Roslagsledenleden, etappi 1

En ole voinut vaeltaa viikkokausiin, koska olen ollut tappoflunssassa ja jonkinlaisessa keuhkoputkentulehduksessa. Kaikenlaisesta treenistä tuli taukoa kolme viikkoa, ja tuntuu että kunto on aivan pohjalla, vaikkei se aiemminkaan ollut edes lähellä huippua. Tänään lähdin kuitenkin vaeltamaan (tai retkeilemään kuten pilkunnusauttajat ehkä sanoisivat) lyhyehkön reitin, 15 kilometria Roslagsledenillä, jonne pääsee aika helposti Tukholmassa julkisilla.

Perinteiseen makuupussiin voi kirjaimellisesti muumioitua, koska vetoketjua ei saa sisäpuolelta auki.

Sairastelu tulee vaelluskuumeiselle kalliiksi, koska netistä voi tilata kaikenlaista tavaraa. Tilasin esim. tämän Marmot Wm’s Phase 20 -makuupussin. Vaikka olen periaatteessa sukupuolitettuja tuotteita vastaan, totesin että tämä makuupussi on minulle oiva, koska se on tehty 168-senttisille ja itse olen 166 senttiä, joten turhaa pituutta (ja näin ollen painoa) ei makuupussille tule. Muu ero ”tavalliseen makuupussiin” (miesten makuupussejahan ei tietysti markkinoilla ole) on että jalkoja ja persusta on ilmeisesti topattu hieman lisää. Makuupussi painaa noin 820 grammaa ja suosituslämpötila on -5,7 Celsiusta. Tilasin tämän nimenomaan PCT:tä ajatellen, koska siellä yölämpötilat ovat reippastikin miinuksen puolella varsinkin autiomaassa. Untuvat on myös käsitelty vettä hylkivällä materiaalilla, eikä niitä ole poimittu elävistä linnuista. Valitettavasti synteettisissä makuupusseissa ei ole toistaiseksi yhtä kevyitä ja pieneen tilaan mahtuvia makuupusseja. En halunnut myöskään quiltia eli lämpöpussia, joka on kevyiden vaeltajien suosikki, koska en usko että pysyn yhtä lämpimänä ilman huppua ja pussin alapuolta.

Siinäpä päivän varustevinkki, takaisin päivän vaellukseen. Roslagsleden alkaa Rinkebyn tienoilta ja jatkuu aina Norrtäljen pohjoispuolelle asti. Pituutta koko reitillä on noin 190 kilometria. Maasto on aika helppokulkuista, ja kulkee osittain metsien, osittain maaseudun läpi.

Tänään ei kaikki mennyt kuten Strömsössä. Vaikka tämän pitäisi olla maailman helpoin reitti meni kaikki päin helvettiä, ehkä juuri siksi että en ollut varautunut siihen että tämmöisellä reitillä pitäisi olla mitään haasteita. Ensiksikin menomatkalla bussikuski oli ihan sekaisin eikä muistanut pysähtyä, ja veti sitten suunnilleen uukkarit moottoritiellä ja palasi takaisin. Sen jälkeen huomasin että uuden vesifiltterin pussi on vuotanut vettä ja sekä ekstrasukat että fleece olivat ihanan märkiä. (Tätä tapahtuu suunnilleen joka kerta. Vaeltajan perussääntö: pakkaa vaatteet ja muut kuivana pidettävät tavarat vedenpitävään pussiin!) Koska testissä olivat uudet vaelluskengät (Altra Olympus) hiersivät nekin hieman jalkapohjia hieman liian suuren koon vuoksi, enkä tietenkään voinut vaihtaa paksumpiin sukkiin. Jossain vaiheessa myös olin tiputtanut matkakorttini maahan, mutta huomasin sen ajoissa ja se löytyi muutaman sadan metrin päästä. Vaeltajan perussääntö: Älä säilytä kortteja, avaimia, tai muuta tärkeää tavaraa samassa taskussa esim. kännykän kanssa, jolloin ne voivat availlessa tipahtaa.

