Suositeltu

Transcaucasian Trail – Armenia

Viime viikolla olin vaeltamassa Armeniassa, jossa testasin Transcaucasian Trailia (TCT), joka on siis Georgiasta Azerbaidzaniin kulkeva 1500 km reitti. Reitti ei ole vielä merkitty eikä valmis. Valitsin vaelluskohteeksi reitin 85 km pätkän, jonka ilmoitettiin olevan merkitty. Noh, todellisuus on joskus tällaisia väitteitä ihmeellisempää, kuten sain huomata.

Lensin Armeniaan Ukrainan kautta täältä Ruotsista, ja olin yön karmeassa hotellissa Jerevanissa, ennen kuin otin mashrutkan Dilijan-nimiseen kaupunkiin, joka on 1,5 tunnin matkan päässä pääkaupungista. Säätiedotuksen mukaan ko. paikassa ukkosti joka päivä toukokuussa, joten olin hieman hermostuksissani sään suhteen. Dilijanissa yövyin oikein mukavassa b & b -paikassa, ja kävin mm. tankkaamassa varastojani paikan ainoasta supermarketista. Oli hieman haasteellista löytää vaellukselle sopivaa kasvisruokaa, mutta onnistuin löytämään jotain epäterveellisiä ruokia, ja syömään paljon venäläistä puuroa reissulla.

Olin myös kysellyt etukäteen turisti-infosta myydäänkö ko. paikassa kaasua, jota ei saa ottaa lennoille mukaan, ja he totesivat että juuri minun keittimeeni sopivaa kaasua löytyy Dilijanista. No, todellisuus oli tätäkin toteamusta ihmeellisempi. Kun lopulta löysin ko. paikan, ei heillä tietenkään ollut ko. kaasua. Mies kassalla esitteli jotain aivan ihmeellisen näköistä kaasupönikkää, joka ei sovi minun keittimeeni. Hän sitten ehdotti että ostaisin myös keittimen (ehkä heillä olikin oikeaa kaasua mutta tiesivät että tarvin myös keittimen?). Kyselin sitten huvikseni että mitä se maksaisi. Hän ilmoitti kaasun ja keittimen hinnaksi n. 11 euroa. Tinkasin sitten vähän hintaa ja myyjä naureskeli venäjäksi kollegoilleen että ”hahah, amerikkalainen tinkaa”. Tietenkin kaikki englantia puhuvat ovat amerikkalaisia. Ostin siis keittimen, joka toi kivat puoli kiloa lisäpainoa rinkkaani.

Aamulla tinkasin taksin läheiseen Khachardzanin kylään ja lähdin kävelemään Goshin järvelle ja luostarille päin. Hiekkatie kulki ensin maatilojen ohi, tiellä töllisteli lehmiä ja puskassa kaakatti kanoja. Myös porsaita, vuohia, perhosia ja muita eläimiä pyöri siellä sun täällä. Sen jälkeen tie kulki metsään, ja jouduin ylittämään muutaman leveän puronkin. Sitten polku kulki ylöspäin vuorille, ja maisema muuttui koko ajan hienommaksi ja hienommaksi. Reittiä ei ollut kyllä yhtään helppo löytää, välillä merkinnät katosivat ja välillä gps:ni ja reitin merkit eivät täsmänneet lainkaan. Välillä jouduin menemään keskellä nokkospuskaa. Välillä taas polku muuttui järkyttäväksi liejuksi, jossa on mahdoton välttää kenkien kastuminen. Lopulta saavuin järkyttävän sekoilun jälkeen Gosh-järvelle, ja totesin kävelleeni huomattavasti hitaammin kuin mitä luulin kilometreihin nähden.

Järveltä ei ollut pitkä matka Goshavankin luostarille. Oli pirun kuuma ja olin jo pyörtymispisteessä. Ostin kylän naisilta Coca-Colan ja menin hörppimään sitä luostarin taakse. Tämä helpotti vähän oloa, ja onnistuin jatkamaan matkaa perille Parzin järvelle asti. Siellä oli valitettavasti jo ravintola sulkenut, eikä järvi muutenkaan ollut mikään huikea elämys. Armeniassa on niin vähän vesistöjä, että he ovat hirveän ylpeitä jokaisesta maasta löytyvästä lammikosta. Järvelle oli rakennettu myös tietenkin joku hirveä temppurata ja rannasta sai vuokrata turistiveneitä lammen kiertelyä varten, joten en voinut oikein yöpyä paikalla. Näin kuitenkin että joku oli pystyttänyt teltan toiselle puolelle lampea, joten pystytin omani vähän ylemmäs. Paikkavalinta oli kuitenkin virhe, koska heti nukkumaan mentyäni jotkut järkyttävän kovaääniset linnut alkoivat huutaa suoraa huutoa ja jatkoivat sitä suunnilleen koko yön. Korvatulpatkaan eivät onnistuneet blokkaamaan sitä meteliä.

Toisen päivän maisemat olivat vielä huikeampia. Aamulla yllätin lähes valkoisen pikkuketun metsässä. Ensin reitti kulki aika kauan metsässä, kunnes saavuttiin laakeille vuorien päällä kulkeville niityille. Välillä näkyi myös kyltti, joka varoitti karhuista. Koska iltapäivällä oli luvassa ukkosta, olin suunnitellut lyhyemmän kävelyn tälle päivälle, ja varannut toisen yön aiemman b&b:n omistajan siskon asunnosta. Kun lähestyin viimeistä vaelluksen osiota, Drunken forestia, mietiskelin että olisipa hauska kävellä se joskus humalassa. Sitten huomasin taas vaihteeksi olevani eksyksissä, gps käski kääntymään oikealle mutta siellä ei näkynyt kuin pudotus alaspäin. Näin piknik-pöytien ääressä kaksi ukkoa ja kyselin heiltä tietävätkö he missä reitti menee. Ukkeleita ei reitti kiinnostanut, mutta he suorastaan vaativat minua istumaan katoksiseen pöytään syömään kanssaan. Olin nälkäinen ja ensimmäiset pisarat alkoivat tiputella, joten tein heille seuraa. He kaatoivat myös tietenkin vodkaa ja olutta kuppiini, ja pian kilistettiin ilman yhteistä kieltä. Toinen ukkeleista myös lauleskeli innoissaan. Hän ihmetteli venäjäksi miten voi olla etten osaa venäjää, jos kuitenkin tulen Suomesta. (Olen lukenut yhden kurssin venäjää, jonka perusteella ukkeleita vähän ymmärsin, mutta Länsi-Suomessa ei kyllä helpolla saa venäjän opetusta vaikka haluaisikin.) Enpäs siihen pystynyt venäjäksi selittämään Suomen sotahistoriaa, joten he pitivät minua poikkeuksellisen kielitaidottomana tumpelona.

