikä ainakaan niin lähellä että salama iskee kalloon.

Suositeltu

Sörmlandsledenin etapit 32-43

Viime perjantaina lähdin vaeltamaan vielä vaeltamattomia reittejä Sörmlandsledenille. Otin junan Kolmårdeniin ja sieltä bussin, joka oli käytännössä tilataksi – ja olin sen ainoa matkustaja. Lähdin vaeltamaan 10 km matkaa lähimmälle laavulle. Jossain vaiheessa ihmettelin, miten pitkään järvenrantaa kulkeva reitti jatkuu. Lopulta tajusin kiertäväni ympyrää järven toiselle puolelle. En ehtisi laavulle ennen pimeää, joten jouduin sitten pystyttämään teltan saman järven rannalle. Tämä erehdys vaikutti loppuvaellukseen, josta tuli odotettua rankempi.

Spontaani yöpyminen Skirenin rannalla.

Lauantaina jouduin siis vaeltamaan 30 kilometria 20 km sijaan. Koska Sörmlandsledenin kaikille etapeille ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla, pidemmät vaellukset ovat ainoa mahdollisuus vaeltaa kaikki osiot. Oli kyllä kaunista ja sää oli täydellinen, 20 astetta ja aurinkoa. Vaelsin Itämeren rannikolle ja sieltä takaisin Kolmårdenin metsiin ja suolle, joka on Keski-Ruotsin suurin. Tunsin olevani täysin erämaassa ja saapuessani seuraavalle laavulle yllätyin, kun se oli varattu. Paikalla oli kummallinen kahdesta aikuisesta ja seitsemästä lapsesta koostuva porukka – en ole varma oliko kyseessä joku partioporukka vai jotain ihme lahkolaisia, kaikilla oli samanlaiset vaatteet. Käsitin kyllä että aikuiset olisivat lasten vanhempia, vaikka lapset olivat kaikki lähes samanikäisiä. Joka tapauksessa he kailottivat niin p-keleesti myöhään yölle, että nukkuminen oli vaikeaa. Lisäksi taukopaikalla saapui vielä joku mies, joka nukkui riippumatossa.

Suo, pitkospuut…

Aamulla nousin ennen lahkolaisia ja lähdin jatkamaan seuraavaa lähes 30 km päivää. Kuljin laidunten, metsien, järvien rantojen ja jälleen Itämeren rannikkoa. Nävesjön oli aivan mielettömän hieno valtava järvi. Ja joku oli jättänyt lähteelle trail magicia, energiakolan muodossa! Kyllä tuli tarpeeseen, kun kiipesin perkelleelisiä kivikkopolkuja ylös ja alas. Polvet ja jalat olivat tiukoilla.

Nävesjön rannalla on monta taukopaikkaa.

Lopulta saavuin Nävekvarniin, joka on pieni paikka rannikolla. Rannassa oli pienvenesatama, ja paikka on niin pieni ettei siellä ole edes yhtä pizzeriaa. Coop oli juuri mennyt kiinni, joten en saanut vaihtelua kuivatulle vaellusruoalle. Yövyin vanhassa valimossa, josta on tehty hotelli. Avaimeni oli jätetty huoneen oveen, hotellissa oli lisäkseni vain yksi vieras, kaljaa kittaava saksalainen veneilijä. Tuntui kuin en olisi käynyt suihkussa viikkoihin, vaikka siitä oli vain kaksi päivää.

Hotelli, jossa latasin akkuja.
Nävekvarnin Coop, josta lähdin vaeltamaan väärään suuntaan.