Päästyäni laavulle aloin innoissani kaivaa esille kaasukeitintä, mutta huomasinkin jättäneeni kaasun kotiin. Vaeltajan perussääntö: Tee pakkauslista ja tarkista se aspergerisesti ennen lähtöä, niin ettei olennaisia tavaroita jää pois repusta. Yritin sitten tehdä tulta, mutta eihän siitä tullut hevon v-a. En osaa sytyttää nuotiota, varsinkaan talvella kun maa on lumessa. Hermot loppui yritykseen ja päätin vaan vetää toisen varoilta ostamani proteiinipatukan ja patikoida virkkaisesti loppumatkan. Meinasi jortsu nousta otsaan kyllä, varsinkin kun maa oli paikoin mutaista ja vetistä niin että ainoat sukat alkoivat kostumaan. Matka alkoi myös tuntua pitkältä, ja mietin miten ikinä pystyn vaeltamaan saman matkan kaksi kertaa joka päivä puoli vuotta – vuoren rinnettä ylös ja alas. Tällä reitillä korkein kohta oli ehkä 50 metriä. PCT:llä korkein kohta on 4009 metriä. Yhtä pitkä on varmaan jortsu otsassani siinä vaiheessa.

Ennen kuin huomasinkaan olin kuitenkin perillä määränpäässä Karlby Gårdilla. Onnekseni kartanossa oleva kahvila oli auki, ja pääsin sinne viimeinkin syömään lounasta puoli neljältä iltapäivällä. Kylläpäs maistui hyvältä paikallinen olut tällaisen vaativan uurastuksen jälkeen!

Harjoitusvaelluksia

Ensimmäisen kerran yövyin yksin teltassa takapihallamme. Möröthän tulevat yleensä yöllä kun on yksin pimeässä. Ajattelin että on helpoin aloittaa sieltä missä rima on matalin ja niinpä pystytin uuden alle kilon painoisen Big Agnes-telttani kommuunimme pihalle ja menin sinne nukkumaan. (Kämppikset olivat varmaan vähän että mitä v-ua). Täytyy myöntää että yllätti miten paljon elämää pihallamme yöllä on! Varsinkin aamuyöstä linnut ja kaikenlaiset otukset alkoivat kaakattaa ja kääkättää. Pihallamme kävi myös peuroja ja muita isompia nisäkkäitä, joten heräsin ehkä tunnin välein erinäisiin oksien rasahduksiin ja mielikuvitus tahtoi laukata kirvesmurhaajiin. Yksin yöpymiseen tottuu kuitenkin pian, ja jos haluaa apuna voi käyttää vaikka podcastien tai äänikirjan kuuntelemista.

Myöhemmin kesällä taas takapihalla nukkuessani heräsin siihen kun villisika juoksi raivoisasti röhkien aivan telttani vierestä. Kämppikseni oli nähnyt niitä pihalla muutaman kerran ja olin odottanutkin kohtaamista. En yllätyksekseni pelästynyt sitä vaan lähinnä nauratti se miten järjettömältä pihalla kaikuva röhkiminen kuullosti. Sika lähti livettiin kun laitoin kännykästä soimaan musiikkia. En uskaltanut kyllä työntää päätä ulos teltasta ja tarkastella minkänäköinen otus oli kyseessä, olen kuullut että ko. eläimet voivat joskus olla aggressiivisia.

Ensimmäinen teltan pystytys ei mennyt ehkä ihan niinkuin Strömsössä.

Ensimmäisen yön yli kestävän vaellusreitin tein viikonloppuna Sörmlandsledenillä, joka on noin 1000 km pitkä reitti Tukholman-Sörmlannin/Itä-Göötanmaan alueilla. Vaellettuani muutaman etapin asetin päämääräkseni kaikkien reitin 62 pääetapin (noin 600 km) vaeltamisen – niiden suorittajalle myönnetään diplomi. Tällä hetkellä olen vaeltanut niistä ehkä noin puolet ja tavoite täyttynee vielä vuoden aikana. Kesällä tekemäni 10 päivän vaelluksen aikana kävelin reitillä 15 etappia.