Pian pöydä ohi kulki kolme ihmistä, ja ukkelit huitoivat heidätkin liittymään seuraan. Seurue koostui yhdestä israelilaisesta, yhdestä venäläisestä ja yhdestä armenialaisesta (?). Seurueen venäläinen nainen innostui myös laulamaan oopperatyyppisesti ja pian pöydässä hoilattiin jo kalinkaa. Jokaiselle vodkahörpylle piti myös kippistää. Nainen kyseli minulta (saksaksi) mitä ihmettä varten olin yksin reissussa. Saksankielentaitoni ei oikein riittänyt asian selittämiseen, ei myöskään jaksamiseni. Hän kyseli onko minulla lapsia, olenko naimisissa ja sitten totesi vain: ”Niin, sääli, niin sääli!” Hänen mielestään oli niin harmillista että olin joutunut yksin tällaiseen paikkaan, itselläni taas oli time of my life. Näin eri tulkintoja voi samasta tilanteesta vetää.

Kun kolmikko lähti jatkamaan matkaa, minäkin lähdin kömpimään sateiseen Drunken forestiin hiukkasen hiprakassa. Saavuin vain hieman myöhässä B&B-paikkaan, joka oli aika tavallinen asunto, joka sijaitsi apteekin takaosassa (sisko oli farmaseutti). Olisin päässyt omilla avaimillani siis apteekkiin haalimaan lääkkeitä, jos olisi huvittanut.

Aamulla halusin lähteä aikaisin liikeelle, koska kyseessä olisi edellistä raskaampi päivä, noin 25 kilometria kävelyä ja korkein huippu 2000 metrissä. Sisko ei ilmestynyt kuitenkaan asunnolle hakemaan avainta, joten jouduin soittelemaan ympäriinsä ja odottamaan hänen äitiään paikalle. Lähdin liikkelle siis vasta kello 9. Kävelin ylöspäin kohti Jukhtakvankin luostaria. Kävelin mutaista polkua ja yhtäkkiä aloin kuulla vihaista örinää mutkan takaa. Mietin että helvetti, ensimmäinen karhukohtaamiseni on noin vihaisen karhun kanssa. Mutta kyseessä ei ollut karhu vaan sonni, joka kyllä oli myös pelottavan vihainen. Se seisoi siinä kahden muun sonnin kanssa ja nekin hermostuivat tämän sonnin olemuksesta ja alkoivat ärjyä. Sonni teki päällään puskevia liikkeitä ja kuopi sorkallaan maata. Sitten se alkoi lähestyä uhkaavasti minua.

En voinut mitenkään kävellä sonnien ympäri, joten lähdin mahdollisimman rauhallisesti kävelemään poispäin. Sonni jolkutteli mylvien perässäni jonkin matkaa, mutta ei onneksi jaksanut seurata minua pitkälle. En joutunut siis onneksi härkätaisteluun, vaikka läheltä piti. Mietin että onkohan päälläni olevalla punaisella paidalla asian kanssa tekemistä. Olin pettynyt, helvetti, en voi mitenkään jatkaa vaeltamista moneen tuntiin niin kauan kuin sonni siellä mylvii. Mutta alas tullessani tapasin onneksi kolme ihmistä, kaksi libanonilaista ja heidän oppaansa, ja selitettyäni tilanteen he ehdottivat että kävelemme luostarille yhdessä. Kuin ihmeen kaupalla sonnit olivat hävinneet, ehkä paenneet ohi ajanutta maasturia.

Kävimme 1200-luvun luostarissa ja jatkoin hieman peloissani matkaa. Reitti oli taas ihan hukassa, lopulta päätin luottaa merkittyyn reittiin gps:n sijaan ja kävellä ylöspäin ihan järjettömän jyrkkää ja mutaista mäkeä. Se johtikin ylös niitylle ja sitten alas ohi talon, jossa perääni juoksi vihainen koira. Ylitin talon jälkeisen jääkylmän joen ekstravikkelästi. Seurasi jyrkkää nousua ylöspäin, ja lähestyessäni huippua myös synkkiä pilviä kertyi ympärille. En uskaltanut nousta puurajan yläpuolelle, sillä pelkään ukkosta paranoidisti. Joten odottelin pari tuntia pilvien väistymistä ja kuuntelin Joni Mitchell-podcastia lounasta syödessäni. Kun pilvet näyttivät väistyvän jatkoin matkaa – jälleen vihaisen lehmälaumaa vahtivan koiran luo. Koiran lähellä oli onneksi omistaja, joka ryhtyi lyömään koiraa kepillä. Ei ihme että koirat ovat hieman häiriintyneitä.

Reitti kävin koko ajan vaikeammaksi, puuskutin tosissani. Reittiähän siis ei ollut, vaan käytännössä kävelin polviin asti yltävässä heinikossa, mutavellissä tai jopa villiruusupuskissa koko ajan. Välillä vieressä kulki rotkon reuna, joten puskia ei voinut väistelläkään. Tämä oli ylivoimaisesti raskain vaellus minkä olen tehnyt, ja epävarmuus reitin kulkusuunnasta lisäsi stressiä. Lopulta kuljin puurajan yläpuolella, ja maisema muistutti Irlantia tai Walesia. Juuri lähestyessän ukkonen jyrähti, ja sain paniikin taas ja yritin painella niin äkkiä kuin jaloistani kerkesin (eli noin 2 km tunnissa). Kuljin liejuisten jokien läpi ja saavuin taas johonkin taloon, jossa kolme koiraa juoksi perääni, kaksi niistä raivoissaan. Toinen niistä juoksi perässäni pitkälle ylös mäkeä. Omistaja ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen koiria, joten kävi tuuri etteivät ne uskaltaneet hyökätä kimppuuni.

Näin etäällä kaksi vaeltajaa, joten tiesin että minun on suunnistettava sinnepäin. Tein omia oikopolkujani jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin, koska reitin oikeasta suunnasta ei ollut havaintoja. Lopulta onnistuin tavoittamaan jonkinlaisen 2 cm kapean poluntapaisen ja kävelin sitä päin. Törmäsin kahteen vaeltajaan, jotka olivat vielä enemmän eksyksissä kuin minä. He olivat hollantilaisia fysioterapeutteja, ja olivat vaeltaneet lähes saman reitin kuin minä. He olivat myös järkyttyneitä reitin vaikeudesta ja siitä miten huonosti se on merkitty (= ei ole merkitty). Pohdimme haluammeko vaeltaa seuraavan päivän reittiä, joka mainitaan vielä vaikeammaksi, mutta tuumimme että olisi harmi luovuttaa ja jättää reitti kesken. Helpotti tietää, että ainakin joku muu on tulossa reitille seuraavana päivänä. Löysimme lopulta seuraavan luostarin, Haghartsinin, jota vartioivat taas – yllätys yllätys – vihaiset koirat. Minä päädyin telttailemaan luostarin takapihalle, pariskunta liftasi Dilijaniin, koska heillä ei ollut mukana telttaa. Yöllä oli melko viileää, ja heräsin yöllä kun susi, tai ehkä suden pentu, ulisi alapuolellani olevassa metsässä. Kylän koirat vastasivat tähän raivokkaalla haukkumisella.