Aamulla kävin Coopissa ostamassa lisäruokaa. Kävin vaeltamassa edellispäivänä väliin jättämäni kilometrin pienessä saaressa. Sen jälkeen pakkasin kamat ja lähdin jatkamaan vaellusta. Seurasin Sörmlandsleden-merkintöjä, ja jossain vaiheessa ihmettelin taas miksi reitti ei käänny etelään kuten pitäisi. Puhelimen tutkiskelu vahvisti että olin lähtenyt taas väärään suuntaan – reitin sivureitille. Missään kun ei oltu merkitty että tämä ei olekaan pääreitti. Olin kävellyt siis tunnin väärään suuntaan. Hiukkasen v-tti siinä paikkaa. Yritin liftata takaisin Nävekvarniin, mutta ei tietenkään Ruotsissa kukaan halua olla missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa, niin että ottaisi liftarin kyytiin. Joten kävelin takaisin, ja ei kun takaisin oikealle reitille. Pääsin aloittamaan päivän 24 km vaelluksen vasta puolenpäivän aikaan. En voinut kuitenkaan lyhentää vaellusta, koska seuraavan laavun jälkeen reitillä ei olisi sopivaa yöpaikkaa, ja aikaa oli rajallisesti. Niinpä jouduin marssimaan reittiä vauhdikkaasti. Asiaa ei parantanut se, että kyseessä oli koko Sörmlandsledenin haastavin reitti – se kulki jatkuvasti ylös tai alas kivikkoista jyrkkää reittiä, välillä piti suorastaan kiivetä käsien tai reitille ripustettujen köysien avulla. Tässä vaiheessa jalkoihin alkoi muodostua kivat rakot, vaikka olinkin teipannut hiertävät kohdat leukoteipillä.

Paskahuussi osui eteen kuin tilauksesta.
Näkymä oli kaunis mutta kuulema oli hirveä tällä järvellä.

Onnistuin kuitenkin pääsemään yöpaikkaan iltakahdeksaan mennessä. Sää oli viilentynyt huomattavasti, ja järvellä kaakattivat erittäin äänekkäät linnut. Iltaruokaa keitellessäni paikkaan saapui kaksi saksalaista vaeltajaa (kaikki pitkänmatkan vaeltajat Sörmlandsledenillä ovat saksalaisia). Saksassa kun ei kuulemma ole tällaisia vaellusreittejä, joissa voisi vapaasti telttailla missä vaan tai yöpyä laavuilla. Saksalaiset sanoivat yöpyvänsä teltassa, niin että voin nukkua laavussa. En ollut varma olisiko yö liian kylmä sitä varten, mutta ajattelin että samalla voin testata makuupussini sietorajaa. Se ylittyikin sitten kivasti yöllä, vaikka minulla oli kaikki vaatteet päällä olin ihan jäässä jossain vaiheessa. Linnutkin kaakattivat koko yön, ja joku ihme pumppu (?) järvellä piti hirveää hurinaa noin 10 minuutin välein.

Jalkojen leputusta meren rannalla.

En siis ollut hyvin levännyt kun heräsin neljäntenä vaelluspäivän aamuna. Edessä olisi yli 30 km vaellus Nyköpingiin. Jalat olivat tönköt ja helvetin kipeät. Olo ei ollut muutenkaan kaksinen. Jossain vaiheessa huomasin että vesipussi oli vuotanut repussa (ks. edellinen merkintäni – ne tekevät sitä AINA). Kivasti pussi oli vuotanut myös untuvatakkini päälle. Vettä oli siis rajallisesti. Kävin täyttämässä vesipussit Tunabergin kirkolla ja jatkoin matkaa. Tässä vaiheessa minulle iski aivan järkyttävä väsymys, ja kamala olo. Pohdin onko kyseessä nestehukka, ja join elektrolyyttijuoman. Laskin että seuraavalle vesipisteelle olisi 14 kilometria, ja taapersin sillä hetkellä aivan järkyttävän hitaasti 2 kilometria tunnissa. Vettä minulla oli vajaa litra. Siinä vaiheessa iski pieni epätoivo. Tajusin, etten mitenkään ehtisi Nyköpingiin samana iltana. Minun olisi siis yövyttävä keskellä metsää, ja vaellettava pitkästi vielä vappupäivänäkin.

Vuohet eivät ymmärrä tätä touhua.

Konsultoituani poikaystävää ja yhtä toista ystävää päätin keskeyttää matkan, koska olo oli ihan hirveä ja koin ihmeellisiä vilunväreitäkin. Niinpä laahustin muutaman kilometrin lähimmälle bussipysäkille, josta menisi päivän viimeinen bussi tunnin kuluttua. Yritin jälleen liftatakin – mutta se nyt vaan ei toimi Ruotsissa. Otin siis bussin 17 km ennen alkuperäistä maalia, ja junan takaisin Tukholmaan. Olin aivan raato saavuttuani kotiin, ja menin nukkumaan jo yhdeksältä illalla vappurakettien poksahdellessa jossain ikkunan takana.

