Suositeltu

Lyykian reitti ja muutoksia suunnitelmiin

Lyykian reitiltä ei aina löytynyt optimaalisia telttapaikkoja.

En ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Marraskuun olin vaellureissulla Turkissa, jossa vaelsin noin 300 kilometria Lyykian reittiä. Tarkoitus oli vaeltaa koko reitti, noin 500 kilometria, mutta Kaşin kohdalla kaaduin ja nyrjäytin sormen. Sen jälkeen oli hieman haasteellista pystyttää telttaa, tai edes solmia kengännauhoja. Koska reitti osoittautui odotettua vaikeammaksi en halunnut riskeerata henkeäni jatkamalla vaellusta yksikätisenä, joten myin telttani pilkkahinnalla, otin bussin Fethiyeen ja vaelsin siellä vielä yhden helpon päiväetapin ja lopetin vaelluksen. Vaelluksen sijaan matkustin Ankaraan moikkaamaan kavereita, ja ehdin hengailla hieman Antalyassakin.

Koko matka löytyy vlogattuna täältä.

Maisemat kompensoivat vaelluksen tuottamaa kärsimystä.

Sormi ei ole parantunut vieläkään, ja se jää luultavasti pysyvästi käyräksi. Tietenkin kyseessä on vieläpä oikean käden keskisormi. Mutta oh well, tekevälle sattuu. Toivon ja uskon ettei PCT ole yhtä huonosti merkitty ja vaarallinen kuin Lyykian reitti, vaikka korkeuserot ja matkan pituus ovatkin huomattavasti suurempia. Eivätkä turkkilaiset aamiaiset houkuta jämähtämään yöpymispaikkaan suunniteltua myöhempään.

Joulukuussa tein muuttoa ja päätin ilmoittautua toukokuun Tukholman maratonille, niin että saisin välietapin läpivaellusta varten treenaamiselle. Päätin nimittäin myös Lyykian reitillä kuumuudessa hikoillessani, että Californian aavikoiden läpi vaeltaminen kesäkuussa ei ole meikäläisen juttu. Aionkin siis vaeltaa PCT:n SoBona eli aloittaa pohjoisesta ja kulkea etelään päin. Suurin osa läpivaeltajista kulkee pohjoiseen päin (noin 90 %), koska periaatteessa eteläänpäin kulkijoilla on lyhyempi aikaväli, kun Sierra Nevadan vuoristo pitäisi ylittää ennen kuin sinne sataa kunnolla lunta. Koska PCT:n suosio on räjähtänyt ei ole kuitenkaan enää mahdollista saada haluamaansa aloituspäivää, joten saamallani aloituspäivällä minä joutuisin esimerkiksi aloittamaan reitin vasta 22. toukokuuta – silloin Californiassa nautitaan jo 40-45 Celsiuksen päivistä, mikä on minulle aivan liian kuuma vaelluslämpötila.

Mitä enemmän olen lukenut SoBo-vaelluksesta sitä miellyttävämmältä se alkaa kuullostaa. Tuohon suuntaan vaellettaessa välttyy suurimmaksi osaksi ruuhkalta, joka on vääjäämätön Meksikon rajalta aloittaville vaeltajille. Sierra Nevada on yleensä suurimmaksi osaksi sulana, toisin kuin NoBo-vaeltajien kohdalla. Myös Californian aavikko on viileämpi, eivätkä kalkkarokäärmeet biletä samalla vauhdilla reitillä kuin kuumemmalla säällä. Suurin haaste on se että vaellus alkaa ehkä koko reitin haastavimmalla osiolla, Washintonilla, jossa on suuria korkeuseroja, ja on vaellettava pitkiä päiviä (25-30 km/päivä) heti alusta asti, jos ei halua kantaa mukanaan kahden viikon ruokalastia.

SoBo-vaellukselta on blogannut esimerkiksi Suvi vuonna 2018.

Olen ollut flunssassa koko vuosikymmenen, joten niin vaellus- kuin juoksuharjoitukset ovat olleet tauolla. Tiistaina on toinen PCT:n aloituspäivien haku, jolloin aion kyttäillä useammalla laitteella kirjautuneena (edellisen hakupäivän virheestä oppineena) varmistaakseni että saan vaihdettua itselleni haluamani SoBo-aloituspäivän. Sen jälkeen voin alkaa varailla lentoja Seattleen ja tehdä muita konkreettisempia suunnitelmia.

Suositeltu

PCT lupa ja aloituspäivä

Tiistaina 29. lokakuuta oli vihdoin virallinen ”Permit day”, eli päivä jolloin Pacific Crest Trail Association avaa järjestelmän, jota kautta läpivaelluslupaa on mahdollista anoa maalis-toukokuun välille. Koska Sierra Nevadassa on vielä paljon lunta noin kesäkuun puoliväliin saakka, ja koska Washingtonissa tulee ensilumi yleensä jo lokakuun alussa on vaellus ajoitettava niin, että Sierran alkuun (eli Kennedy Meadowsiin) saavuttaisiin vasta aikaisintaan kesäkuun puolivälissä, mutta vaellus ehdittäisiin suorittaa ennen lokakuuta tai ainakin ennen isompia lumipyryjä.

Tiesin jo etukäteen että kaikki ns. parhaat päivät eli huhtikuun ja sitä lähinnä olevat päivämäärät tulevat menemään heti, joten olin tuhansien muiden hakijoiden tapaan kyttäämässä PCTA:n portaalissa heti kun haku avattiin kello 10.30 Pacific-aikavyöhykkeen aikaa eli puoli seitsemältä illalla Ruotsissa. Siellä sivustolle saapunut saa arvotun jonotusnumeron, ja päästyään jonossa sijalle 0 voi valita jäljellä olevista aloituspäivistä haluamansa ja anoa sitä.

Olin kirjautunut järjestelmään kahdella tietokoneella, mutta monella muulla oli ilmeisesti huomattavasti enemmän kirjautumislaitteita, koska lopulta jonossa oli 13 000 kirjautujaa. Minä sain toisella tietokoneella sijan 8000+, ja toisella 7000+. Lupia myönnetään siis syksyllä 35 kpl/päivä, eli yhteensä reilut 3000. Loput 15 myönnetään toisessa haussa tammikuussa.

Jouduin siis jonottamaan yli kolme tuntia ennen kuin oli minun vuoroni valita päivämäärä. Tässä vaiheessa tiesin jo PCT:n FB-ryhmän kautta, että huhtikuun paikat olivat loppu, niin myös maaliskuun viimeiset viikot. Kun pääsin järjestelmään toukokuun alkuviikoilla oli vielä yksi paikka, mutta klikattuani sitä järjestelmä sanoi päivän olevan varattu.