Aamulla heräsin siihen että telttani oli aivan märkä ja vesi tippui katosta. Ympäröivä kostea ruohikko esti ilman kulkemisen teltan läpi ja teltta sekä makuupussini olivat kivan kosteita. Keittelin puurot ja lähdin hieman hermostuksissani kävelemään viimeistä ja reitin vaikeinta osiota. Kulkiessani reitille minut ohitti taksi, jossa istui hollantilainen pariskunta. He eivät siis luovuttaneet ja olivat tulossa reitille – tämä oli erittäin helpottava tieto!

Reitti alkoi mutakon läpi rämpimisellä ja jonkinlaisen vesiputouksen läpi kävelemisellä. Sitten polku kulki ylöspäin. Näin myös lauman lehmiä, joita vuorilla asuvat paimenet paimensivat. Lehmät kyllä pelkäsivät minua kauhuissaan. Kuljin maatilan ohi ja ylös vuorelle. Näin alhaalla hollantilaisten lähestyvän, ja lopulta he ottivat minut kiinni ja ohittivat. Puuskutin mäkeä kuin kuoleman kielissä, joten en pysynyt pariskunnan perässä. Joka tapauksessa reitti oli alkua lukuunottamatta huomattavasti helpompikulkuinen ja paremmin merkitty kuin edellispäivän reitti. Vaikka huippu kulki yli 2300 metrin ei se tuntunut yhtä toivottomalta, ja matka alaspäin alkoi jo lounaan jälkeen. Paluumatka tosin oli ihan järjettömän pitkä, ja kilometreja tuli mittariin varmasti ainakin 28. Puhelin kuoli jossain vaiheessa, joten en voinut mitata ihan tarkkaa lukemaa. Mutta maisema oli uskomattoman hienoa, eikä vihaisia eläimiä esiintynyt samalla tavalla kuin edellispäivänä. Vuoren huipulla myös joku maasturi ajoi yhtäkkiä ohi ja kysyi tarvinko kyytiä. No en tarvi, kiitos, kävelemään on tultu.

En löytänyt koskaan ajattelemaani leiripaikkaa, koska se oli – yllätys yllätys – niin huonosti merkitty eikä tietenkään kylttiä sinne ollut missään. Jouduin siis kävelemään koko matkan Hovkin kylään asti. Ajattelin ensin liftata takaisin Dilijaniin, mutta löysin jälleen piknikpaikan, jossa oli todella hieno näköala ja paikka teltalle, tosin myös äänekkäästi kurnuttavia sammakoita. En tiennyt saako paikalle pystyttää teltan, mutta kukaan ei ainakaan kieltänyt. Teltan ohi kulki kylläkin lehmien kuljetusreittiä ja aamulla herätessäni lehmä töllisteli telttaani paimenkoiran kanssa. Paikassa tuuli myös niin pirusti, että teltan katosta meni rikki tukitikut ja puoli telttaa roikkui naamallani. Avatessani teltan oven huomasin myös villihevosen varsoineen tulleen ruokailemaan näköetäisyydelle.

Hovkista liftasin takaisin epämääräisen miehen kyydissä, hän kyseli ikääni mikä tuntuu olevan todella relevanttia liftatessa. Annoin hänelle rahaa niin ettei hän luullut kyseessä olevan muiden maksutapojen. Dilijanissa söin kunnon lounaan ja otin sitten mashrutkan Jerevaniin, jossa palkitsin itseni ilmastoidulla luksushotellilla, jossa oli minibaari. Löysin kropastani kolme punkkia, ja jättimäiset rakot pikkuvarpaista. Myös kämmenet ja pohkeet olivat palaneet punaisiksi auringossa.

Kaiken kaikkiaan mahtava vaellus, voin suositella. Mutta ei ilman gps:ää! Gps-kello pelasti siinä vaiheessa kun reitillä ei ollut merkintöjä ja puhelimen akku veteli viimeisiään. Noh, kartta ja kompassi voisi toki ajaa samaan asiaan, gps-kelloa vain ei tarvi kaivella esille koko ajan.

Tänään lähden taas vaellukselle, koska huomenna on Ruotsin kansallispäivä ja vapaapäivä. Suoritan viimeisen pitkän matkan Sörmlandsledenillä, sen jälkeen on jäljellä enää muutama etappi reitin 62 pääreittiä.

Suositeltu

Lyhyehkölle vaellukselle valmistautuminen

Kuten huomaatte korjasin blogin ulkonäköä. Samalla onnistuin myös ”korjaamaan” osasta merkinnöistä päivämäärät pois. En tajua miten tapahtui. Jos joku tajuaa niin neuvokaa please!

Lauantaina lähden Armeniaan, jossa tarkoitus on vaeltaa 4-5 päivää. Sää näyttää lupaavalta, ukkosta joka päivä. Pelkään ukkosta yli kaiken, enkä todellakaan halua olla puurajan yläpuolella jossain vuorella kun kaukasialainen ukkonen alkaa paukkua. Voin nimittäin kuvitella että se on jotain toista luokkaa kuin ruotsalaiset lagomtömäyttelyt kaksi kertaa kesässä.

Kuva: Transcaucasian Trail Association (TCTA)

Vaellukselle valmistautuminen alkaa siitä että päätetään vaelluksen kohde. Tällä kertaa kohde määräytyi ”käy kaikissa maissa” -projektin mukaan, eli eräs maa joka on melko lähellä Eurooppaa (joidenkin mielestä jopa Euroopassa) ja jossa en ole vielä käynyt on Armenia. Ymmärrän myös siellä olevan hienoja vaellusreittejä – yksi niistä vielä keskeneräinen Transkaukasian reitti, jolla aion vaeltaa. Siispä varasin matkat ja ensimmäiset yöt hotellissa.