Pidempi vaellus sattui heinäkuulle, jolloin koettiin ennätyksellisiä 30-35 asteen helteitä. Sain testata siis kuumassa säässä vaeltamista. Kävelin päivässä keskimäärin 18 kilometria ja pidin pitkiä siestoja iltapäivällä, koska käveleminen oli silloin aivan helvettiä. Koko reitin varrella on järviä, joihin pulahdin välillä montakin kertaa päivässä. Kaiken kaikkiaan vaellus ylitti odotukset ja oli aivan mahtavaa. Välillä reitti meni pimeässä metsässä, välillä järvimaisemissa, välillä laitumien läpi, ja välillä kävin myös pienemmässä kaupungissa viettämässä syntymäpäivääni. Välillä meni pari päivää niin etten nähnyt yhtään ihmistä tai asutusta. Reitti on todella hyvin merkitty, tuskin tarvii edes karttaa enkä varsinkaan gps:ää. Myös joka etapilla oli useampi laavu, joten tarvittaessa telttaa ei olisi edes tarvinnut.

Koska helteen takia oli tulentekokielto en ottanut mukaan edes keitintä vaan söin kylmiä ruokia, kuten tortilloja, couscousta, energiapatukoita, soijamakkaroita sekä kylmänä liotettua puuroa ja kylmää pikakahvia aamulla. Koko rinkan paino oli ruoan ja veden kanssa enimmillään ehkä 13 kiloa, eikä varusteeni ollut pimpattu vielä kevyimmillä mahdollisilla välineillä. Enimmillään kannoin 5 päivän ruoan, oikeastaan olisin tarvinnut ruokaa vain 4 päiväksi tälle reitille. Vesilähteet olivat useissa paikoissa kuivana, joten jouduin kantamaan varalta jopa neljä litraa vettä kerralla. Vettä otin järvistä ja lähteistä, ja käytin filtterinä Katadyn befree-filtterivesipulloa.

Tästä järvestä on vettä kuitenkaan ottanut…

Vaikka oli lomakausi en tavannut vaelluksella muuta kuin muutaman vaeltajan. Vain yhdellä laavulla oli muita yöpyjiä, pari saksalaista vaeltajaa sekä ruotsalainen kalastus(=ryyppy)porukka, joista yhdellä oli hirveä uniapnea ja jolle muut hihittivät koko yön humalapäissään. Jatkossa nukun yksin teltassa tällaisissa tilanteissa, vaikka olisikin ukkosta luvassa.

Sörmlandsledenillä on hyvinvarustettu laavu lähes joka etapilla.

Koska helle oli niin kova sain aikamoiset rakot varpaisiini. Compeedit irtoilivat, joten paras ensiapu oli neula, käsidesi ja leukotape-ihoteippi. Jalat turpoavat pitkillä kesävaelluksilla, joten suositeltavaa on hankkia numeroa isommat kengät kuin luulisi tarvitsevansa.

Mutta miksi ihmeessä?

Ihmisten ensimmäinen reaktio kerrottuani vaellussuunnitelmistani on ollut epäuskovaa naurua – ”Joopa joo, hyvä läppä” – tai muutamissa tapauksissa ihaileva ja kannustava ”Hitto miten siistiä”. Useimmat eivät ole ikinä kuulleetkaan että näin pitkiä vaelluksia voi tehdä, ja yleisin reaktio onkin ”Miksi ihmeessä haluaisit vaeltaa puoli vuotta? Mitä järkeä siinä on?” Minua ei yleisesti tunneta supertreenattuna atleetikkona, jollainen ehkä ensimmäisen mielikuvan mukaan koko Yhdysvaltojen halki kävelevä henkilö on. No en kyllä ole edes piiloatleetikko, ihan keskiluokkainen heikoilla lihaksilla varustettu normikonttorityöntekijä joka yrittää treenata pari-kolme kertaa viikossa.

En ole ikinä vaeltanut pitkiä matkoja, pisin vaellus oli viime kesänä tehty 10 päivän reitti hurahdettuani vaellukseen. Vaelsin sen Tukholman lähistöllä Sörmlandsledenillä, joka on toki USA:n vuoristoihin verrattuna ihan plösö, korkein huippu taitaa olla jotain reilu sata metriä. (😹😹😹) Vaellus oli yhteensä noin 180 km. Monet kaverit piti tätä ihan järkyttävänä atleettisena suorituksena! Se taitaa kertoa kavereistani enemmän kuin minusta.