Lopulta ehdin juuri ja juuri varaamaan toukokuun 22. päivän. Se on aivan järkyttävän myöhä päivämäärä, olisin halunnut aloittaa reitin mieluiten huhtikuun alussa, niin että voin vaeltaa hieman lyhyempiä päiviä alussa. Toukokuun lopussa aloittaminen tarkoittaa sitä, että reitin ensimmäinen osio, joka on aavikkoa (vaivaiset 1300 km) tulee olemaan infernaalisen kuuma. Edes californialaiset eivät suosittele vaeltamaan reitillä silloin. Vesilähteet saattavat olla kuivuneet, joten varalta mukana on kannettava vähintään 7 litraa vettä – mikä tarkoitta lisäpainoa rinkkaan. Lisäksi pahin pelkoni eli kalkkarokäärmeet ovat vauhdissa juuri tuolloin – joudun varmaan tarkastamaan paikat hysteerisinä joka kerta kun käyn paskalla tai istahdan alas. Toisaalta Sierran lumi on varmaan sulanut jo tarpeeksi, mikä on hyvä koska flip floppaaminen eli poistuminen reitiltä pidemmäksi aikaa on nyt kielletty Sierra Nevadan osalta, tai ainakin joutuu hankkimaan uuden luvan reitille jos siltä poistuu pidemmäksi aikaa – mitä voi joutua tekemään jos lumimäärät ovat aivan hirveitä tai toteaa kesken reitin lumen sulamisjokien tulvivan vielä aivan ylitsepääsemättöminä.

Reitin kävely 4,5 kuukaudessa tarkoittaa sitä että joka päivä on käveltävä 30 kilometria – keskimäärin. Siihen sisältyvät siis myös päivät joina ei vaella ollenkaan, käy kaupungissa tankkaamassa, pesemässä pyykkiä, lähettämässä postipaketteja, parantelemassa mahdollisia vammoja tai on sairaana. Käytännössä joudun siis marssimaan koko ajan 40-50 kilometrin päiviä, jos aloitan reitin tuona päivänä.

Aion ostaa lentolippuni niin että voin vaihtaa päivämäärää, ja kyttäilen tulevina kuukausina mahdollisia peruutuspaikkoja. Valitettavasti muitakin kyttääjiä on paljon, koska moni ei saanut aloituspäivää ollenkaan – reitti on tänä vuonna suositumpi kuin koskaan. Vaihtoehto B olisi siirtää matkaa heinäkuulle ja kulkea se pohjoisesta etelään – silloinkin reitti on kuljettava noin neljässä kuukaudessa, mutta ainakin silloin säät olisivat hieman suopeammat, eikä Sierra Nevadassa ole paljoa lunta enää/vielä syys-lokakuussa. Toisaalta eteläänpäin vaeltajia on niin paljon vähemmän, että se tarkoittaisi melko yksinäistä vaeltamista, ja kaiken lisäksi reitin aloittamista Washingtonin vuoristossa, joka on yksi reitin vaativimmista osioista.

Jään miettimään asiaa Turkin vaellusreissuni ajaksi. Lauantaina lennän siis Turkkiin ja vajaan kuukauden vaelluksen aloitan sunnuntaina tai maanantaina.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 15:1, 16:2 ja PCT-vinkkejä

Viime viikonloppuna liityin taas Meetup-vaellusryhmän tapaamiseen, jossa vaellettiin Sörmlandsledenillä. Ryhmä on vaellusryhmä, jonka tapaamisiin saa vapaasti osallistua, ja jonka tapaamisia saa myös vapaasti järjestää jos huvittaa. Tämän vaelluksen ukrainalainen vetäjä on himovaeltaja, joka kävelee yleensä ihan järjetöntä vauhtia, joten ajattelin että hänen järjestämälleen vaellukselle osallistuminen on hyvää treeniä. Aloitimme ja päätimme tämän 35 kilometrin vaelluksen Läggestan asemalle, jonne pääsee Tukholmasta SJ:n junilla.

Vaelluksella oli myös yksi vaeltaja, joka oli juuri tullut PCT:n läpivaellukselta. Haastattelin tietysti häntä varusteista, kokemuksista ja suosituksista. Hän sanoi kadehtivansa minua, koska minulla vaellus oli vielä edessä. Tuollaisen vaelluksen jälkeen ei pysty lopettamaan vaeltamista ainakaan heti, vaan hän oli suunnitellut heti uusia lyhyempiä vaelluksia.

Ainakin seuraavia kokemuksia hänellä oli reitiltä:

  • Tarppi riitti hyvin majoitukseksi, paitsi Washingtonissa (jossa sataa aina vettä ja/tai lunta). Suuren osan reitistä hän nukkui taivasalla. Hän käytti itse asiassa ponchotarppia, mikä on aika ekstremeä.
  • Yksi karhuhavainto ja useita kalkkarokäärmeitä. Ei puumahavaintoja, yksi punailves. Eläimet reitillä eivät ole vaarallisia. Ihmiset ovat asia erikseen.
  • Hanki kevyemmän mallin karhukanisteri Sierralle jos mahdollista, vaikka se onkin kalliimpi. Kanisterin voi vuokrata Kennedy Meadowsista ja jättää Sierra Cityyn.
  • Aloita aiemmin. Tämä vaeltaja oli aloittanut vaelluksen vasta toukokuun puolivälissä ja suorittikin sen neljässä kuukaudessa, huolimatta giardiasta ja jostain ”henkisistä syistä” jotka pakottivat hänet välillä pois reitiltä. Koska hän ei filtteroinut vettä giardiaa voikin reitillä odottaa, se on todella yleinen. Itse aion filtteroida tai käyttää puhdistustabletteja kaikkia juomavettä varten. Hänestä reitin aloittaminen huhtikuun alussa tai maaliskuun lopussa on liian aikaisin, koska silloin vain jumittuu jonnekin odottamaan Sierran lumimyrskyjen loppumista.
Kuva: PCTOregon
  • Käy vaeltamassa Yosemiten-kansallispuistossa. Vaikka PCT sivuaa osittain Yosemitea kuulemma parhaita paloja ei itse reitillä näe. Hän kuitenkin suositteli ehdottomasti olemaan kiipeämättä vaaralliselle Half Dome-vuorelle, josta tipahtaa joku vuosi kuoliaaksi pari ihmistä.
  • Mikään ruoka ei riitä lopulta. Hänelle ”vaeltajannälkä” iski kunnolla Sierra Nevadan jälkeen, tällöin hän söi ruokansa puolessa ajassa siitä mitä oli suunnitellut. Kuitenkin hän laihtui 15 kiloa matkan aikana (giardialla voi olla osuutta asiaan, laihduin itse 10 kiloa kahdessa viikossa Intian-reissulla kun minulla oli mahdollinen giardia). On mahdotonta kantaa tarpeeksi ruokaa mukanaan, jos tankkauspaikkojen välillä on esimerkiksi 6 päivää.
  • Itsensä etukäteen lihottaminen on hyödytöntä. Tätäkin joku vaeltaja oli yrittänyt, joutuen keskeyttämään vaelluksen 2 viikon jälkeen koska oli niin huonossa kunnossa. On tärkeämpää treenata vaeltamista kuin koittaa väkisin saada varakiloja matkalle – ne joutuu kuitenkin kantamaan mukanaan, mikä taas puolestaan kuluttaa enemmän kaloreita.
  • Cold-soaking on itsensäkiduttajille. Tämä vaeltaja kantoi mukanaan pientä keitintä koko matkan, ja niin itsekin aion tehdä, vaikka monet vaeltajat vain ”kylmähauduttavat” ruokansa jossain muovikanisterissa säästääkseen keittimen painon.
  • Hän suositteli myös useita kaupunkeja, joista en muista puoliakaan. Ainakin North Sierra city ja Big Bear olivat hyviä, Mike’s placea kannattaa välttää koska siellä on erittäin epäystävällistä väkeä – toisaalta paikka on ainoa paikka josta saa haettua vettä ennen pitkää Mojaven aavikkoa. Myös monet postikonttorien työntekijät vaikuttivat epäystävällisiltä.
  • Ruokapaketteja ei tarvi lähettää vielä Californiassa, mutta sen jälkeen ilmeisesti kannattaa, koska reitti kulkee vain pienten paikkojen/kylien läpi, ja niissä on rajoitettu valikoima ja ylihinnat. UPS on parempi kuin USA:n postilaitos, ja myös Amazonista voi tilata ruokapaketteja odottamaan seuraaviin pysähdyspaikkoihin.
  • Monille vaeltajille PCT on vain pubikierros, joten monet vaeltajat vetävät paljon viinaa ja huumeita reitillä. Kuulostaa raskaalta yhdistettynä 4300 km vaellukseen, mutta nuorena jaksaa…
  • Vaikka reitillä kulkee melko paljon porukkaa (tänä vuonna koko reitin käveli noin 1000 ihmistä) kaikki päätyvät jotenkin kävelemään samaan tahtiin, joten voi olla ettei pohjoispäässä näe päiväkausiin ketään nobo:ja (pohjoiseen päin käveleviä), koska he kävelevät samaan tahtiin päivän tai pari edellä tai jäljellä. Jos pysähtyy esim. johonkin kaupunkiin voi yhtäkkiä tavatakin ihmisiä, jotka viimeksi tapasi 3000 km aiemmin.
  • Ihmisten ystävällisyys on aivan ällistyttävää (paitsi esim. postin ja Mike’s placen työntekijöiden). Polkuenkelit järjestävät ruokaa ja juomaa keskelle metsää vaeltajia varten, kuskaavat heitä ilmaiseksi ja usein esim. ravintolassa seuraavan läpivaeltajan ruoka on jo valmiiksi maksettu. Monet enkelit kuskaavat vaeltajia ilmaiseksi, majoittavat heitä kotonaan, laittavat näille ruokaa ja pesevät jopa näiden pyykit.
  • Jos pystyy kävelemään 30 kilometria päivässä pystyy kävelemään koko reitin fysiikan puolesta. Reitin aloittaa monta amerikkalaista, jotka eivät ole eläissään kävelleet metriäkään ja joilla on aivan liian painavat reput. Koska tämä vaeltaja pystyi kävelemään alussa 30 kilometrin päiviä, käveli hän loppumatkasta 50-60 kilometrin päiviä. 9-10 tuntia treeniä päivässä tekee ihmeitä kunnolle.

Kaiken kaikkiaan tämän vaeltajan sanat vahvistivat sitä mitä olin jo aiemminkin lukenut reitistä, mutta hän uskoi ettei minulla olisi ongelmaa jaksaa vaeltaa reittiä – jos ei iske joku vamma, esim. yleinen nilkan nyrjähtäminen tai henkinen romahtaminen, joka ilmeisesti iskee aina jossain Pohjois-Kalifornian tai Oregonin paikkeilla.

Suositeltu

Sörmlandsleden vaellettu – etapit 59-62

Pari viikkoa sitten vaelsin loput Sörmlandsledenin pääetapit, eli nyt olen vaeltanut kaikki 62 etappia, yhteensä noin 680 kilometria (muutaman sivuetapin kanssa). Vaelsin noin 45 kilometria kahdessa päivässä.

Etapille 58 pääsee bussilla Tukholmasta, se sijaitsee Mörkön eteläpuolella ja maisema on viehättävää maaseutua meren lähistöllä. Nyt lähes pakkasessa tuntuu kaukaiselta tuo viikonloppu, jolloin lämpötila oli vielä lähellä 20 astetta. En saanut jälleen kerran vaellukselle mukaan kavereita, jotka peruivat reissun mitä erinäisin verukkein. Ehkä täytyy vaan hankkia uusia kavereita, jotka arvostavat vaeltamista ja joiden mielestä 20 kilometria ei ole maraton.

Skanssundetissa on ravintola, jossa oli jäätelöbuffet. Mikä sen parempaa kesken vaelluksen! Olen lukenut että kesäaikaan baarista saa myös paikallisia maustettuja snapseja. Vedin siis jäätelöä naamaan ja kävelin lauttaan, jonka avulla salmen voi ylittää ilmaiseksi. Sen jälkeen jatkoin etappeja 59-60, jotka olen jo aiemmin kävellyt.

Pääsin laavulle illalla, siellä istuskeli piippua polttava vanhempi nainen, joka oli sieniretkellä. Hänen lähdettyään hyppäsin järveen, jonka pohja oli yllättävän matala. Vesi oli aika tummaa ja tunsin pohjassa jotain karvaista. Luultavasti merilevää, mutta aloin kuvittelemaan ruumiin jonka hiukset hivelevät jalkojani, ja minulla tuli kiire pois vedestä. Laiturilla ei kuitenkaan ollut rappusia, joten teloin lähes itseni kun lähdin aina liukumaan laiturin alle yrittäessäni nousta pois vedestä. Kun lopulta pääsin pois olivat kaikki ihokarvat ihan ruskeita. Sain vaatteet päälle kaksi sekuntia ennen kuin laavulle tuli kaksi miestä, jotka minut nähdessäni päättivät jatkaa matkaa (mahdollisesti koska näytin merihirviöltä). Samoihin miehiin törmäsin useamman kerran seuraavana päivänä, tosin he kävelivät paljon nopeammin kuin minä.

Yöllä heräsin vain pari kertaa, kerran luullessani lintujen repivän roskapussiani auki. Menin ulos teltasta ja näin kuinka täysinäinen kuu mollotti taivaalla ja valaisi järven ja metsää. Lintu pyörikin ylläni olevassa puussa eikä ollut käynyt roskien kimppuun. Oli niin kylmä että suusta tuli höyryä hengittäessä. Yöllä yksin metsässä oleminen on aika spuukia, mutta jostain syystä minua pelottaa se vain etukäteen, teltassa ollessa harvoin pelottaa, jos ei varta vasten ala muistelemaan viimeksi näkemäänsä tv-sarjaa, jossa yksinäinen nainen murhataan (eli kaikki jännityssarjat).