Kuva: Transcaucasian Trail Association (TCTA)

Tsekkailin myös reitin josta voi löytää jotain infoa ja karttoja netistä, ja joka on jollakin tavalla merkitty ja sopivan pituinen. Eilen väsäsin gpx-tiedostojen kanssa kaksi tuntia, halusin ladata reitin gps-kellooni, mutta jostain syystä kännykän ja kellon välillä ei synkannut eikä reitti suostunut siirtymään kelloon aivan helpolla. En halua nimittäin pyöriä keskellä Armeniaa hukassa, jos kännykän akku loppuu, enkä halua kanniskella paperikarttoja (en luota suunnistustaitooni niin paljon että turvautuisin vain karttaan ja kompassiin). On myös hyvä tsekata missä on lähin kaupunki tai kylä, jos matkan joutuisi keskeyttämään, sekä miten reitille ja sieltä pois pääsee ja mitä esim. taksin tulisi maksaa ko. maassa.

Seuraavaksi mietitään mitä pitää ottaa mukaan. Perusvaelluslistaani kuuluvat nämä:

  • teltta
  • makuupussi
  • retkipatja
  • sadetakki (+ housut)
  • vaelluspaita + housut ja/tai shortsit
  • vaelluskengät (polkujuoksukengät)
  • lippis
  • kaasukeitin
  • kaasua (ei saa ottaa lentokoneeseen)
  • aluhousut
  • sukat (+ extra yöpari)
  • aurinkolasit
  • käsidesi
  • rätti/huivi teltan kuivaukseen ja pään suojaukseen
  • pipo (ei ehkä välttämätön keskikesällä)
  • silmätipat
  • laastarit ja leukoteipit
  • puukko (miniveitsi)
  • vessapaperia (pakattuna muovipussiin)
  • kakkalapio
  • ruokaa (mitä ja miten paljon riippuu matkakohteesta)
  • pikakahvia
  • lusikka
  • sytkäri
  • vesifiltteri + pussi
  • suolaa (+ öljyä)
  • pankkikortti (vedenpitävästi pakattu)
  • passi (ei tarpeen kotimaassa)
  • nukkumisvaatteet, pitkikset + joku paita
  • puhelin + laturi (ja sinne ladattuna kartat, muut muistiinpanot reiteistä, äänikirjat/podcastit ja Spotify-soittolistat)
  • powerbank + sen johto
  • gps-kello + sen johto
  • kuulokkeet
  • korvatulpat
  • roskapussi (tämä puuttuu aina)
  • kävelysauvat + kumisuojukset
  • otsalamppu (ei tarpeen Pohjoismaissa kesällä)
  • takki tai fleece

Ruoan kanssa pitää miettiä onko matkan varrella mahdollisuus tankata ruokaa ja kuinka usein. Armeniassa ruokaa tarvin vain parille päivälle, mutta ei aavistustakaan millaista kasvisvaellusruokaa onnistun kaupasta löytämään! Suklaata oletan löytyvän sieltäkin, joten ei järkeä raahata sitä puolta Eurooppaa.

Sitten dumpataan vain puolet tarvikkeista pois koska reppu painaa liikaa, survotaan ne hikoillen laukkuun, heitetään vielä pari tavaraa pois, ja matkaan!

Paikan päällä otetaan paikallista valuuttaa johonkin vedenpitävään kukkaroon, ja hankitaan loput ruoat. Yritetään opetella sanomaan edes kiitos paikallisella kielellä. Kannattaa toki käyttää hyväksi mahdollisuutta ruokailla paikallisissa ravintoloissa aina mahdollisuuden tullen, varsinkin kun kyseessä on etuoikeutetun pohjoismaalaisen näkökulmasta edullinen maa. Ja sitten vaan rukoillaan sääjumalia ettei ukkostaisi koko aikaa, eikä ainakaan niin lähellä että salama iskee kalloon.

Suositeltu

Roslasleden etapit 3-4

En jaksanut kirjoittaa sunnuntain vaelluksesta heti, sen verran naatti olin!

Tällä kertaa lähdin poikkeuksellisesti vaeltamaan erään vaellusryhmän kanssa. Meitä oli noin 10 henkilöä ja tarkoitus oli vaeltaa 30 km 5 km tuntivauhtia. En ollut varma pystynkö marssimaan metsässä noin nopeasti, mutta mukana oli myös muita joita vauhti ja matka epäröittivät (onkohan tuo edes oikea sanamuoto).

Roslagsleden on aika tasainen ja helppokulkuinen reitti, olen talsinut osan näistä etapeista aiemminkin. Matka sujui hyvin, välillä pidettiin taukoja ja sää suosi suurimman osan päivää. Ryhmässä marssimisen etu ovat keskustelut, jotka käyvät välillä varsin syvällisiksi. Vaelluksilla voi tavata myös hyvin erilaisia ihmisiä. Tällä kertaa mukana oli mm. pari iranilaissyntyistä insinööriä, yksi intohimoinen veganismia vastustava lihansyöjä, joka valmistaa ”kaiken” ruokansa itse, brittiläinen juoksuharrastaja, malesialainen jolla oli mukana malesialaista kahvia ja jonka mielestä 38 astetta on sopiva juoksusää, puolisuomalainen heppu joka ei ole koskaan asunut Suomessa, ukrainalainen supervauhtia marssiva vaelluksen järjestäjä sekä rennosti lontusteleva heppu jolla oli eväänä vain nachopussi. Toinen iranilainen oli lähdössä ensimmäiselle yövaellukselleen ja lupasin lainata hänelle telttaani.

Pitkän päivän jälkeen päästiin perille Domaruddeniin. Emme menneet saunaan mutta taivuttelin muut pitämään tauon kaljan ja jäätelön merkeissä. Minua syyllistettiin kyllä puolihuumorilla tästä, koska marssiessamme viimeisiä 3 kilometria bussipysäkille alkoi sataa kaatamalla. Kenelläkään ei ollut täysin vedenpitäviä vaatteita ja odotimme bussia aivan jäässä. Satern jälkeen taivaalle ilmestyi kuitenkin jättimäinen sateenkaari, jolle kiva ei tee oikeutta.

Palasin kotiin käveltyäni 34 kilometria, umpijäässä ja aivan naattina. Mutta uudet Altra Timpini vaikuttivat lupaavilta – ei rakon rakkoa tällaisen marssin jälkeen!

Suositeltu

Harjoitusvaellus – Blå Leden

Ainakin paikoin Blå leden on todella hyvin merkitty.