Olin tehny paljon lyhyitä päivävaelluksia, mm. Islannissa, Ranskassa, Saksassa, Espanjassa, Suomessa ja tietysti täällä Ruotsissa. Australialainen kaveri houkutteli minua Ranskassa asuessani silloin tällöin heräämään järjettömän aikaisin ja lähtemään päivävaellukselle esimerkiksi Saksaan. Mutta en ollut ikinä vaeltanut yön yli, lukuunottamatta sitä kertaa kun kävimme leiriytymässä Tukholman saaristossa ja selässä oli jumalattoman painava rinkka, jossa mukana kaikkea mahdollista noin 3-kiloisesta rautakankiteltasta moneen vaatekerrastoon. En ymmärtänyt ihmisiä jotka haluavat vaeltaa pitkiä matkoja, hehän joutuvat kantamaan ihan helvetin painavia rinkkoja!

Tukholmassa liityin vaellusporukkaan, jossa kuulin ihmisten suunnittelevan pitkiä vaellusreissuja. Edelleen minulla ei ollut varusteita tällaiseen toimintaan. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin googletella vaellusvarustelistoja ja siinä vaiheessa taisin nähdä Wild-elokuvan, jolloin ajattelin että olisi siistiä joskus elämässä olla niin extreme että voisi tehdä jotain sellaista. Eksyin jotenkin myös erään amerikkalaisen vloggaajan Youtube-kanavalle, ja sitä kautta sain tietoa ultrakevyestä vaeltamisesta. Ymmärsin myös etteivät läpivaeltajat ole kaikki superatleetteja, eikä heidän tarvi esim. kantaa koko matkan ruokia mukana (😂). Vaelluskuume räjähti viimeistään siinä vaiheessa kun luin Jörgen Johanssonin Vandra fjäderlätt-kirjan, jota lukiessa ymmärsin että pitkän matkan vaeltajilla on usein vain alle 10 kilon rinkka selässä.

Pian ostin ensimmäisen (ultra)kevyen vaellusvarusteeni, rinkan, ja aloin suunnitella ensimmäistä yön yli kestävää vaellusta.

PCT-läpivaellus – mikä se on?

Pacific Crest Trail on tunnettu vaellusreitti, joka kulkee Yhdysvaltojen länsipuolella Meksikon rajalta Kanadan rajalle. Vaellusreitin pituus on noin 4270 kilometria. Suunnitelmani on vaeltaa kyseinen reitti vuonna 2020 ja tässä blogissa kerron kuinka valmistaudun vaellukselle, ja matkan alettua pyrin päivittämään blogia niin paljon kuin ehdin.

Läpivaellus (aka. thru-hike) on amerikkalaisten yleisesti käyttämä termi, joka tarkoittaa pitkän vaelluksen vaeltamista alusta loppuun jalkaisin. Joillakin reiteillä läpivaellukseksi lasketaan vain reitit, jotka on vaellettu läpi 12 kuukauden sisällä reitin aloittamisesta.

PCT:n läpivaelluksesta on tullut viime vuosina suosittua, ei vähiten Cheryl Strayedin Villi vaellus- kirjan sekä kirjaan perustuvan Reese Witherspoonin tähdittämän elokuvan myötä. Somella ja vloggaajilla on myös rooli siinä, että reitin suosio on kasvanut räjähdysmäisesti.

Reitin vaellus kestää yleensä noin 4-6 kuukautta, ja useimmat vaeltavat sen sääolosuhteiden takia etelästä pohjoiseen maalis- ja lokakuun välisenä aikana. Tätä kirjoittaessa arviolta vajaa 7000 ihmistä on vaeltanut reitin. 2018 sen vaelsi melkein 1200 ihmistä, kun 2017 sen onnistui vaeltamaan loppuun vain reilut 500. Olen lukenut jostain että vain noin 20 – 25 % reitin aloittaneista läpivaeltaa koko reitin.