Seuraavat etapit olivat vähän tylsempiä, säästäkin tuli harmaa. Matka kulki onneksi aivan loistavan vohvelipaikan ohi Grödingenin lähellä, söin siellä neljä vohvelia naamaani, kun yhdessä tilauksessa olikin aina tuplavohveli. Sen jälkeen jatkoin matkaa melko huonovointisena. Alkoi myös sataa, mutta ajattelin että viimeisen etapin kuuluukin olla vähän haasteellinen, muuten ei tunne saavuttaneensa mitään. Matka kulkikin umpeenkasvaneiden polkujen läpi, ja korkealle mäelle järven rannassa. Tässä vaiheessa jorma alkoi jo kasvaa otsaan ja hermot mennä, kun luulin että olisin jo perillä aikoja sitten. Rämpiessäni puunjuurten yli taisin kiroilla suomeksi, ja tietenkin silloin taas törmäsin edellispäivän vaellusmieheen, joka kysyi ”Är du ok”. Sanoin olevani vain hieman väsynyt. Pian sen jälkeen näinkin viimeisen viitan, jossa etappi 62 yhdistyy etappeiin 7. Avasin mukanani olleen pienen kuohuviinipullon ja hörpin sen järven rannalla perillä Lidassa, joten kotimatkalla olin kivassa seitinohuessa.

Ilmoitin saavutuksessani Sörmlandsledenin Facebook-ryhmässä, ja ihmiset pitivät siellä koko reitin vaellusta huikeana saavutuksena. Myös kansliasta otettiin minuun yhteyttä, ja kysyttiin voidaanko kirjoitukseni julkaista Sörmlandsleden-lehdessä. Voin myös hakea diplomia, joka myönnetään helmikuussa kaikille koko reitin vaeltaneille. Tänä vuonna diplomin sai vain kuusi henkilöä koko Ruotsissa. Vaikka Sörmlandsledenille on helppo päästä monet käyvät siellä vain vaeltamassa lyhyitä etappeja, ja säästävät pitkät vaellukset suositummille reiteille, esimerkiksi Kungsledenille joka on kaikkien vaellusreittien kuningas Ruotsissa.

Sörmlandsleden ei ole kuitenkaan kohdaltani kaluttu loppuun, viikonloppuna nimittäin lähden vaellusryhmän kanssa vaeltamaan pari sivuetappia, joita en ole vielä kävellyt. Vaellukselle on tulossa myös eräs tyyppi, joka on juuri läpivaeltanut PCT:n, joten aion haastatella häntä hänen kokemuksistaan.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 13:2 ja 13:1

Kauhukseni huomasin etten ollut vaeltanut heinäkuun jälkeen, lukuunottamatta pientä pyrähdystä Kaarinan luontoreiteillä. Aikaa on mennyt mm. juoksutreeniin, koska juoksin taas puolimaratonin Tukholmassa – mikä sinällään on ihan hyvää treeniä kunnon kannalta.

Liityin siis Tukholman Meetup-ryhmän vaellukselle, joita järjestetään lähes joka viikonloppu jossakin päin Tukholmaa. Eräs hullu ukrainalainen himovaeltaja on aloittanut myös ”vaella koko Sörmlandsleden” -projektin, ja oli edennyt nyt projektissa etapille 13 asti. Vaelsin mukana sivureitit 13:1 ja 13:2, jotka ovat pääreitille kaupungeista tai vastaavista paikoista liittyviä sivureittejä. Tällaisten sivureittien avulla on mahdollista suorittaa koko Sörmlandsleden julkisia kulkuneuvoja käyttäen – vaikka se joskus vaatii hieman suunnittelua.

Lähdimme vaellukselle Nykvarnista ja vaelsimme neljän muun vaeltajan kanssa Gnestaan asti. Kävelimme reilut 30 kilometria noin 6 tunnissa, mikä taisi olla henkilökohtainen ennätykseni. Ei ihme että olin päivän jälkeen aivan naatti ja hedari iski. Tällaisten ryhmävaellusten haittapuoli kun on ettei itse voi määrätä tahtia tai sitä miten usein pitää tauon. Päivä oli myös aivan uusi virallinen eurooppalainen vaelluspäivä, enkä olekaan ikinä nähnyt näin paljon porukkaa metsissä. Useimmat olivat toki ajaneet autolla johonkin kilometrin päähän ja tulleet sieltä koirien, lasten ja huonekalujen kera grillaamaan makkaransa.

Tänä viikonloppuna aion vaeltaa loput Sörmlandsledenin pääetapit, yhteensä noin 40 kilometria, ja sitten onkin enää muutama viikko siihen kun lähden vaeltamaan Lyykian reittiä Turkkiin!!!

Suositeltu

”Eikö sinua pelota naisena” ja muut kysymykset – FAQ Pacific Crest Trail

Koska usea ei ole koskaan kuullutkaan läpivaelluksesta tai PCT:sta, tässä vastauksia muutamiin kysymyksiin, joita minulle on esitetty useastikin.

Kenen kanssa sinä sinne menet? Lähteekö sinne muita? YKSINKÖ sinä sinne menet?!?!?

Jep, me myself and I. Enpäs ole sattunut löytämään seuraa joka haluaa vaeltaa yli 4000 kilometria, ja jonka kanssa haluaisin vaeltaa yli 4000 kilometria. Mutta no worries, NoBo (pohjoissuuntaan menevät) sesongin aikana reitillä ei voi välttyä muilta vaeltajilta, sillä päivää kohti myönnetään 50 reitin aloituslupaa – ja tämä kiintiö on yleensä aivan täynnä maalis-toukokuu – akselilla. Yleensä leiriytymispaikat ovat ainakin alkureitillä niin täynnä porukkaa että telttapaikan löytäminen on vaikeaa, ja reitti käy suositummaksi joka vuosi.

Entä jos sinulta ryöstetään lompakko?

En aio ottaa lompakkoa, se on turhaa painoa. Pankkikortti vedenpitävään pussiin ja varakortti matkaan. Backup-henkilölle ehkä kirjautumistunnukset mobiilipankkiin. Onhan tässä nyt hitto vieköön Lähi-Idässäkin selvitty! (Tosin, tilastollinen fakta, USA on vaarallisempi)

Entä jos sinun silmälasisi hajoaa? Kai nyt otat varalasit mukaan!

Läpivaelluksella tärkeintä varusteiden kanssa on yrittää pitää ne niin kevyinä kuin mahdollista. Ylimääräisille varavarusteille ei ole sijaa. Minulla on silmälasien lisäksi aurinkolasit vahvuuksilla. Piilolaseja en pysty käyttämään.

Eikö sinua pelota? Eikö sinua pelota lähteä NAISENA YKSIN tuollaiselle reissulle? Kyllä olet rohkea! MINÄ en kyllä viitsisi tollaiselle lähteä!