Ainut tehokas tapa harjoitella vaeltamista on vaeltaa. Tämä tuli todistetuksi viime viikonloppuna, kun kävelin Blå leden-reitin Tukholman lähistöllä. Matkalla on pituutta ehkä noin 35 kilometria, mutta kyllä se pitkältä tuntui. Puhelimeni laski tosin että olin kävellyt 45 kilometria kello kuuteen mennessä illalla, kun olin aloittanut vaelluksen edellispäivänä kello kolme iltapäivällä. Otti kyllä voimille tuo uurastus, ja jälleen aloin epäilemään omia kykyjäni, kun tällaisetkin vaellukset vievät voimat. Ei sillä että vertaisin PCT:iin mutta se on ”vain” 94,7 kertaa viikonloppuna vaeltamani reitin pituinen.

Sain USA:sta uuden Zpacks Plexamid-teltan edellisenä päivänä, joten ehdin testata sen pystyttämistä kerran pihalla ennen telttareissua. Hyvin toimi kuitenkin, teltalla on painoa vain 400 grammaa ja se pystytetään yhdellä vaellussauvalla. Jep, olen nähnyt että 2 kg:n telttoja kaupitellaan kevyinä, mutta kyllä eron huomaa jos repussa onkin vain alle puolen kilon telttapussi, eikä rasittavia pystytyskeppejä tarvi yrittää tunkea mihinkään päin reppua. Teltta ei ole itsestään pystyssä pysyvää mallia, joten sitä ei voi tyrkätä ihan miten pieneen tilaan tahansa – kiinnitysnyörit on pystyttävät kiinnittämään teltan ympärille.

Joka tapauksessa tälle vaellukselle lähdin ottamalla bussin Vaxholmiin, ja sieltä rannikkoja pitkin Bogesundiin ja sieltä kohti metsää. Alkureitti oli tosi hienoa ja kulki rannikkojen varrella. Näin myös Bogesundin linnan, jonka pystytytti Pietari Brahe 1640-luvulla. Linnan lähistöllä on jonkinlainen hostellikin.

Yövyin taukopaikalla, joka on lähellä umpeen kasvanutta järveä. Yöllä lämpötila laski ainakin -2:een ja aamulla popsinkin aamiaisen makuupussissa istuen.

Sunnuntaina kävelin jotain 30 km. Olin hieman liian optimisti veden suhteen ja jossain vaiheessa se loppui – reitti kun ei ohita järviä, joista filtteroida vettä. Satuin kuitenkin ohittamaan ihmeellisen vanhan oikeustalon, jossa joku ompeluseura(!) piti kahvilaa. Paikalla oli kaksi vanhempaa naista, joista toinen itsekin harrasti vaellusta ja kyseli minulta mm. Sörmlandsledenistä. Tuli hieman Twin Peaks olo keskellä ei mitään sijaitsevassa kahvilassa, jossa söin kuraiset kengät jalassa tuoretta omenapiirakkaa.

Reissu päättyi Domaruddenin vapaa-ajan keskukseen, jossa on mm. ravintola, nuotiopaikkoja ja ehkä Tukholman ainoa puulämmitteinen sauna. Kuistilta pääsee suoraan hyppäämään veteen/avantoon. Oli kyllä ensimmäinen kerta kun olin ruotsalaisessa saunassa, joka oli niin kuuma että persus suunnilleen paloi. Varmaan viimeinenkin, koska paikkaan oli vaikea mennä ilman autoa ja jouduin vielä pitkän vaelluksen päätteeksi vaeltamaan 3 km lähimmälle bussipysäkille. Lopputulos: rakko kummassakin kantapäässä.

Suositeltu

Tulevat minivaellukset

Olisin lähtenyt PCT:lle jo tänä vuonna, mutta siirsin lähtöä kahdesta syystä. Ensiksikin olin juuri saanut uuden työpaikan, ja tuntui hieman pöljältä pyytää heti ensimmäiseksi kuusi kuukautta vapaata. Voihan olla että joudun irtisanoutumaan, jos ei virkavapaata irtoa. Samalla ehdin säästää hieman enemmän rahaa.

Toinen syy on se etten tuntenut vielä olevani huipputrimmissä kunnossa tai kokenut vaeltaja, aloitinhan harrastuksen oikeastaan vasta viime vuonna. Monet PCT:n läpivaeltavista henkilöistä ei ole mitenkään hyvässä kunnossa vaeltaessaan reitin, kunto kasvaa vaeltaessa. Loukkaantumisen riski on kuitenkin monikertainen, jos aikaisempaa vaelluskokemusta ei ole paljoa, ja kunto on nollissa. Sen takia aion vaeltaa tänä vuonna niin paljon kuin pystyn.

Ensi viikolla aion tehdä pitkästä aikaa ensimmäisen yön yli vaelluksen Vaxholmin lähettyvillä Blå leden-reitillä. Reitti on helppokulkuinen ja noin 35 kilometria pitkä. Ajattelin testata uutta makuupussia kylmällä säällä, sillä lämpötilat laskevat todennäköisesti alle nollan.

Toukokuun lopussa lähden Armeniaan vaeltamaan yhtä Trans Caucasian Trail (TCT) -reitin osiota. TCT ei ole vielä valmis, mutta siitä tulee noin 1500 kilometria pitkä reitti, joka ulottuu Georgiasta Armenian kautta Azerbaidzaniin, Mustamereltä Kaspianmerelle. Ymmärtääkseni ainakin yksi henkilö on kulkenut jo koko reitin. Itse aion kävellä vain erään jo merkityn reitin, joka on noin 80 kilometria pitkä.

Toinen vuoden projekti on vaeltaa loppuun Sörmlandsledenin pääreitit, jotka muodostavat yhteensä noin 600 km pitkän reitin Tukholmasta Katrineholmin ja Nyköpingin kautta Lidaan Tukholman eteläpuolella. Olen kävellyt jo puolet reitistä, (Tukholma-Katrineholm + pari osiota reitin loppupäässä), eli jäljellä on 300 km patikoitavaa. Seuraavan kerran aion vaeltaa tällä reitillä vappuna, jolloin tarkoitus on kävellä noin 115 km reitillä Norrköpingin ja Nyköpingin välisellä rannikkoreitillä. Tämä reitti on kuulemma koko reitin haastavin, mutta ehkä myös kaunein koska se kulkee merenrantaa pitkin.

Vuoden viimeinen ja pisin vaellusreitti tulee olemaan Lyykian reitti Turkissa, josta tulee myös ensimmäinen läpivaellukseni, eli kerralla alusta loppuun kävelty pitkä vaellusreitti. Lyykian reitti on välimeren rannikolla Etelä-Turkissa, ja alkaa Fethiyestä ja päättyy Antalyaan (tai toisinpäin). Reittillä voi valita monta eri kulkureittiä, mutta yhteensä sillä on pituutta 450-500 km (Monessa lähteessä väitetään että reitti on 540 km, en ymmärrä mistä tämä luku tulee, koska en saa mitenkään tällaista kilometrimäärää kun lasken reitit yhteen. Tosin Turkissa asiat ei ole aina juuri niin prikulleen 😀 Ehkä luku tulee siitä että reitti on kuulemma erittäin huonosti merkitty, joten tuon 100 km reitillä kävelee keskimäärin harhaan!).