Mitä opimme tästä?

  • Älä aloita vaellusta 30 km päivilllä, jos et ole vaeltanut paljoa pitkään aikaan. ”Vaelsin minä 30 km viime kesänäkin/viime vuonna/kun olin 15-vuotias” ei tarkoita että olet samassa kunnossa nyt
  • Tarkista aina missä olet uuden reitin alkaessa, vaikka luuletkin tietäväsi sen
  • Älä käytä vesipusseja, ne vain eivät toimi
  • Säilytä vedenpitävissä pusseissa KAIKKI tavarat jotka eivät saa kastua
  • Jos kengät tuntuvat hieman liian suurilta niin ne ovat liian suuret
  • Ota aina korvatulpat mukaan!
  • Ota mukaan säärystimet, niin sukat eivät ole koko ajan täynnä havuneulasia ja roskaa
  • Tee aina b-suunnitelma – miten pääset kotiin jos reitti on keskeytettävä
Suositeltu

Inspiraattorit

Vaeltajalla on monta inspiraattoria, eli henkilöä jotka itsekin harrastavat samaa ja antavat inspiraatiota ja vinkkejä vaellusharrastukseen. Niitä löytyy niin Youtubesta, Instagramista, Facebookin ryhmistä kuin podcasteista ja kirjoistakin. Suurin inspiraatio PCT:stä kiinnostuneille on Youtube, koska sieltä löytyy järjetön määrä tubettajia, jotka kuvaavat vaellustaan (joskus jopa liiankin yksityiskohtaisesti). Ylivoimaisesti kiinnostavin ja informatiivisin näistä on Homemade Wanderlust. Sitä ylläpitää Dixie, joka on tehnyt ns. Triple Crownin eli vaeltanut kaikki kolme USA:n läpi kulkevaa reittiä- Appalakkien reitin, Pacific Crest -reitin sekä Continental Divide – reitin. Dixie ei ollut koskaan tehnyt edes yön yli vaellusta ennen kuin lähti spontaanisti ensimmäiselle läpivaellukselleen.

Tämän vuoden vaeltajista mielenkiintoinen tubettaja on esim. Cory eli Second Chance Hiker, joka yrittää pudottaa noin sata kiloa painoa vaelluksellaan. Hän on todella hidas vaeltaja, ja ensimmäisinä päivinä vaelsi vain pari mailia /päivä. Voi olla montaa mieltä siitä miten kestävä ratkaisu on yrittää pudottaa painoa vaellusreitillä, mutta on selvää että Cory on saanut ja antanut paljon motivaatiota supersuositulla Youtube-kanavallaan.

Ostin vasta kirjan Vandra (”Vaella”) jonka on kirjoittanut vaellusinspiraattori Angelica Mejstedt. Hän on perustanut mm. Vandringsbloggen-sivuston, samannimisen podcastin, Kvinnliga äventyrare -ryhmän sekä kirjoittanut vaelluskirjan. Hän oli ns. ammattivaeltaja, eli elätti itsensä vaellukseen liittyvillä luennoilla, matkoilla, ja muulla toiminnalla. Kirjoitan hänestä imperfektissä, koska kuukausi sitten Kvinnliga äventyrare tiedotti Angelican yllättäen kuolleen. Lopulta perhe tiedotti, että kyseessä oli itsemurha – se oli toki monelle yllätys, koska henkilö vaikutti ulospäin maailman vähiten masentuneelta ihmiseltä. Hän kirjoitti itse vain alle vuosi sitten kommentin Aviciin itsemurhasta ja hänestä tehdystä dokumentistä.

Tänään otan töiden jälkeen junan Kolmårdeniin ja suuntaan vaellukselle muutamaksi päiväksi. Tarkoituksena on vaeltaa noin 116 kilometria vappuun mennessä. Ilman näitä ja monia muita inspiraattoreita en ehkä tällekään reissulle lähtisi.

Suositeltu

Harjoitusvaellus – Blå Leden

Ainakin paikoin Blå leden on todella hyvin merkitty.