Tuntemattomien asioiden pelkääminen kuuluu ihmisen luontaisiin ominaisuuksiin. Minusta mikään ei ole pelottavampaa kuin elämätön elämä, viettää se istuen konttorissa ympäri vuoden. Naissukupuolella ei ole tilastollisesti suurempi riski tulla kolkatuksi amerikkalaisilla vaellusreiteillä kuin miehillä, joten koko kysymys on epärelevantti ja perustuu stereotypioihin naisesta heikompana sukupuolena. Naisten keho itse asiassa soveltuu keskimäärin hyvin pitkän matkan juoksuun ja kävelyyn, ja PCT:n aikaennätys on naisen hallussa, jos sukupuoli nyt on jonkun mielestä tärkein tekijä sen määrittämisessä voiko ihminen vaeltaa vai ei.

Onko seksuaalisen väkivallan pelko se sukupuolittunut tekijä, jonka takia juuri naisten pitäisi välttää yksin vaeltamista? Millä todennäköisyydellä raiskaaja etsii uhrinsa vaellusreitillä, eikä esimerkiksi kaupungissa? Suurin osa raiskaajista on raiskatun tuttavia, yleensä mies, poikaystävä, ex-partneri tai muu lähituttava. Suurin osa raiskauksista tapahtuu kotona. Jos naiset jättävät asioita tekemättä väkivallan pelon takia, eikö väkivalta ole juuri silloin onnistunut alistamaan naisen ja rajoittamaan tätä? Suurin osa raiskaajista on miehiä, miksi miehiltä ei kysytä ennen vaellusreissua: ”Eikö sinua pelota että raiskaat jonkun siellä?”

Aiotko nähdä jotain nähtävyyksiä?

PCT on yksi maailman kauneimmista vaellusreiteistä, joten niin voi sanoa. Koska päivässä on käveltävä keskimäärin noin 30 kilometria, reitiltä poikkeamisia ei kauheasti ehdi harrastaa. Reitti kulkee kuitenkin useiden kuulusien paikkojen ohi, esim. Eagle Rockin, Timberline Lodgen, Crater Laken, Yosemiten kansallispuiston, ja jopa Twin Peaksin metsien sekä Double R:n kahvilan lähistöllä. Suurin osa nähtävyyksistä on luonnonnähtävyyksiä, esim. kansallispuistoja, tulivuoria tai vesiputouksia.

Voinko tulla mukaan viikoksi? Voinko tulla vierailemaan reitille?

Muutama kaveri on ilmoittaunut että tulee moikkaamaan minua reitille. Kaunis idea, mutta kuten sanottu joka päivä on käveltävä keskimäärin 30 kilometria. Tämä ei jätä siis aikaa kaupungeissa hengailuun. Loppumatkasta päivän kilometrimäärä voi olla jopa 40 tai 50 kilometria. Jos siis aikoo hengailla kanssani on vaellettava tämä määrä päivässä – vuoristoista reittiä. Alkumatkasta on vaikea saada vaelluslupia, joita reitille tarvii, koska reitti on niin täynnä. On myös mahdoton arvioida missä kohtaa 4300 km pitkää reittiä olen minäkin päivänä tai viikkona. Jos vierailja liittyy reitille esim. heinäkuussa, olen tuohon mennessä kävellyt joka päivä 3-4 kuukautta 8-10 tuntia päivässä – voi olla aika vaikea jaksaa saman verran, jos ei itse ole treenannut viimeisten kuukausien aikana yhtä paljoa. Koska saan olla maassa vain 6 kuukautta, reitin jälkeenkään ei ole todennäköisesti aikaa jäädä hengailemaan Yhdysvaltoihin. Joten tervetuloa mukaan matkalle, mutta en pysty hidastamaan tahtia tai pitämään päivien taukoa, jos meinaan Kanadaan ajoissa.

Etkö voi matkustaa reitille laivalla?

Tämäkin olisi hienoa, mutta Tukholmasta San Diegoon ei ole ihan suoraa laivayhteyttä. Jos lähtisin esim. New Yorkiin laivalla ja sieltä maateitse koko maan halki San Diegoon, joutuisin varamaan matkaan ainakn 3-4 viikkoa enemmän aikaa/suunta, puhumattakaan budjetin laajentamisesta. On muutenkin hankala saada töistä vapaata puoli vuotta, joten tämä ehkä tekee asiasta hankalamman. Puhumattakaan siitä että olisin puolikuollut jo aloittaessani vaellusta.

Mitä siellä syödään? Eihän siellä voi kovin monipuolisesti syödä? Ei kai sinulla ole vara laihtua!

Kaupungeissa pääsee ravintolaan ja kauppaan, eli noin päivänä parina viikossa, mutta muuten mukana on kannettava ruokaa muutaman päivän tarpeisiin. Yhdistettynä päivittäiseen kävelymäärään ruoan pitää olla mahdollisimman kaloripitoista. USA:ssa on tarjolla paljon kuivattua ruokaa, lisäksi mukana pitää olla runsaasti kevyitä raskaskalorisia välipaloja kuten pähkinöitä ja patukoita. Itselle voi lähettää myös paremmin varustetuissa kaupungeissa postin kautta kuivaruokaa seuraavaan postiin. Suurin osa vaeltajista laihtuu jonkin verran, mutta ehkä tärkeämpää kuin lihottaa itsensä reittikuntoon on olla mahdollisimman hyvässä kunnossa ennen reitin aloittamista. Jos tahallaan hankkii kymmenen ekstrakiloa ennen reittiä ne on myös kannettava mukana kävellessä. Aion kuitenkin sijoittaa ja panostaa syömiseen, enkä elää patukoilla tai kylmällä ruoalla kuten jotkut ”stupid light” -vaeltajat tekevät – ja näyttävät keskitysleirin vangeilta Manning Parkiin saapuessaan.

Kai sinä otat aseen mukaan?

Tätä kysymystä esitetään amerikkalaisilla keskustelupalstoilla paljon. Kumpaanhan on suurempi riski, että joku pöljä amerikkalainen ampuu vahingossa toisen mukaansa ottamalla aseella, vai että kimppuun hyökkää karhu joka on pakko ampua?

Kai sinulla on kunnon vakuutus? Joka kattaa ruumiskuljetukset ja muut?

Otan kunnon vakuutuksen joka kattaa ”kaiken”, myös helikopterikuljetukset, joita en toivottavasti joudu käyttämään elävänä enkä kuolleena. Me kaikki tiedämme miten paska amerikkalainen terveydenhoitojärjestelmä on.

Eikö sitä voi vaan vaeltaa osissa?

Läpivaelluksen pointti on että se vaelletaan kerralta. Ei tunnu miltään once in a lifetime -seikkailulta kertoa vanhoilla päivillään että ”minä se kävin 10 vuoden ajan samalla reitillä vaeltamassa aina muutaman viikon”. Tällöin joutuisi myös vaeltamaan aina eri ihmisten kanssa, vaelluksella muodostuva ”reittiperhe” on eräs tärkeimmistä läpivaelluskokemuksista monien mielestä.

Otatko mukaan aurinkopanelin?