Lyykian reitin aion kävellä marraskuussa, ja sen kävelemiseen kulunee vajaa kuukausi. Olen siis säästänyt suurimman osan lomista syksylle. Lyykian reitti kulkee vuoristoa ylös ja alas, välillä kuljetaan Välimeren rannikkoa. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Kyseessä ei ole erämaavaellus, vaan erilaisia kyliä ja kaupunkeja ohitetaan lähes päivittäin, ja halutessaan voi vaikka syödä ravintolassa ja yöpyä majoituspaikoissa vaikka joka päivä, muutaman reitin osiota lukuunottamatta. Reitti kulkee myös 2365 metriä korkean Tahtalin eli ns. Olympus-vuoren ohi, jolle voi halutessaan ja ehtiessään kiivetä. Varsinaisen reitin korkein kohta on 1800 metriä. Reitti on suosittu, mutta harva kävelee koko reittiä, useimmat kävelevät vain lyhyen osion lähempänä Fethiyen päätä reitistä. Itse haluan kävellä koko reitin, osittain testatakseni kuntoa PCT:tä ennakoiden ja arvioidakseni missä ajassa pystyn kävelemään tuon epämääräisen 450-500 km matkan.

Vaeltajan varusteet

En ole vielä päättänyt lopullisia varusteita läpivaellukselle, mutta yleinen alkavien vaeltajien kysymys on mitä varusteita vaelluksella tarvii. Päiväretkellä riittää lenkkarit, eväät, vesipullo ja jonkinlainen suunnistuksen apu – helpoilla reiteillä riittää vain kartta, joka voi olla ladattuna kännykkään. En ole ekspertti, mutta seurattuani asiantuntijoita ja testattuani asiaa itse voisin vetää seuraavan yhteenvedon tavaroista joita yleensä tarvitaan pidemmällä vaelluksella.

Iso kolmonen – suoja (teltta), yöpymisjärjestely (makuupussi) ja kantojärjestely (reppu)

Isolla kolmosella viitataan ultralight-varustautujien kielessä niihin kolmeen kokonaisuuteen, jotka yleensä painavat varusteista eniten. Ultrakevyet pakkaajat suosittelevat että näiden yhteispaino olisi korkeintaan kolme kiloa per vaeltaja. Kuulostaa vähältä, mutta nykyään on saatavilla paljon kevyitä varusteita, jotka painavat alle kilon.

Telttaa ei välttämättä tarvita, jos matkan varrella on laavuja.

Teltta on yleisin yöpymissuoja. Sen tärkeimpiä ominaisuuksia on vedenpitävyys ja tuulensuoja, mutta myös ötököiltä suojautuminen. Suotavaa on myös että ilmanvaihto olisi kohtuullinen, niin ettei herää siihen että hengityksestä kertyvä kosteus tippuu päälle teltan seinistä. Jotkut käyttävät teltan sijasta tarppia (laavukangasta) tai riippumattoa, itse suosin telttaa. Itselläni on tällä hetkellä Big Agnes UL 1.

Makuupussi tulisi valita sen lämpötilan mukaan jossa kylmimmillään luulee yöpyvänsä. Comfort-lämpötila on usein mitattu keskimääräisen miehen mukavuuslämpötilan mukaan, extreme on se lämpötila jossa nukkuja kuolee todennäköisesti hypotermiaan. Älä sekoita näitä kahta. Itselläni on sekä Cumulus 400 että Marmot Phase 20 kylmempiä lämpötiloja varten. Varteenotettava vaihtoehto makuupussille on myös quilt eli peittoa muistuttava suojus.

Reppu valitaan myös tarpeita varten. Yli 60 litran reppua tuskin tarvitsee kesällä, jos eväs- ja vesivarastoja pääsee täydentämään muutaman päivän välein. Repulle tärkeitä ominaisuuksia ovat mukavuus ja miten se pystyy kantamaan sitä painoa jonka kannat mukana vaelluksella. Myös erilaiset säädöt ja taskut valitaan tarpeen mukaan, itse tykkään esim. että repussa on sivutaskut ja etupuolella tasku jonne voi laittaa esim. kännykän. Liian suurta reppua ei kannata ottaa, koska silloin sen vain sulloo liian täyteen. Itselläni on Exped Lightning 45 -rinkka/reppu, mutta harkitsen kevyemmän repun ostoa läpivaellukselle.

Kengät on ehkä tärkein vaellusvaruste. Niiden valinta on täysin yksilöllistä, mutta nykyään hyvin monet pitkän matkan vaeltajat ovat siirtymässä perinteisistä vaelluskengistä polkujuoksukenkiin, jotka eivät ole vedenpitäviä mutta kuivuvat nopeammin, ja ennen kaikkea ovat kevyempiä kuin monta kiloa painavat kengät. Sanotaan että yksi kilo jaloissa vastaa viittä kiloa selässä, joten keveys on tärkein ominaisuus mukavuuden ohessa. Itselläni on tällä hetkellä käytössä Altra Olympus pari, joissa on vähän enemmän varvastilaa kuin monissa muissa kengissä.

Hyvä vaellusvaruste on monikäyttöinen.

Vaatteita ei kannata sulloa mukaan hirveästi vain varalta, vaan mukaan tarvii vain ne vaatteet jotka vaeltajalla on päällä vaeltaessa + sadevaatteet + (parit) ekstrasukat + eksta alushousut + nukkuessa käytettävät vaatteet. Kylmällä ilmalla voi mukana olla myös pipo ja hanskat, mukavuudenhaluinen voi pakata mukaan (kevyet) sandaalit leiriytymistä varten. Cotton kills eli puuvilla tappaa – älä käytä puuvillaa vaellusvaatteiden materiaalina, varsinkaan sukkien, koska ne eivät kuivu ikinä ja aiheuttavat varmasti rakkoja.

Puuro maistuu paremmalta lämpimänä.

Keittiö on myös asia jonka monet ultrakevyet vaeltajat jättävät matkasta, ja valmistavat ruokansa liottamalla sitä muutaman tunnin. Minusta kylmä puuro on oksettavaa, joten kannan mukana kaasukeitintä sekä pientä kaasukanisteria. Käytössäni on tällä hetkellä Jetboil Minimo, mutta pidemmälle matkalle ottanen mukaan vain Soto Windmasterin + 750 ml titaanikupin, jossa kahvit ja sopat voi keitellä. Ruokailuvälineenäni on Toaks Titaniumin pitkä lusikka ja mukana on myös taitettava minikahvikuppi.