Ainut tehokas tapa harjoitella vaeltamista on vaeltaa. Tämä tuli todistetuksi viime viikonloppuna, kun kävelin Blå leden-reitin Tukholman lähistöllä. Matkalla on pituutta ehkä noin 35 kilometria, mutta kyllä se pitkältä tuntui. Puhelimeni laski tosin että olin kävellyt 45 kilometria kello kuuteen mennessä illalla, kun olin aloittanut vaelluksen edellispäivänä kello kolme iltapäivällä. Otti kyllä voimille tuo uurastus, ja jälleen aloin epäilemään omia kykyjäni, kun tällaisetkin vaellukset vievät voimat. Ei sillä että vertaisin PCT:iin mutta se on ”vain” 94,7 kertaa viikonloppuna vaeltamani reitin pituinen.

Sain USA:sta uuden Zpacks Plexamid-teltan edellisenä päivänä, joten ehdin testata sen pystyttämistä kerran pihalla ennen telttareissua. Hyvin toimi kuitenkin, teltalla on painoa vain 400 grammaa ja se pystytetään yhdellä vaellussauvalla. Jep, olen nähnyt että 2 kg:n telttoja kaupitellaan kevyinä, mutta kyllä eron huomaa jos repussa onkin vain alle puolen kilon telttapussi, eikä rasittavia pystytyskeppejä tarvi yrittää tunkea mihinkään päin reppua. Teltta ei ole itsestään pystyssä pysyvää mallia, joten sitä ei voi tyrkätä ihan miten pieneen tilaan tahansa – kiinnitysnyörit on pystyttävät kiinnittämään teltan ympärille.

Joka tapauksessa tälle vaellukselle lähdin ottamalla bussin Vaxholmiin, ja sieltä rannikkoja pitkin Bogesundiin ja sieltä kohti metsää. Alkureitti oli tosi hienoa ja kulki rannikkojen varrella. Näin myös Bogesundin linnan, jonka pystytytti Pietari Brahe 1640-luvulla. Linnan lähistöllä on jonkinlainen hostellikin.

Yövyin taukopaikalla, joka on lähellä umpeen kasvanutta järveä. Yöllä lämpötila laski ainakin -2:een ja aamulla popsinkin aamiaisen makuupussissa istuen.

Sunnuntaina kävelin jotain 30 km. Olin hieman liian optimisti veden suhteen ja jossain vaiheessa se loppui – reitti kun ei ohita järviä, joista filtteroida vettä. Satuin kuitenkin ohittamaan ihmeellisen vanhan oikeustalon, jossa joku ompeluseura(!) piti kahvilaa. Paikalla oli kaksi vanhempaa naista, joista toinen itsekin harrasti vaellusta ja kyseli minulta mm. Sörmlandsledenistä. Tuli hieman Twin Peaks olo keskellä ei mitään sijaitsevassa kahvilassa, jossa söin kuraiset kengät jalassa tuoretta omenapiirakkaa.

Reissu päättyi Domaruddenin vapaa-ajan keskukseen, jossa on mm. ravintola, nuotiopaikkoja ja ehkä Tukholman ainoa puulämmitteinen sauna. Kuistilta pääsee suoraan hyppäämään veteen/avantoon. Oli kyllä ensimmäinen kerta kun olin ruotsalaisessa saunassa, joka oli niin kuuma että persus suunnilleen paloi. Varmaan viimeinenkin, koska paikkaan oli vaikea mennä ilman autoa ja jouduin vielä pitkän vaelluksen päätteeksi vaeltamaan 3 km lähimmälle bussipysäkille. Lopputulos: rakko kummassakin kantapäässä.

Suositeltu

Tulevat minivaellukset

Olisin lähtenyt PCT:lle jo tänä vuonna, mutta siirsin lähtöä kahdesta syystä. Ensiksikin olin juuri saanut uuden työpaikan, ja tuntui hieman pöljältä pyytää heti ensimmäiseksi kuusi kuukautta vapaata. Voihan olla että joudun irtisanoutumaan, jos ei virkavapaata irtoa. Samalla ehdin säästää hieman enemmän rahaa.