Olen tutkinut kyllä varusteasioita loputtomuuksiin asti, joten kiitoksia kaikista hyväntahtoisista päivävaeltajien varustevinkeistä. 99,9 % läpivaeltajista luopuvat aurinkopanelista, jos ovat sen erehtyneet ottamaan mukaan, koska reitillä ei paista todellakaan aina aurinko, aurinkoisessa paikassa ei ehdi pysähtyä 5 tunniksi lataamaan panelia ja sitä joutuu kuitenkin ottamaan varavirtalähteen mukaan – joten otan siis mukaan powerbankin, jolla voi ladata kännykän /gps-kellon useamman kerran kaupunkien välillä.

Mitä jos tulee karhu/murhaaja?

Jos karhu tulee vastaan niin pitää koittaa ottaa hyvä kuva ennen kuin se pätkii pakoon. Karhu ei halua syödä ihmisiä, vaan näiden ruokia. Tästä syystä karhujen esiintymisalueilla laitetaan ruoat ja roskat karhukanisteriin, joka pidetään yöllä kaukana teltasta.

Mitä vaellusmurhiin tulee Appalachian Traililla on murhattu yhteensä 12 ihmistä vuodesta 1974 lähtien. Verrattuna muuhun USA:aan tällä reitillä on 1000 kertaa pienempi riski tulla murhatuksi kuin muualla maassa. USA:ssa murhataan joka päivä 47,3 ihmistä. Tämäkin luku on minimaalinen siihen verrattuna miten paljon ihmisiä kuolee liikenteessä joka päivä (keskimäärin 102 – siis ei vuodesta 1974 lähtien tai joka vuosi, vaan JOKA PÄIVÄ) – vaarallisinta koko reitillä on siis tien ylittäminen.

PCT:llä murhia ei ole tiettävästi tehty, joten tilastollisesti siellä on 0 % riski tulla murhatuksi. Toisin sanoen jos menee USA:an niin turvallisin paikka on jossain metsässä, esim. PCT:llä. Esim. Suomessa murhataan vuosittain noin 100-150 ihmistä. Näistä uhreista 70% on miehiä. Yleensä surma tapahtuu kun sekä uhri että rikoksen tekijä ovat humalassa.

Yhteenvetona: On relevantimpaa kysyä autoilemaan tai baariin lähtevältä mieheltä kuin vaellukselle lähtevältä naiselta ”eikä sinua pelota?”.

Suositeltu

Sörmlandsleden, etapit 44, 36:3 ja 36:2

Sörmlandsleden-projektissani on jäljellä enää kolme etappia. Yllättävän pitkä on tuo 600 km, jonka pituinen Sörmlandsleden on pelkästään pääetapit laskettuina. Aloitin projektin viime vuoden keväällä, ja olen lähinnä vaeltanut reittiä viikonloppuisin. Julkisilla kulkuvälineillä liikkuminen etapille on haaste, ja välillä olen joutunut suunnittelemaan reitille liikkumiset tarkkaan ja tekemään useamman päivän vaelluksia.

Tällä kertaa tarkoituksena oli vaeltaa vain 15 km etappi numero 44 sekä osa 45:sta, joita en onnistunut suorittamaan viimeksi kun sain jonkun ihme nestehukan. Koska 44:lle ei pääse julkisilla viikonloppuna tein vaelluksen, joka yhdisti myös pari sivuetappia ja sisälsi hieman tylsää maantievarsikävelyä.

Nyköping on ihan jees kaupunki, ja reitti kulkee osittain kaupungin keskellä virtaavaa jokea pitkin. Matkalla ohitetaan myös yksi monista reitin linnoista, keskiaikainen Nyköpingshus. Näin myös jokivarteen kerääntyneen spurguporukan, joka nautiskeli antimiaan hyvien näkymien kera. Ei aina Ruotsissakaan olla niin kuninkaallisen arvokkaita.

Viikonloppu oli taas kuuma, 30 asteen tienoilla, ja reitillä oli poikkeuksellisen vähän varjoa, se kun kulki mm. peltojen ja laidunmaiden läpi. Aurinkorasvakin loppui kesken kaiken, joten yritin suojautua auringolta rätti pässä pitkine hihoineni. Yövyin kansallispuistoon sijoitetulla taukopaikalla, joka on järven rannassa. Voin sanoa että järveen hyppääminen vaellettuani 24 kilometria 30 asteessa oli taivaallinen kokemus. Tämä tuntuu nyt kaukaiselta kirjoittaessani tätä Suomessa, jossa on noin 15 astetta.

Yöllä heräsin taas kun villisika röhki jossakin. Kuuntelin tuleeko se lähemmäs, ja varauduin jo soittamaan musiikkia kännykällä sian pelotteluksi. Villisikoja tuntuu olevan melko paljon Sörmlannissa, osa metsistä on myllerretty ylösalaisin eikä yölliset röhkimiset ole harvinaisia. En ole onneksi törmännyt näihin otuksiin, sillä ne liikkuvat yleensä öisin ja välttelevät ihmiskontakteja. Saisin varmaan sydänkohtauksen jos näkisin torahampaisen karjun keskellä metsää, vaikkei niiden ihmisten kimppuun usein tiedetä hyökänneenkään.

Toinen vaelluspäivä oli vielä edellistä kuumempi, perille tullessa oli mittarissa 33 astetta. Reitillä ei ollut myöskään kuin yksi järvi, ja sillä vain yksi sopiva uimapaikka, jossa hyppäsin veteen vaatteet päällä välittämättä paikkaan leiriytyneestä riippukeinuilijasta. Löysin myös maasta makuualustan, joka oli tippunut joltakin. Epäilin että sen kadottanut ei ihan heti tulisi takaisin, joten otin alustan mukaan ja kyselin reitin FB-ryhmässä olisiko joku hukannut alustansa.

Viimeinen peltoreitti tuntui järjettömän pitkältä. Kävelin myös ensin väärään suuntaan. Löytäessäni taukopaikan, jossa oli vesihana huljutin päätäni hanan alla ja nukahdin hetkeksi varjoisalle penkille. Ehkä tuossa välissä tarjosin oivan aterian punkille, jonka löysin selästäni vasta kaksi vuorokautta myöhemmin. Niitä pirulaisia kun on vaikea yksin löytää.

Nyköpingissä jouduin odottamaan junan lähtöä vielä kaksi tuntia. Vedin naamaan sushit ja makoilin jokivarren penkillä, jossa ohikulkijat varmaan pitivät minua kodittomana spurguna.

Suositeltu

Sörmlandsleden etapit 31-26

Viimeinen etappi Kolmårdenissa suoritettu. Lähdin reissuun perjantai-iltana ja vaelsin kaksi vuorokautta, yli 60 kilometria. Etapit olivat aika helppokulkuisia, joten matka taittui suhtkot helposti, vaikka lauantaina vaelsinkin yli 30 kilometria.