Kartta painaa kännykässä vähemmän kuin paperiversiona.

Elektroniikka on kuten muutkin varusteet makuasia. Jotkut hc-vaeltajat ottavat mukaan vain kartan ja kompassin. Itse suunnistan mielellään puhelimen gps:n avulla, ja sen takia kannan mukana laturin lisäksi ylimääräistä varavirtalähdettä, josta voi ladata puhelimen uudelleen. Aurinkopaneelit ei toimi koskaan. Ainakaan pohjoismaissa. Lisäksi minulla on gps-kello, mikä on lähinnä tarpeellinen extreme-reiteillä, mutta sitä on huomattavasti kätevämpi seurata kuin kaivella puhelinta ulos laukusta puolen tunnin välein. Kuulokkeet voi olla kiva olla myös mukana, samoin otsalamppu on todennäköisesti tarpeellinen muulloin kuin keskikesällä (ja aina ulkomailla).

Hygienia on toissijainen juttu pitkällä vaelluksella, mutta mukana pitäisi olla ainakin kakkalapio, vessapaperia ja ehkä myös jonkinlaisia kosteuspyyhkeitä, jos suihkuun ei pääse joka päivä. Käsidesi on myös suositeltava väline. Itselläni on Deuce of Spades -lapio kakkosen hautaamista varten, sen paino on huikeat 17 grammaa.

Ensiapuna kannattaa mukana olla ainakin rakkolaastareita tai kirurginteippiä, aurinkorasvaa, sakset ja elektrolyytteja jos meinaat vaeltaa kuumalla säällä. Hammasharja- ja tahna on myös ihan kivat.

Persalusta lisää luksuksen tuntua reissuun.
Katadyn BeFree kävi hitaaksi kun vesi ei ollut kirkasta.
Suklaa kuuluu vaelluksen välttämättömyyksiin.

Muita mukaan pakkaamiani välineitä ovat vaellussauvat, miniveitsi tai sakset, aurinkolasit, lippis, vesifiltteri (Sawyer Micro), matkatyyny, hyttysverkko, zip-pussi tai muu vastaava lompakkoa korvaamassa ja teltan alle laitettava polycro-suoja. Puhelimeen on ladattu gps-kartat, musiikkia ja äänikirjoja/podcasteja.

Harjoitusvaelluksia

Ensimmäisen kerran yövyin yksin teltassa takapihallamme. Möröthän tulevat yleensä yöllä kun on yksin pimeässä. Ajattelin että on helpoin aloittaa sieltä missä rima on matalin ja niinpä pystytin uuden alle kilon painoisen Big Agnes-telttani kommuunimme pihalle ja menin sinne nukkumaan. (Kämppikset olivat varmaan vähän että mitä v-ua). Täytyy myöntää että yllätti miten paljon elämää pihallamme yöllä on! Varsinkin aamuyöstä linnut ja kaikenlaiset otukset alkoivat kaakattaa ja kääkättää. Pihallamme kävi myös peuroja ja muita isompia nisäkkäitä, joten heräsin ehkä tunnin välein erinäisiin oksien rasahduksiin ja mielikuvitus tahtoi laukata kirvesmurhaajiin. Yksin yöpymiseen tottuu kuitenkin pian, ja jos haluaa apuna voi käyttää vaikka podcastien tai äänikirjan kuuntelemista.

Myöhemmin kesällä taas takapihalla nukkuessani heräsin siihen kun villisika juoksi raivoisasti röhkien aivan telttani vierestä. Kämppikseni oli nähnyt niitä pihalla muutaman kerran ja olin odottanutkin kohtaamista. En yllätyksekseni pelästynyt sitä vaan lähinnä nauratti se miten järjettömältä pihalla kaikuva röhkiminen kuullosti. Sika lähti livettiin kun laitoin kännykästä soimaan musiikkia. En uskaltanut kyllä työntää päätä ulos teltasta ja tarkastella minkänäköinen otus oli kyseessä, olen kuullut että ko. eläimet voivat joskus olla aggressiivisia.

Ensimmäinen teltan pystytys ei mennyt ehkä ihan niinkuin Strömsössä.

Ensimmäisen yön yli kestävän vaellusreitin tein viikonloppuna Sörmlandsledenillä, joka on noin 1000 km pitkä reitti Tukholman-Sörmlannin/Itä-Göötanmaan alueilla. Vaellettuani muutaman etapin asetin päämääräkseni kaikkien reitin 62 pääetapin (noin 600 km) vaeltamisen – niiden suorittajalle myönnetään diplomi. Tällä hetkellä olen vaeltanut niistä ehkä noin puolet ja tavoite täyttynee vielä vuoden aikana. Kesällä tekemäni 10 päivän vaelluksen aikana kävelin reitillä 15 etappia.

Pidempi vaellus sattui heinäkuulle, jolloin koettiin ennätyksellisiä 30-35 asteen helteitä. Sain testata siis kuumassa säässä vaeltamista. Kävelin päivässä keskimäärin 18 kilometria ja pidin pitkiä siestoja iltapäivällä, koska käveleminen oli silloin aivan helvettiä. Koko reitin varrella on järviä, joihin pulahdin välillä montakin kertaa päivässä. Kaiken kaikkiaan vaellus ylitti odotukset ja oli aivan mahtavaa. Välillä reitti meni pimeässä metsässä, välillä järvimaisemissa, välillä laitumien läpi, ja välillä kävin myös pienemmässä kaupungissa viettämässä syntymäpäivääni. Välillä meni pari päivää niin etten nähnyt yhtään ihmistä tai asutusta. Reitti on todella hyvin merkitty, tuskin tarvii edes karttaa enkä varsinkaan gps:ää. Myös joka etapilla oli useampi laavu, joten tarvittaessa telttaa ei olisi edes tarvinnut.

Koska helteen takia oli tulentekokielto en ottanut mukaan edes keitintä vaan söin kylmiä ruokia, kuten tortilloja, couscousta, energiapatukoita, soijamakkaroita sekä kylmänä liotettua puuroa ja kylmää pikakahvia aamulla. Koko rinkan paino oli ruoan ja veden kanssa enimmillään ehkä 13 kiloa, eikä varusteeni ollut pimpattu vielä kevyimmillä mahdollisilla välineillä. Enimmillään kannoin 5 päivän ruoan, oikeastaan olisin tarvinnut ruokaa vain 4 päiväksi tälle reitille. Vesilähteet olivat useissa paikoissa kuivana, joten jouduin kantamaan varalta jopa neljä litraa vettä kerralla. Vettä otin järvistä ja lähteistä, ja käytin filtterinä Katadyn befree-filtterivesipulloa.