Toinen syy on se etten tuntenut vielä olevani huipputrimmissä kunnossa tai kokenut vaeltaja, aloitinhan harrastuksen oikeastaan vasta viime vuonna. Monet PCT:n läpivaeltavista henkilöistä ei ole mitenkään hyvässä kunnossa vaeltaessaan reitin, kunto kasvaa vaeltaessa. Loukkaantumisen riski on kuitenkin monikertainen, jos aikaisempaa vaelluskokemusta ei ole paljoa, ja kunto on nollissa. Sen takia aion vaeltaa tänä vuonna niin paljon kuin pystyn.

Ensi viikolla aion tehdä pitkästä aikaa ensimmäisen yön yli vaelluksen Vaxholmin lähettyvillä Blå leden-reitillä. Reitti on helppokulkuinen ja noin 35 kilometria pitkä. Ajattelin testata uutta makuupussia kylmällä säällä, sillä lämpötilat laskevat todennäköisesti alle nollan.

Toukokuun lopussa lähden Armeniaan vaeltamaan yhtä Trans Caucasian Trail (TCT) -reitin osiota. TCT ei ole vielä valmis, mutta siitä tulee noin 1500 kilometria pitkä reitti, joka ulottuu Georgiasta Armenian kautta Azerbaidzaniin, Mustamereltä Kaspianmerelle. Ymmärtääkseni ainakin yksi henkilö on kulkenut jo koko reitin. Itse aion kävellä vain erään jo merkityn reitin, joka on noin 80 kilometria pitkä.

Toinen vuoden projekti on vaeltaa loppuun Sörmlandsledenin pääreitit, jotka muodostavat yhteensä noin 600 km pitkän reitin Tukholmasta Katrineholmin ja Nyköpingin kautta Lidaan Tukholman eteläpuolella. Olen kävellyt jo puolet reitistä, (Tukholma-Katrineholm + pari osiota reitin loppupäässä), eli jäljellä on 300 km patikoitavaa. Seuraavan kerran aion vaeltaa tällä reitillä vappuna, jolloin tarkoitus on kävellä noin 115 km reitillä Norrköpingin ja Nyköpingin välisellä rannikkoreitillä. Tämä reitti on kuulemma koko reitin haastavin, mutta ehkä myös kaunein koska se kulkee merenrantaa pitkin.

Vuoden viimeinen ja pisin vaellusreitti tulee olemaan Lyykian reitti Turkissa, josta tulee myös ensimmäinen läpivaellukseni, eli kerralla alusta loppuun kävelty pitkä vaellusreitti. Lyykian reitti on välimeren rannikolla Etelä-Turkissa, ja alkaa Fethiyestä ja päättyy Antalyaan (tai toisinpäin). Reittillä voi valita monta eri kulkureittiä, mutta yhteensä sillä on pituutta 450-500 km (Monessa lähteessä väitetään että reitti on 540 km, en ymmärrä mistä tämä luku tulee, koska en saa mitenkään tällaista kilometrimäärää kun lasken reitit yhteen. Tosin Turkissa asiat ei ole aina juuri niin prikulleen 😀 Ehkä luku tulee siitä että reitti on kuulemma erittäin huonosti merkitty, joten tuon 100 km reitillä kävelee keskimäärin harhaan!).

Lyykian reitin aion kävellä marraskuussa, ja sen kävelemiseen kulunee vajaa kuukausi. Olen siis säästänyt suurimman osan lomista syksylle. Lyykian reitti kulkee vuoristoa ylös ja alas, välillä kuljetaan Välimeren rannikkoa. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Kyseessä ei ole erämaavaellus, vaan erilaisia kyliä ja kaupunkeja ohitetaan lähes päivittäin, ja halutessaan voi vaikka syödä ravintolassa ja yöpyä majoituspaikoissa vaikka joka päivä, muutaman reitin osiota lukuunottamatta. Reitti kulkee myös 2365 metriä korkean Tahtalin eli ns. Olympus-vuoren ohi, jolle voi halutessaan ja ehtiessään kiivetä. Varsinaisen reitin korkein kohta on 1800 metriä. Reitti on suosittu, mutta harva kävelee koko reittiä, useimmat kävelevät vain lyhyen osion lähempänä Fethiyen päätä reitistä. Itse haluan kävellä koko reitin, osittain testatakseni kuntoa PCT:tä ennakoiden ja arvioidakseni missä ajassa pystyn kävelemään tuon epämääräisen 450-500 km matkan.