Kolmårdenista Stavsjöhön kulkee minibussi, jossa on niin vähän matkustajia että kuski muisti minut viime kerralta ja tiesi missä jään pois. Perjantaina kävelin vain noin 6 km lähimmälle leiripaikalle, siellä olikin jo yksi vaeltaja, joka vaelsi Sörmlandsledeniä ilman kummempaa päämäärää.

Lauantaina kävelin Sörmlandsledenin korkeimman kohdan yli, se on 123 metriä merenpinnan yläpuolella, eli ihan huikeasta vuoresta ei ole kyse. Huipulla on lintutorni, jonne voi kiivetä uhmaamaan korkeanpaikankammoaan.

Polulla oli myös yllättävän monta muuta vaeltajaa, melkein joka laavulla joku. Yhdellä laavulla tapasin miehen jonka kanssa puhuin, hän oli vaeltamassa vain yhden etapin mutta hänellä oli isompi rinkka kuin minulla. Kun kerroin vaeltaneeni lähes koko reitin hän piti minua jonakin vaellusguruna ja kyseli vinkkejä minulta. Sanoin vain että pakkaa vain välttämättömät tavarat mukaan, ja vinkkasin että vesifiltteri on kätevä väline olla mukana, niin että välttyy painavien vesimäärien raahaamiselta.

Itsehän en neuvoani toki noudattanut vaan olin unohtanut filtterin kotiin, piti siis ottaa vettä lähteistä ja toivoa parasta. Yleensä vesi oli puhdasta (muutamia pieniä ötökkähiukkasia lukuunottamatta), mutta lähellä Katrineholmia yhdessä lähteessä norotti erittäin pieni vesinoro, josta keräsin vaivalloisesti puoli pulloa epäilyttävälle haisevaa vettä. Tässä vaiheessa tietenkin veteni oli loppu, joten oli pakko ottaa vettä tästä kohteesta. Marssin vauhdikkaasti seuraavalle lähteelle – ja sekin oli tyhjä. Noin 15 viimeistä kilometria meni siis lähes ilman vettä – marssinkin heti Katrineholmin kauppakeskukseen ostamaan ison pullollisen. Kaikkia amatöörivirheitä ei voi vieläkään välttää satojen kilometrien vaelluksen jälkeen.

Lauantaina tuli vesikuuro, mutta olin sopivasti juuri silloin lounastauolla laavun katoksen alla. Saavuttuani perille suunniteltuun päämäärään totesin laavun olevan varattu, siellä oli lapsiperhe ja monta aikuista, sekä koira joka haukkui minua. Koska halusin nukkua rauhassa ja ajoissa jatkoin matkaa vielä kilometrin oppaassa mainitulle taukopaikalle, joka oli vain mitättömän pieni nuotiopaikka ja pari penkkiä kallion päällä, niin että rantaan ei päässyt. Pystytin telttani kuusen taakse ja keittelin risotot. Juuri päästyäni telttaan alkoi sade, joka kesti koko yön ja loppui sopivasti kello 7 aamulla. Uusi Big Agnes Tiger Wall 2-telttani, johon olin vaihtanut toisen BA- yhden hengen telttani, piti veden teltan ulkopuolella hienosti. Teltta on myös tilava ja siellä mahtuu jopa istumaan, mutta 1 kg teltan ero toiseen 400 g telttaani on huomattava, eikä tämä mukavampi teltta luultavasti pääse läpivaellukselle.

Suositeltu

6 kuukautta virkavapaata?

Kerroin pomolleni läpivaellussuunnitelmastani. Hän kuten monet muut joille asiasta kerron ei varmaan tajunnut täysin mistä on kyse. Keskustelu meni suunnilleen näin:

Minä: ”Ajattelin kävellä ensi vuonna kuusi kuukautta. ”

Pomo: ”Ok. Onko se varmaa?”

Minä: ”No minun on haettava ensin aloituspaikkaa, se varmistuu vasta joulukuussa.”.

Pomo: ”Ok.”

Minä ”Elämä on lyhyt ja haaveita ei kannata siirtää loputtomiin, bla bla bla.”

Pomo: ”Ymmärrän. No onhan siihen vielä pitkä aika.”

Minä: ”Niin, ajattelin vaan tiedottaa hyvissä ajoin, voidaan puhua tästä lähempänä ajankohtaa.”

Pomo: ”Ok. Hyvä tietää.”

Kuva: PCTA/Owen Rojek

En nyt siis ole ihan varma saanko (tietysti palkatonta) virkavapaata, mutta työnkuvani kannalta ei ole täysin katastrofi vaikka olisin puoli vuotta poissa, asiat on periaatteessa järjesteltävissä niin että hallussani oleva projekti jää jäähylle tai hiljenee puolen vuoden ajan, tai joku muu tulee hoitamaan hommaa… Ainakaan täyttä tyrmäystä en saanut. Kollegat ovat pitäneet virkavapaita kirjan kirjoittamisia tai muita hommia varten, ja vanhempainvapaalla on yksi sun toinenkin. Toisaalta vanhempainvapaa on juridinen oikeus, läpivaellusvapaa ei toistaiseksi ole sitä 😀

Olen myös saanut luvan ottaa 4 viikkoa lomistani marraskuussa, jolloin kävelen Lykian reitin. Harvassa työssä tämä on mahdollista.

Kollegoista olen kertonut suunnitelmasta vain yhdelle, hän yritti keksiä miten voisin yhdistää työn ja vaelluksen. En usko että on realistinen tai miellyttävä tavoite yrittää paiskia töitä sen ohessa kun kävelee 30 kilometria päivässä autiomaiden ja vuoristojen läpi, ilman nettiyhteyttä ja vain satunnaisesti kaupunkeihin pysähtyen. Näistäkin pysähdyksistä suurin osa kulunee pyykinpesun, suihkussakäynnin, tankkauksen, ruokavarastojen täyttämisen ja muun reitin organisoinnin kanssa.

Suositeltu

Huddingeleden + Gålö Havtornsuddslingan

Olen kunnostautunut vaellustreenauksessa ja vaeltanut joka viikonloppu toukokuun puolivälistä (?) lähtien. Säät ovat olleet poikkeuksellisen hyviä, joten sateessa ei ole juuri tarvinnut rämpiä.

Viime viikonloppuna lähdimme poikakaverini kanssa vaeltamaan vasta pari kuukautta sitten avattua Huddingeledeniä. Hän ei ole himovaeltaja, joten tavoitteena ei ollut pitkä vaellus. Lähdimme vaellukselle Farstasta, ja muutaman kilometrin kävelyn jälkeen löysimme vaellusreitin, joka alkaa Trångsundista ja jatkuu Flemingsbergiin asti, yhteensä pituutta reitille tulee noin 80 km. Me kävelimme vain muutaman kilometrin ennen leiriytymistä Kvarnsjön-järvelle.