Tästä järvestä on vettä kuitenkaan ottanut…

Vaikka oli lomakausi en tavannut vaelluksella muuta kuin muutaman vaeltajan. Vain yhdellä laavulla oli muita yöpyjiä, pari saksalaista vaeltajaa sekä ruotsalainen kalastus(=ryyppy)porukka, joista yhdellä oli hirveä uniapnea ja jolle muut hihittivät koko yön humalapäissään. Jatkossa nukun yksin teltassa tällaisissa tilanteissa, vaikka olisikin ukkosta luvassa.

Sörmlandsledenillä on hyvinvarustettu laavu lähes joka etapilla.

Koska helle oli niin kova sain aikamoiset rakot varpaisiini. Compeedit irtoilivat, joten paras ensiapu oli neula, käsidesi ja leukotape-ihoteippi. Jalat turpoavat pitkillä kesävaelluksilla, joten suositeltavaa on hankkia numeroa isommat kengät kuin luulisi tarvitsevansa.

Mutta miksi ihmeessä?

Ihmisten ensimmäinen reaktio kerrottuani vaellussuunnitelmistani on ollut epäuskovaa naurua – ”Joopa joo, hyvä läppä” – tai muutamissa tapauksissa ihaileva ja kannustava ”Hitto miten siistiä”. Useimmat eivät ole ikinä kuulleetkaan että näin pitkiä vaelluksia voi tehdä, ja yleisin reaktio onkin ”Miksi ihmeessä haluaisit vaeltaa puoli vuotta? Mitä järkeä siinä on?” Minua ei yleisesti tunneta supertreenattuna atleetikkona, jollainen ehkä ensimmäisen mielikuvan mukaan koko Yhdysvaltojen halki kävelevä henkilö on. No en kyllä ole edes piiloatleetikko, ihan keskiluokkainen heikoilla lihaksilla varustettu normikonttorityöntekijä joka yrittää treenata pari-kolme kertaa viikossa.

En ole ikinä vaeltanut pitkiä matkoja, pisin vaellus oli viime kesänä tehty 10 päivän reitti hurahdettuani vaellukseen. Vaelsin sen Tukholman lähistöllä Sörmlandsledenillä, joka on toki USA:n vuoristoihin verrattuna ihan plösö, korkein huippu taitaa olla jotain reilu sata metriä. (😹😹😹) Vaellus oli yhteensä noin 180 km. Monet kaverit piti tätä ihan järkyttävänä atleettisena suorituksena! Se taitaa kertoa kavereistani enemmän kuin minusta.

Olin tehny paljon lyhyitä päivävaelluksia, mm. Islannissa, Ranskassa, Saksassa, Espanjassa, Suomessa ja tietysti täällä Ruotsissa. Australialainen kaveri houkutteli minua Ranskassa asuessani silloin tällöin heräämään järjettömän aikaisin ja lähtemään päivävaellukselle esimerkiksi Saksaan. Mutta en ollut ikinä vaeltanut yön yli, lukuunottamatta sitä kertaa kun kävimme leiriytymässä Tukholman saaristossa ja selässä oli jumalattoman painava rinkka, jossa mukana kaikkea mahdollista noin 3-kiloisesta rautakankiteltasta moneen vaatekerrastoon. En ymmärtänyt ihmisiä jotka haluavat vaeltaa pitkiä matkoja, hehän joutuvat kantamaan ihan helvetin painavia rinkkoja!

Tukholmassa liityin vaellusporukkaan, jossa kuulin ihmisten suunnittelevan pitkiä vaellusreissuja. Edelleen minulla ei ollut varusteita tällaiseen toimintaan. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin googletella vaellusvarustelistoja ja siinä vaiheessa taisin nähdä Wild-elokuvan, jolloin ajattelin että olisi siistiä joskus elämässä olla niin extreme että voisi tehdä jotain sellaista. Eksyin jotenkin myös erään amerikkalaisen vloggaajan Youtube-kanavalle, ja sitä kautta sain tietoa ultrakevyestä vaeltamisesta. Ymmärsin myös etteivät läpivaeltajat ole kaikki superatleetteja, eikä heidän tarvi esim. kantaa koko matkan ruokia mukana (😂). Vaelluskuume räjähti viimeistään siinä vaiheessa kun luin Jörgen Johanssonin Vandra fjäderlätt-kirjan, jota lukiessa ymmärsin että pitkän matkan vaeltajilla on usein vain alle 10 kilon rinkka selässä.

Pian ostin ensimmäisen (ultra)kevyen vaellusvarusteeni, rinkan, ja aloin suunnitella ensimmäistä yön yli kestävää vaellusta.

PCT-läpivaellus – mikä se on?

Pacific Crest Trail on tunnettu vaellusreitti, joka kulkee Yhdysvaltojen länsipuolella Meksikon rajalta Kanadan rajalle. Vaellusreitin pituus on noin 4270 kilometria. Suunnitelmani on vaeltaa kyseinen reitti vuonna 2020 ja tässä blogissa kerron kuinka valmistaudun vaellukselle, ja matkan alettua pyrin päivittämään blogia niin paljon kuin ehdin.

Läpivaellus (aka. thru-hike) on amerikkalaisten yleisesti käyttämä termi, joka tarkoittaa pitkän vaelluksen vaeltamista alusta loppuun jalkaisin. Joillakin reiteillä läpivaellukseksi lasketaan vain reitit, jotka on vaellettu läpi 12 kuukauden sisällä reitin aloittamisesta.

PCT:n läpivaelluksesta on tullut viime vuosina suosittua, ei vähiten Cheryl Strayedin Villi vaellus- kirjan sekä kirjaan perustuvan Reese Witherspoonin tähdittämän elokuvan myötä. Somella ja vloggaajilla on myös rooli siinä, että reitin suosio on kasvanut räjähdysmäisesti.

Reitin vaellus kestää yleensä noin 4-6 kuukautta, ja useimmat vaeltavat sen sääolosuhteiden takia etelästä pohjoiseen maalis- ja lokakuun välisenä aikana. Tätä kirjoittaessa arviolta vajaa 7000 ihmistä on vaeltanut reitin. 2018 sen vaelsi melkein 1200 ihmistä, kun 2017 sen onnistui vaeltamaan loppuun vain reilut 500. Olen lukenut jostain että vain noin 20 – 25 % reitin aloittaneista läpivaeltaa koko reitin.