Reitti on hyvin merkitty, mutta mitään gpx:ää ei ollut olemassa, ja etäisyyksien arvioiminen oli vähän hankalaa. Löysimme järven, ja leiripaikan joka osoittautui oikein miellyttäväksi. Järvelle tuli myös myöhemmin illalla pari muuta vaeltajaa. Sää oli taas kuuma ja hyppäsimme järveen viilentymään. Telttailimme poikakaverin isän vanhassa klassisessa teltassa, jonka pystyttäminen kestää varmaan jotain tunnin. Taas osaa arvostaa nykyajan helppoja telttoja tämän teltan jälkeen. Järvellä oli mäkäräisiä, ja jotenkin ne onnistuivat päätymään telttaankin, niin että jouduin nukkumaan hyttysverkko päässä. Poikakaveriani ne eivät syöneet ollenkaan. Hän sen sijaan oli umpijäässä, koska nukkui ohuemman makuupussin ja huonompilaatuisen makuualustan kanssa kuin minä. Hän ei ollut myöskään tajunnut että makuupussi on lämpimämpi, jos sen laittaa kiinni.

Toisena päivänä jatkoimme vaellusta kohti Paratiisia, joka on suosittu vaelluskohde Tukholman eteläpuolella. Oli taas kuuma ja järviuinti tuli tarpeeseen, ennen kuin jatkoimme matkaa. Joka puolella oli porukkaa kuin pipoa, eikä meinannut löytyä edes paikkaa jossa pääsi käymään kakkosella ilman että joka puun takana pyörii jotain porukkaa.

Kaiken kaikkiaan ihan ok reitti, mutta ei ehkä maailman mielenkiintoisin.

Juhannusta lähdimme ”kaikkien” tukholmalaisten tapaan viettämään saaristoon. Olin onnistunut taivuttelemaan kaverini edes lyhyelle vaellukselle pelkän telttailun sijaan. Otimme junan Västerhaningeen ja sieltä bussin Gålöön, joka ei ole oikeastaan saari vaan niemi. Siellä hengailimme ensin Gålö havsbadetissa, jossa oli niin matala vesi että piti kävellä järjettömän pitkälle ennen kuin pääsi uimaan. Siinä vaiheessa jalat olivat jo niin jäässä että oli pakko palata takaisin ennen kuin oli ehtinyt edes pulahtaa veteen. Veden mataluudesta johtuen paikka houkutteli paljon lapsiperheitä. Saimme seurata draamaa, kun kaksi lasta olivat ajautuneet vesilelun kanssa kauemmaksi rannasta, ja joku mies lähti heitä pelastamaan. Heidän äitinsä sai jonkinlaisen hermoromahduksen lasten lopulta pelastuttua takaisin rantaan.

Söimme lounaan paikan ainoassa ravintolassa, siellä oli oikein hyvä buffet jossa oli tarjolla myös vegaanivaihtoehtoja. Menimme sulattelemaan ruokaa juhannussalon liepeille, ja siellä oli järjestetty lapsille (!) lätynsyöntikisa. Ei ehkä ihan tervein harrastus lapsille, mutta mitäpä ei viihteen vuoksi tekisi. Itse olimme liian täynnä pystyäksemme edes katsomaan kun toiset syövät överit, ja sen mukana tulevaa potentiaalista lasten oksentelua. Tässä vaiheessa toinen perhe oli hukannut kersansa, ja seurasimme kuinka kaksivuotiaalle etsittiin vanhempia. Seurueemme miespari pohtikin pitäisikö heidän käydä ilmoittautua vanhemmiksi – ehkä se olisi heidän ainoa mahdollisuutensa vanhemmuuteen? Vanhemmat löytyivät kuitenkin, ja juontajat joutuivat selittämään että kyseessä oli väärinymmärrys siitä kenen mukana kersa oli – ettei vaan kukaan luulisi että kyseessä olivat lapsen heitteillejättö!

Lähdimme vaeltamaan Havtornsuddenia päin, ja vastoin odotuksiamme niemelle oli pystyttänyt telttansa myös useampi juhannuksenviettäjä. Me löysimme kuitenkin lopulta tuuliselta rannalta paikan, johon voi pystyttää telttansa hieman kaltevaan asentoon. Kävelimme tämän jälkeen niemen nokkaan, ja jäimme hengailemaan vähemmän tuuliselle paikalle juoden viiniä, ja taisi pari meistä uskaltautua uimaankin. Rannan ohi ajeli veneilijöitä, ja taisi jossain vaiheessa hyljekin pistää päänsä pinnalle rannan lähettyvillä. Kun myöhemmin illalla soitimme kitaraa tulivat joutsenet hämmästyttävän lähelle rantaa kuuntelemaan ulinaamme – ne eivät varmaan ikinä olleet kuulleet sellaista tulkintaa Like a Virginista, tai ehkä luulivat että kyseessä on joku vieraan lajin avunhuuto?

Kun aurinko laski lähdimme takaisin tuuliselle telttapaikallemme, ja istuimme vielä rannassa hoilaamassa Susan Boylea ja muita kappaleita, joita ei olisi alkuperäisiksi tunnistanut. Telttamme viereen oli myös pystytetty jättiteltta, jossa luulimme olevan yöpyjiä, vaikka tosiasiassa he tulivat telttaansa vastan paljon myöhemmin ja puhuivat äänekkäästi yömyöhälle. Hieman soiteltuamme alkoi sataa, ja me menimme kavereidemme suurempaan telttaa keskustelemaan siitä pitäisikö pelata jatsia vai ei. Lopulta keskustelu kääntyi siihen että peleistä ei voi väkisin tykätä, eikä siihen voi käännyttää. Emme siis pelanneet mitään, vaan menimme lopulta nukkumaan.

Koko yön poikakaverini valitti taas kylmää, ja kun nousin katsomaan häntä näin että hän ei nukkunut makuualustallaan, joka oli rullautunut 45 asteen kulmaan teltan seinää vasten. Hän oli tajunnut sulkea makuupussin tällä kertaa – tosin nurinpäin. Jossain vaiheessa aamua huomasin että hänen jalkansa töröttivät ulos teltan aukosta, sen kaltevuus kun valutti telttailijan vähitellen alamäkeen. Hänestä sillä ei ollut väliä, sillä eihän hän palellut jaloista. Ehkä yleistä lämpötilaa olisi voinut auttaa teltan aukon sulkeminen. Ei ollut myöskään kumma että telttaan pääsi hieman muurahaisia. Mutta sehän on lähes pakollinen osa telttailua.

Hyvä vinkki ennen teltan pystytystä on tarkistaa, ettei maa ole kalteva. On myös käytännöllistä sulkea ainakin teltan väliverkko, niin etteivät jalat valu ulos teltasta.

Aamulla nukuimme pitkään ja keitimme pannukahvit, minkä jälkeen oli taas energiaa vaeltaa viimeiset kolme kilometria takaisin bussipysäkille. Myös niemen toinen puoli oli kaunis ja vehreä, aivan erilainen kuin kallioinen ja mäkinen niemen itäpuoli.

Ensi viikonloppuna vaeltamiseen saattaa tulla tauko, sillä joudun kirurgiseen hammasoperaatioon keskiviikkona.